Luku 47: Maailman paino
”Tuolta ei enää nousta”, Minervan ääni jää kaikumaan onkaloon.
Lisanka tuijottaa aukkoon, joka nieli Laetan kuningattaren. Adrasteaa ei enää näy.
”Mutta kuningatarhan…”
”Hän vuotaa kuiviin jossakin tuolla. Nääntyy nälkään. Hiipuu.”
”Emmekö me voi… emmekö…”
Minerva pudistaa päätään.
”Etkö sinä kuullut? Tämä todistaa kuningattaren todellisen luonteen.”
”Mutta…”
”Et sinä voi mennä tuonne. En anna sinun.
Pudotus on suuri. Syvä. Lisanka tietää, että alas voisi mennä köysien ja koukkujen avulla. Se järjestyisi kyllä. Mutta Lisankan sisimmässä palaa. Ihminen on pudonnut kuolemaansa, eikä hän voi tehdä sille mitään. Silloin kaikki tapahtunut viimein saavutta Lisankan, pakottaa hänet polvilleen. Vain muutama kyynel, ne Lisanka sallii itselleen.
Minerva on siinä, koskee vasta, kun näkee, että Lisanka antaa hänen.
”Ei mitään hätää, me emme voineet tehdä mitään. Älä huoli. Emme tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut ennen tätä. Heidän puheistaan päätellen jotakin suurta. Petos.”
”Minä… Minä vain…”
”Ei hätää, punapää, ei hätää…” Minerva painaa pehmeän suukon vasten Lisankan ohimoa. ”Meillä on nyt todisteita Siriusta vastaan. Olemme nähneet hänet. Sinut tunnetaan palatsissa. Sinun täytyy päästä kertomaan tästä prinssille ja hoville. Prinssi uskoo sinua.”
”Ei… Ei tämän suhteen. Hän ei suostu kuuntelemaan ainuttakaan poikittaista sanaa Siriuksesta. Tämä on toivotonta…”
Lisanka kiskaisee itsensä pystyasentoon. Vatsaa vihlaisee, Vennin isku tuntuu yhä, vaikka Elrin sitoi sen hyvin. Minerva pysyy hänen rinnallaan, aivan kiinni hänessä. Enää Lisanka ei edes halua irottaa miehestä. Tuntuu kuin tämä olisi aina ollut siinä.
”Sinähän sanoit, että prinssi on muuta kuin antaa ulospäin olettaa. Hän kuuntelee sinua varmasti.”
”Kuningatar Adrastea on todettu petturiksi. Sirius sai hänet kiinni. Mutta Siriushan… Eikö Adrastea sanonutkin, että he ovat tehneet kaiken yhdessä?”
”Sanoi. Kerrot sen prinssille.”
”Entä jos…”
”Punapää. Sinä olet rohkein ihminen, jonka olen kohdannut. Sinä pystyt siihen.”
”Sanot sinä, joka pääsit palatsin keskikerroksiin täysin vaivatta etkä jäänyt edes kiinni.”
”Se on aivan eri asia.”
Lisanka huokaisee syvään.
”Minä menen. Näytä minulle tie.”
”Olemme aivan lähellä palatsin sisäänkäyntiä.”
”Menen yksin. Älä tule mukaan. Jää tänne.”
”Oletko varma?”
”Tapattaisit itsesi. Minut he tuntevat. Menen yksin.”
”Kuule, punapää…”
Minervan pisamaisilla kasvoilla käväisee Lisankalle vieras ilme. Mies hipaisee hänen poskeaan, huulet painavat kevyen suukon otsalle. Hellyys lyö yli laitojen, Lisankan on sietämätöntä päästää irti.
”Suojaan selustaasi.”
”Minä pelastan hänet. Selviämme tästä.”
Minerva virnistää. Vasta nyt Lisanka osaa ajatella, että kenties Minervan hymy on miehen keino pysyä vahvana. Leveät virnistykset pitävät kuorta kasassa. Lisanka ei voi syyttää häntä siitä.
Minervan osoittamassa suunnassa Lisankaa vastaan tulee palatsin valkopukuisia palvelijoita. Aseistautuneita miehiä, jotka vetävät Lisankan kädet selän taa.
”Ei! Odottakaa! Olen ystävä, en tahdo pahaa, olen täällä prinssin asialla!”
”Ai kuten hänen korkeutensakin suvaitsi olla?”
”En tiedä, mistä te puhutte. Olkaa kilttejä ja päästäkää minut!”
”Täällä eivät veljen palvelijoiden anelut auta.”
”En ole veljen palvelija! Antakaa prinssin nähdä minut! Hän tuntee minut. Olen Lisanka Irelian, se tyttö, joka kiskottiin palatsiin auttamaan prinssi Rashnaa! Antakaa minun puhua hänelle.”
”Hänen korkeutensa on kriittisessä tilassa. Vastavihitty kuningas saa päättää, mitä sinun kanssasi tehdään.”
”Kuningas? Mitä ihmettä?”
Kun Lisanka kuljetetaan palatsiin, hän muistaa ilmeen Siriuksen kasvoilla. Lähes eläimellinen, sairas hymy, jonka kaltaista Lisanka ei ole nähnyt koskaan. Se yhdistettynä maan alle katoavaan Adrasteaan saa Lisankan yhdistämään langat. Kuningas. Sirius. Tätä mies siis halusi.
”Minulla on todisteita!” Lisanka kiljuu. ”Päästäkää minut prinssin luo.”
”Jankkaaminen ei auta, tyttö, haluatko, että katkaisemme kielesi?”
Lisanka sävähtää. Kuka kutojatarten nöyrä kasvatti sanoisi niin? Eivät sisaret kaikkeudessa kutoneet ihmisistä tällaisia.
Vartijat kiskovat Lisankan suureen saliin. Palatsin muodot ja tuoksut ovat piinaavan tuttuja. Lisanka ymmärtää vasta kiiltävillä käytävillä astellessaan, kuinka suuresti on kaivannut takaisin. Palatsi on vieras ja suuri, mutta jokin siinä vetää häntä puoleensa. Palatsin ihmiset voivat olla sisältä mätiä, mutta täällä tuntee kutojattaret lähempänä kuin missään muualla. Kudelman juhlan läheisyys näkyy suurien lankakerien ja lyhtyjen kanssa häärivistä ihmisistä. Kaiken sen keskellä Lisankan sydän sykkii kuin pyrkisi irtoamaan rinnasta.
Keskellä salia seisoo Sirius hopeinen otsaripa somisteenaan. Ylennetty. Joko kansa tietää, että heille on kruunattu uusi hallitsija? Suvuton mies. Sirius. Miehen nimi on kuin kirous Lisankan huulilla. Siriuksen ilme mutkistuu hänen nähdessään Lisankan vartijoiden kuljetettavana. Hän tervehtii Lisankaa peittäen kaiken hymyllä.
”Kas, tämäpä sattuma”, Sirius hymähtää, ”en kuvitellutkaan tapaavani sinua enää, neiti Irelian.”
Et tietenkään. Sinä toivoit minun kuolevan. Aivan kuten Adrasteankin.
”Löysimme tämän tytön tunneleista.”
”Minä tahtoisin keskustella hänen korkeutensa prinssin kanssa. Olen täällä hänen vuokseen.”
”Prinssi on sattumoisin sellaisessa kunnossa, että hän ei voi tavata ketään.”
”Mutta…”
”Hän ei näe värejä. Ei erota kasvoja. Haluaisitko todella tavata pojan, joka ei edes tunnistaisi sinua?”
”Hän on Laetan prinssi!”
”Ja minä kuningas.”
Nielaus. Lisankan kädet puristuvat nyrkkiin. Sirius määrää täällä nyt, eikä miehellä ole aikomustakaan päästää häntä tapaamaan Rashnaa. Eikö prinssi todella näe värejä? Lisankaa puistattaa. Ei auta muuta kuin kohdata Sirius silmästä silmään. Tänään miehen violetit silmät ovat erityisen kirkkaat ja täynnä ylemmyyttä, hopeinen otsaripa korostaa niiden hehkua.
”Voinet kertoa asiasi myös minulle, olenhan nyt vastuussa myös prinssin tehtävistä”, Sirius sanoo hymyillen yhä niin miellyttävästi, ettei mikään suodatu läpi.
Lisanka tarkkailee salia. Osa hovista on paikalla. Kutojattarien silmä on kirjailtu heidän kaapuihinsa. Nämä ihmiset ovat olleet täällä kauemmin kuin Sirius, jopa kauemmin kuin Adrastea koskaan oli. Kuunnelkaa minua nyt.
Lisankan sormi osoittaa kohti Siriusta. Miehen yksinkertaista kauneutta, valepukua kaikkien edessä.
”Tämä mies”, Lisanka sanoo rauhallisesti, ”ei ole sitä, miltä näyttää.”
Hovi kohahtaa. Kuinka joku uskaltaa syytellä vastavihittyä kuningasta?
”Mahdatte kuvitella, että olin tunneleissa, koska olen kultisti ja osa jotakin suurempaa juonta”, Lisanka sanoo kohdaten tarkoin jokaisen katseen, ”mutta totuus on, että tämä mies yhdessä kuningatar Adrastean kanssa sysäsi minut pimeään. Kysykää prinssiltä, kerrottiinko hänelle koskaan, minne minä menin. Koko hovi kuvitteli varjonparantajatytön vain lähteneen kuningattaren luvalla. Totuus on, että minut yritettiin murhata. Vaientaa. Mutta minä olen nyt tässä. Kysykää prinssiltä. Olen varma, ettei hänelle kerrottu koskaan totuutta.”
Ilmeistä erottaa, että Lisankan sanat uppoavat. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten kuningatar Adrastea jäi kiinni, mutta naisen nimen mainitseminen herättää kohinaa yleisössä.
Lisanka kertoo näkemästään luolastossa. Adrastean ja Siriuksen sanoista, entisen kuningattaren putoamisesta. Kukaan ei esitä lisäkysymyksiä. Lisankaa katsotaan pitkään, eikä hän tiedä, kumpaa se merkitsee – hyväksyntää vai tuomintaa.
”Lisäksi”, Lisanka jatkaa, ”tämä mies on pitänyt hallussaan kirottua esinettä.”
Vasta silloin Siriuksen kasvoilla alkaa rakoilla. Tyytyväinen, peloton ilme hälvenee, jokin paniikin kaltainen nousee pintaan. Hyvä. Vihdoin Lisanka on iskenyt oikeaan kohtaan.
”Käykää katsomassa, millaista korua hänen korkeutensa prinssi Rashna pitää. Eikö kukaan teistä ole tunnistanut sitä yhdeksi varjoveljen kirotuista esineistä, vai onko koru lumonnut teidätkin?”
Sivusilmällään Lisanka erottaa, että joku lähtee huoneesta. Hyvä. Vain koru on riittävän painava todiste.
”Sen vuoksi minä en kyennyt tappamaan hänen korkeutensa varjoa. Koru pitää prinssiä otteessaan, se pahentaa varjon vaikutusta. Tämä mies antoi korun prinssille. Prinssi kertoi siitä minulle itse.”
Sirius on jo ehtinyt koota itsensä, ilme on hallittu, eleet rauhallisia. Mies pelaa kaiken niin sietämättömän hyvin, että Lisankaa kihelmöi.
”Hyvä on. Teillä on kahden ihmisen sanat vastakkain. En väitä, että oma kantani olisi sen arvokkaampi kuin neiti Irelianinkaan. Minun valtakunnassani ihmiset saavat itse valita, mitä uskovat. Tuokaa vain koru tänne, jos löydätte sellaisen. Minä olen kertonut teille totuudenmukaisesti todistaneeni Adrastean kuolemaa maan alla. Voitte vapaasti uskoa myös tytön versioon kertomuksesta. Mutta korun minä kiistän täysin.”
Keskustelu puhkeaa hetkessä. Lisanka hädin tuskin erottaa ääniä toisistaan. Tällaisiksi ihmiset siis tulevat, kun heidät päästetään epäilemään. Suuria silmiä, osoittelevia käsiä, paljon ihmetystä. Sirius seisoo kaiken keskellä tyynenä kuin tietäisi jo, miten kaikki päättyy. Miestä katsoessaan Lisanka ei voi ajatella muuta kuin sitä, mikä syy hänellä olisi käydä miestä vastaan. Miksi nämä ihmiset kuvittelisivat, että hän huvikseen uskaltautuisi koko salin tuijotettavaksi, antaisi itsensä vapaaehtoisesti tarkasteltavaksi? Täällä on jaettu kuolemantuomioita pienemmästäkin kuin hallitsijan syyttämisestä kultistiksi. Näissä saleissa on kuultu paljon itkua, koristeellinen lattia on saanut ihmiset polvilleen.
Valkopukuinen nainen palaa saliin. Naisen silmät ovat suuret ja ymmällään. Hän pudistelee päätään.
”Teidän korkeutenne, en löytänyt prinssiltä ainuttakaan mainitun kaltaista korua. Mutta hän…”
Siriuksen tiukka katse vaientaa naisen. Myöhemmin, katse tuntuu sanovan. Sirius kääntyy hymyillen Lisankaan päin.
”Mitään korua ei ole.”
”Eikö kukaan teistä todella muista sitä? Suuri ja raskas, geometrinen. Ei sellainen kuin El Varineilla yleensä. Ei ainuttakaan kutojatarten silmää, koska kyseessä on kirottu esine! Ettekö todella muista? Prinssi ei luopunut siitä koskaan silloin, kun minä olin täällä.”
Hiljaisuus riippuu raskaana salin yllä. Hovin miehet ympäröivät Siriuksen, toimivat muurina vieraan naisen ja valitsemansa kuninkaan välillä. Silloin Lisanka tietää hävinneensä. Edes ihmiset, jotka ovat katsoneet Adrastean nousua ja murtumista, eivät näe, mitä Sirius tekee. Kun Sirius seuraavan kerran avaa suunsa, Lisanka tietää jo, mitä sieltä tulee.
”Saattakaa neiti Irelian kotiinsa ja katsokaa, että hän pysyy siellä.”
Lisankan sisintä kylmää. Kotiin. Pieneen taloon Ardellen laitamilla. Kauas Sirasta, Minervasta ja prinssistä.
”Lisanka Irelian, sinua kielletään vastedes astumaan jalallasi Varimean palatsiin. Kaikki lähestymisyrityksesi prinssiä kohtaan missä tahansa luetaan rikokseksi. Pysy kaukana palatsin asioista. Jos sinut saadaan kiinni yrityksestä päästä palatsiin, sinut voidaan teloittaa uskonvihollisena.”
Kylmää kaikkialla. Lisankan keho painaa kaikkien kuolleiden tavoitteiden verran. Sirius ei vaivaudu edes katsomaan tuomitsemaansa naista, kun Lisanka raahataan ulos salista. Sinne mies jää, itse takomaansa voittoon. Lisankan impulssit käskisivät iskemään vartijoita, taistelemaan tiensä pois, mutta mitä hän osaisi tehdä? Ehkä potku tai kaksi veisi hänet vapaaksi, mutta kuinka hän löytäisi Rashnan palatsin lukuisista kerroksista ja huoneista? Alistuminen pakottaa Lisankan pitämään päänsä pystyssä. Jokin ylpeys pitää säilyttää, vaikka valkopukuiset palvelijat tuijottavat Lisankaa kuin kultistia. Ainoa kultisti täällä seisoo kuninkaan ripa otsallaan ja hymyilee hovilleen kuin suopea jumala. Eikä Lisanka saata tehdä mitään.
Vasta kuumalla hiekalla Lisanka ymmärtää, kuinka kauan siitä täytyy olla, kun hän on viimeksi saanut tuntea auringon porottavan suoraan kasvoihin. He kulkevat halki aavikon, halki Varimean kaupungin. Lisankaa kuljetetaan kuninkaallisissa vaunuissa. Ihmisten katseet kerääntyvät. Lisanka kiristelee hampaitaan. Jossakin palatsin alla Minerva odottaa hänen onnistuvan, ja nyt hän on täällä, matkalla Laetan toiselle laidalle.
Päivä kääntyy illaksi, kun tutut dyynit piirtyvät taivaanrantaan. Koti. Lisanka tuijottaa ihmisten kuljettamista vaunuistaan, kuinka aurinko maalaa aavikon punaansa. Yllättäen vaunut pysähtyvät. Häpeä on jo ehtinyt hälvetä, kun Lisanka kiskaistaan ulos.
”Sinä asut näillä kulmilla, etkö asukin?”
”Asun.”
Ääni takana. Kohahdus. Se antaa miehen ilmi. Lisanka ehtii väistää takaa kohdistuvaa iskua, potkaista miestä kovaa. Toinen isku osuu leukaluuhun. Lisanka ei tiedä, mitä tapahtuu. Koko kehossa jyskyttää. Yhä useampi yrittää iskeä häntä, mutta hän väistelee, sillä tämän hän osaa, tästä isä häntä varoitti. Tätä ihmiset hänelle haluavat tehdä. Iskeä ja tappaa yllättäen. Tällä kertaa se ei vain johdu hänen varjottomuudestaan.
Ja katsokaa, että hän pysyy siellä. Vasta kimppuunsa käyviä ihmisiä iskiessään Lisanka ymmärtää, mitä Sirius sanoillaan tarkoitti. Häntä ei pitänyt vain palauttaa kotiinsa, hänet piti jättää sen liepeille kuolemaan. Näin palatsi toimii. Adrenaliini sykkii Lisankan suonissa, hänellä ei ole enää kylmä. Hän on täysin hereillä. Hänen rystysissään on verta, mutta hyökkääjät makaavat maassa hetken tajuttomina. On vain muutamia minuutteja aikaa paeta ennen kuin he heräävät jälleen.
Lisankalla on yhä piikki vaatteidensa kerroksissa. Hän voisi iskeä hyökkääjät kuoliaaksi, varmistaa, että he eivät löydä häntä enää. Sillä tavoin hän estäisi heitä pääsemästä perheeseensä käsiksi. Mutta he ovat eläviä ihmisiä. Ei ole heidän vikansa, että palatsi on syvältä sisältä mätä. Sirius ei ole sitä mädättänyt, se on aina ollut sitä. Lisanka ymmärtää sen nyt. Hänen kohtalonsa voisi olla kuten kenen tahansa palatsin viholliseksi nimetyn. Mutta hän ei suostu siihen. Hän ei taivu. Hän on varjontappajan tytär ja hän aikoo elää sen mukaisesti.
Lisanka juoksee upottavalla hiekalla. Olisi päästävä turvaan. Varoitettava perhettä, kerrottava Sirasta ja palatsista ja siitä, että pimeys on tulossa. Sirius tuo sen matkassaan, vetää maan suoraan varjoihin. Vielä hetki. Vielä vähän aikaa hänen täytyy jaksaa kannatella koko maailman painoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti