Hamartia: luku 20

 Luku 20: Häilyväinen

Sirius on palannut. Rashna herää aamuun miehen siluetti ensimmäisenä edessään. Sirius seisoo selin häneen, peittää osan verhojen takaa sirottuvasta auringosta. Mies kääntyy Rashnaan päin vino hymy kasvoillaan.

Jos he viettävät yön yhdessä, Rashna ei koskaan löydä Siriusta viereltään aamuisin. Se on hinta, jonka Rashna joutuu maksamaan siitä, että saa miehen iholleen. Nyt Sirius on täällä, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Sirius kumartuu Rashnan luo painaen viipyilevän suudelman tämän huulille.

”Kuinka voitte, teidän korkeutenne?”

”Sirius… Ole kiltti äläkä –”

Sirius kaataa Rashnan selälleen. Rashnasta pakenee hienoinen hengähdys, kun mies tulee hänen päälleen vaativana ja voimakkaana. Juuri sellaisena kuin hän haluaakin.

”Sinä olet kuihtunut, pieni prinssi”, Sirius kuiskaa vasten Rashnan kaulaa.

”Varjo”, Rashna sanoo hiljaa, ”se nakertaa minua pois…”

Sirius riuhtaisee itsensä irti Rashnasta. Prinssi jää tuijottamaan kapeaa vartaloa, joka nousee sängystä yhtä nopeasti kuin laskeutuikin sille. Näin Sirius menettelee aina hänen kanssaan. Yhtenä hetkenä on hänen lähellään, toisena ei.

”Oletko todella sitä mieltä, että se tyttö pystyy auttamaan sinua?”

”Olen.” Rashna nielaisee. Tyttö on jo auttanut. Ei tämän tarvitse parantaa hänen vietyä varjoaan. Kunhan tyttö on hänen kanssaan ja juttelee hänelle. Rashnalta puuttuvat siskot, veljet ja ystävät. Lisankalla on suuret peuransilmät ja hymyilevä suu. Missähän tyttö nyt on? Hänen seuralaisensa ei jäänyt kiinni. Siitä kannattaisi silti kysyä. Joku, joka pääsi palatsin keskikerrokseen saakka, osasi asiansa. Sitä ei käy kieltäminen.

Sirius tulee lähemmäs, vetää silkkistä asua Rashnan yltä. Hän pitää olallaan Rashnan kullalla kirjailtua syaaninsinistä kaapua, samansävyistä kuin prinssin silmät. Sirius kuljettaa kättään Rashnan rintakehällä, huomaa, että poika on omissa maailmoissaan.

”Pieni prinssi…”

Rashna säpsähtää, kun Sirius pujottaa hänen raskaan korunsa hänen kaulalleen. Koru on kylmä ihoa vasten, Rashna huomaa värähtävänsä. Hänen sängylle piirtyvä varjonsa ei värähdä. Se ei liikahdakaan.

”Sinä et voi hyvin.”

Rashna nauraa. Nauru jää kieppumaan huoneeseen. Varjon pää taipuu taaksepäin, kenties se nauraa myös, pilkkaa hänen kipuaan. Rashna ei voisi enää vähempää välittää. Hän painaa kultaisen päänsä Siriuksen olalle, hapuilee miehen kättä, mutta ei löydä. Sirius ei tee elettäkään koskeakseen häntä.

”Olenkohan koskaan voinutkaan”, Rashna kuiskaa kuljettaen huuliaan Siriuksen kaulalla. Prinssi vetää kangasta alaspäin, taivuttaa kaavun kauluksen tahtoonsa, mutta Sirius pysäyttää hänen kätensä. Kylmä. Kova. Rashnaa värisyttää. Koko kehoon sattuu, niin paljon hän tahtoisi vain painua miestä vasten ja unohtaa kaiken.

”Sirius… Mitä nyt?”

Mies nousee ylös.

”Älä mene. Ei tänään. Sirius…”

Häilyväinen. Ei koskaan kahta sekuntia samassa paikassa. Rashna jää samaan asentoon, koko keho odottaa kosketusta palaavaksi. Koru tuntuu raskaalta kaulalla. Vaatteet ovat vain puoliksi hänen päällään. Rashna ei siedä katsoa kehoaan. Se on varjon väsyttämä, pienempi kuin hän on tottunut. Ei enää hänen omansa. Se ei kelpaa enää Siriukselle. Hyödyttömyys istuu luissa.

Rashna nousee, pukeutuu ja lysähtää takaisin sängylleen. Kyyneleet putoilevat silkkipeitteelle. Aurinko on jo noussut, se paistaa vinosti huoneeseen, värjää sen pehmeän keltaiseksi. Sirius seisoo yhä lähellä ovea, tarkkailee Rashnan liikkeitä. Jos Rashnalla olisi aavistuskin, mitä miehen mielessä milloinkin liikkuu, hän olisi paljon onnellisempi.

”Onko minun äitini ilmoittanut mitään, mistä minun pitäisi tietää?” Virallisempi puheenaihe yleensä toimii. Mitä tahansa, kunhan Rashna saa kuulla Siriuksen pehmeän äänen.

Sirius tyytyy vain pudistaamaan päätään. Mitä mies vielä odottaa?

”Sirius. Ole kiltti. Miksi sinun täytyy aina olla tällainen? Minä tiedän, että haluat olla kanssani. Ihosi on kertonut sen minulle. Sirius…”

Miehen violetit silmät siristyvät. Sirius kallistaa aavistuksen päätään. Musta suortuva valahtaa kasvoille.

”En pidä epätoivosta.”

Kyyneleet valuvat valtoimenaan Rashnan poskille.

”Mene sen pelastajatytön luo, jos kaipaat myötätuntoista kuuntelijaa. Ja jos tahdot puhua äidistäsi, voit aivan yhtä hyvin etsiytyä hänen seuraansa.”

”Etkö sinä ymmärrä, että minä haluan sinut?”

Sirius vain räpyttelee ripsiään.

”Mitä sanoisit, jos kertoisin rakastavani sinua?”

”Älä.”

Sirius on jo ovella. Välimatka oven ja sängyn välillä ei ole koskaan ollut suurempi. Rashna kietoo peiton tiukemmin ympärilleen, mutta se ei lämmitä, se on kylmä kuten koru hänen kaulallaan. Itku on äänetöntä ja uupunutta, sillä ei ole enää merkitystä.

”Minä lähetän sen tytön tänne.”

”Älä! Näethän, etten ole edes kunnolla pukeissa…”

”Tahdotko minun jäävän pukemaan sinut?”

Rashna hengähtää.

”Ryhdistäydy, prinssi.”

Sirius katoaa verhon taa. Rashna kohottaa kätensä miehen perään, yrittää tavoittaa pois kuluvan hetken. Sirius on poissa. Jälleen. Mies ei osaa jättää jälkeensä muuta kuin pakottavan sydämen ja tärisevät raajat. Joskus Rashna on näkevinään saman surun ja kaipauksen myös Siriuksessa. Miehen piti olla hänen sielunkumppaninsa. Se, jonka kanssa hän jakaa kaiken. Mutta mies häilyy hänen yllään kuin myrsky, joka ei osaa päättää, sataako vai ei. Siriusta ei voi koskettaa. Ei todella.

Rashna on aikeissa pukea ylleen, kun kipu rinnassa vihlaisee lujempaa kuin aiemmin. Hän vie käden rinnalleen, mutta on kuin se kulkisi ihon läpi, kuin keho olisi vahaa. Rashna säpsähtää. Kipu pahenee, sen rihmat levittyvät pitemmälle raajoihin. Suonissa polttaa. Rashna tuijottaa kättään, se on ehjä kuten rintakehäkin. Rashnan pää taipuu taaemmas, kouristukset lähtevät syvältä. Rashna puristaa kyntensä silkkilakanoihin, mutta lakanat ovat nestemäiset hänen käsissään, käsi menee läpi, uppoaa.

Ulkona paistaa aurinko. Ilkeä, vino aurinko, joka polttaa kaiken. Rashnan koko keho vääntyilee, kipu piirtää hänet uudelleen. Mistään ei saa kiinni. Aurinko heittää hänen varjonsa seinälle. Se on suurempi kuin hän. Sen kädet ovat kurottuneet häntä kohti. Rashna uskoo nauravansa. Itkevänsä. Mitä tahansa, kunhan kaikki loppuisi.

Kohtaus loppuu nykäisyyn. Rashna erottaa vain pyöriviä muotoja. Mitään ei kuulu. Kukaan ei saavu paikalle. Ei valkopukuisia palvelijoita eikä Siriusta. Eikä äitiä. Rashna koskee käteensä, sen pinta tuntuu jälleen iholta, jumalille kiitos. Rashna tunnustelee ympäristöään. Kylmää ja kovaa. Hän makaa lattialla.

Sänky. Se, mitä siitä on jäljellä. Repalaisia lakanoita. Syvä reikä keskellä, ihmiskynsin revitty. Muistikuvia ei ole. Rashna tuijottaa käsiään. Katkeilleita kynsiä, punoittavia sormenpäitä. Hän teki tämän. Varjo hänessä. Kyyneleet putoilevat poskille, kun Rashna valahtaa lattialle polvilleen. Kyyneleetkään eivät lämmitä. Ne ovat kaukaiset ja kylmät.