Luku 2: Totuus
Päivä kuluu sumuisena loppuunsa. Lisanka ei tunne mitään juoksevista tunneista, taivaalla kiertävästä auringosta, joka vajoaa dyynien taa lämmittämättä häntä lainkaan. Lisankan päässä pyörii vain varkain kuultu keskustelu. Yöllinen hetki, joka ei koskaan lähtenyt hänen mielestään.
Isä vilkuilee Lisankaa varoen. Lisanka tunnustelee isänsä katsetta, yrittää löytää totuutta sen pohjasta. Tietääkö isä hänen kuulleen? Päivän mittaan katseessa näkyy häpeää. Ei Lisankan häpeää, vaan isän omaa. Isän täytyy tietää.
Illan tullen Lisanka astelee kaivolle, tällä kertaa huivi visusti päässä. Aavikon pimeydessä hänen hiuksiensa punaisuutta ei erottaisi kukaan, mutta ei Lisanka tätä itselleen tee. Kun isän askeleet kahisuttavat hiekkaa hänen takanaan, hän hymyilee varovasti. Mitä seuraavaksi tapahtuisikaan, voisi viedä hymyn pitkäksi aikaa hänen kasvoiltaan.
”Tyttäreni.”
”Hei, isä.”
Vaikeita katseita. Lisankan sydäntä raastaa. Hän haluaisi vain halata isäänsä ja kiittää tätä kaikesta, mitä tämä on tehnyt perheensä eteen. Entä sitten, jos Lisanka ei voisi koskaan nähdä kudelman juhlaa tai dyynien takaisia kaupunkeja? On pahempiakin vankiloita kuin oma perhe.
Samalla Lisanka tietää, ettei voisi jatkaa näin. Pakoillen. Pysytellen ikuisesti varjoissa. Isä tulee vastaan, mutta ei kosketa. Aivan kuten aiemminkin, he istuvat kaivonreunalla ja katselevat tähtien virtaa taivaalla. Tänä yönä taivas on kuin elävä olento, joka liikkuu ja kurottaa kohti ihmisiä.
”Minä tiedän, että sinä kuulit. Olen pahoillani.”
Lisanka pysyy hiljaa. Hän ei sano vielä mitään, sillä hän ei voi antaa anteeksi, jos ei vielä tiedä, mitä antaa.
”Olen tehnyt väärin sinua kohtaan, pieni tyttäreni. Kysy pois. Kysy kaikki, mitä olet koskaan halunnut kysyä.”
”Etkö kerro, jos en kysy?”
Suru isän katseen pohjassa on niin sietämätön, että Lisanka puristaa hetkeksi silmänsä kiinni. Ei Lisankaa tietämättömyys loukkaa. Ajatus siitä, että hänen vanhempansa olisivat antaneet hänen elää valheessa, repii häntä joka suuntaan. Kun Lisanka avaa silmänsä, isä ei enää katso häneen.
”Isä. Eikö äiti olekaan minun äitini? Sellaisestako tässä on kyse? Siksikö minulla on punaiset hiukset?”
On isän vuoro sulkea silmänsä. Lisankan sisällä on kauttaaltaan kylmää. Kuinka hän saattoi olettaa jotakin niin yksinkertaista? Kuu paistaa kaukaa, mutta Lisankalle ei piirry varjoa. Ei sellaista vanhempien uskottomuudella selitetä. Lisankaa pistelee.
”Sinun äitisi on kyllä sinun äitisi”, isä sanoo äänellä, joka on kylmempi kuin kaivon pohjavesi, ”mutta minä en ole sinun isäsi.”
Silmät suurenevat. Lisanka takertuu kaivonreunaan kaksin käsin. Hän ei enää muista, miten hengitetään.
”Anteeksi, että saat kuulla sen näin.”
Tietenkin. Tietenkin isä kertoo sen juuri tällaisella tavalla. Vailla omaa ääntään. Häveten. Varjoissa.
Aviorikkomus. Ei sittenkään mitään sen kummempaa. Mutta äiti? Lisankan kaunis, tumma äiti, jonka valkoiset suortuvat ovat kuin helmiäistä. Silmät tummat kuin pehmein yö. Äitikö olisi ottanut toisen miehen? Lisankan sisintä puristaa. Miksi äiti olisi tehnyt niin isälle? Lisankan katse osuu hiekalle. Ei vieläkään varjoa. Miten sen voisi selittää?
”Aviorikkomuksen vuoksiko minua on piiloteltu koko minun ikäni?”
Isän ilme käy kokoajan vaikeammaksi. Lisanka pelkää sohivansa haavoja, jotka isä on halunnut unohtaa. Ovathan he saaneet viisi lasta Lisankan jälkeen. Hätää ei ole. Anteeksi on jo annettu. Silti suru isän silmissä kertoo jostakin muusta. Lisanka ei uskalla kohdata loukattua miestä. Hänen isänsä on kallein kaikista, mutta kuinka hän voisi lohduttaa vailla sanoja? Lisanka ei mene lähemmäs. Hän tietää häviävän vähän surusta, mutta häpeästä hän tuntee joka nurkan. On olemassa hetkiä, jolloin kukaan ei halua toista lähelleen.
”Se ei ole aivan niin yksinkertaista. Jos olisi, me emme olisi nyt tässä.” Isän ääni on etäinen, tähtiä kauempana. Lisanka ei sano mitään.
”Sinun äitisi ei ole koskaan ollut minulle uskoton. Malthe on ollut minulle hyvä vaimo.”
”Kuinka sitten…”
”Lisanka. Tyttäreni.” Kaikesta huolimatta. Isän sanat polttavat Lisankan rintaa. ”Kuinka paljon sinä tiedät lapsista, jotka syntyvät varjottomina?”
”Onko meitä useampiakin?”
”Voi… Voi, me olemme tosiaankin pitäneet sinut piilossa kaikilta. Tieto ei ole kirinyt korviisi.”
Lisankan sisällä lepattaa jokin tuntematon. Vihan kaltainen laimennut katkeruus, jolle Lisankalla ei ole enää nimeä. Hän tietää olevansa täysin eristyksissä. Hänet on kirjattu olevaksi papereille, palatsissa tiedetään, että Irelianin perheessä on kahdeksan lasta, joista toisiksi vanhin on tytär Lisanka Elea. Se ei kuitenkaan riitä.
”Kuinka minä voisin tietää, että kaltaisiani on enemmänkin, kun en ole koskaan käynyt missään?” Lisankan ääneen hiipii vieras, epätoivoinen sävy.
”Sinun kaltaisiasi ei näy missään. Koskaan.”
”Kuinka sitten tiedät, että heitä on?”
Isän ilme käy joka hetki kivuliaammaksi.
”Varjottomista ei puhuta.”
”Ei… puhuta?”
”Lis, kultaseni, kaikki sinun kaltaisesi on systemaattisesti hävitetty. Varjottomuus on merkki jumalattomuudesta. Niin se vain menee. Sinun kaltaisiasi ei pidetä hengissä. Punatukkaisuus on merkki varjottomuudesta. Jos vauva syntyy punatukkaisena, hänet… hänet hävitetään.”
Lisanka kääntyy kannoillaan. Jumalaton. Se on pahempi kuin arvoton. Silloin kyse on jostakin häpeää suuremmasta. Jostakin sellaisesta, joka on liikaa Lisankalle kannettavaksi. Oksennus maistuu suussa. Nyt hän ymmärtää, miksi hänelle ei ole kerrottu.
”Isä. Kerro minulle, olenko minä veljestä enkä sisarista?”
Isän tummat silmät ovat pohjattomat. Niissä erottuu kyyneliä. Lisankaa korventaa.
”Minä… Minun olemassaoloni on…” Hapuilevia sanoja. Mitä tahansa, jotta isä peruisi sanansa, tekisi hänestä jonkun muun. Ei varjoveljeä. Ei ikuista eroa maailman kudelmasta.
Isä ei kuitenkaan sano mitään. Lisanka tietää sanomattakin, mitä se tarkoittaa. Ei ihmekään, että hänelle ei koskaan kerrottu. Veljestä ei puhuta. Nimettömästä jumalasta, maailman luoneiden kutojatarten veljestä, joka kutoi maailmaan varjot.
”Minä en ymmärrä. Jos olen varjoton, kuinka voin olla veljestä?”
”Niin se vain menee. On mennyt jo vuosisatojen ajan. Sinun kaltaisesi ovat anomalia. Teidän ei anneta elää, jotta… jotta maailma on turvallisempi kaikille. Jotta kudelmaan ei tule virheitä.”
”Isä, en ymmärrä. En laisinkaan. Vuosisatoja… Minä olen jotakin paljon suurempaa kuin oma itseni, enkö olekin? Isä, kerro minulle, mihin minä pystyn.”
Askelia. Isä kävelee viileällä hiekalla takaisin kotia. Lisanka ojentaa kättään kohti miestä, joka ei todella ole hänen isänsä. Hän on jälleen lapsi, joka ei ymmärrä, miksi hänet sysätään syrjään, kun kaupungista tulee tarkistajia paikalle. Lapsi, joka ei tiedä, miksi ei saa olla olemassa. Kysymys poikii kysymyksiä. Ei laisinkaan vastauksia.
”Isä! Odota. Mikä minä oikein olen?”
Isä ei pysähdy. Hän pakenee aiheen ääreltä kuin voisi sittenkin kartella sitä ikuisesti.
”Kuka minun todellinen isäni on?”
Isä pysähtyy. Lisanka ehtii kuvitella kaikki mahdollisuudet. Hetken hän ajattelee jopa veljeä, myyttistä olentoa, jota kukaan ei ole koskaan käsin koskettanut. Hän ehtii kuvitella jokaisen kauhukuvan mielessään siinä ajassa, kun isä kääntyy.
”Sinun isäsi on tärkeä mies. Mies, jonka piti hakea sinut.”
”Hakea… minut?”
”Mutta niin ei käynyt. Emmekä me Malthen kanssa koskaan halunneet kertoa sinulle. Sinä olisit voinut elää lopun elämääsi meidän kanssamme.”
”Mutta isä, en siltikään ymmärrä. Tärkeä mies? Joku kutojatarten pappiko? Hoviherra?”
Ilme isän kasvoilla on selittämätön. Kuunpuolikas piirtää valolla hänen kasvoilleen. Lisanka ei enää tiedä, ketä katsoo silmiin. Kuunvalossa seisoo vain tunnistamaton mies, jota hän on joskus kutsunut isäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti