Sudensilmät: luku 10

Luku 10: Minä rakastin

Muurissa oli raskas kiviovi. Tietenkin siinä oli. Sen ympärillä partioivat vartijat tekivät työtä yötä päivää, ja heidän palkkansa mahtoi olla työaikoihin nähden surkea. Memorian teki pahaa katsella heidän rautakangensuoria selkärankojaan ja mustia, ilmeettömiä silmiään. Tyttö luotti siihen, että Atlasin silmät myös pitäisivät heidän silmänsä täysin ilmeettöminä sen aikaa, että he saisivat itsensä ulos kiviovesta, pohjoisen puolelle.

”Tule jo”, Memoria hoputti vielä taskujaan tonkivaa Atlasia. ”Mitä sinä edes etsit?”

”Unohdin hotelliin jotakin”, poika sanoi poissaolevalla äänellä. Hänen silmänsä seisoivat päässä, hän näytti lamaantuneelta. Memoria pelkäsi hänen purkavan ajatuksissaan vartijoita pitelevän lumouksen.

”Minkä sinä unohdit?”

Atlas pudisti päätään ja otti kädet pois taskustaan. Hän vastannut, joten Memoria tulkitsi esineen olevan jokin yksityinen, jota hän ei olisi kuitenkaan saanut nähdä. ”Ja se oli noin tärkeä?” hän kysyi vielä, saaden vastaukseksi vaisun päänpudistuksen.

”Ei, se saa jäädä. Mennään.” Atlas seurasi Memoriaa ovelle, mutta hänen silmänsä kielivät, että tavara oli ollut hänelle tärkein. Memoria ei kuitenkaan uskaltanut enää sanoa mitään, hän ei tahtonut Atlasin hukkuvan päänsä sisäiseen maailmaan. Hän oli jo riittävän syvällä mustassa vedessä.

Ovi avautui vasta kolmannella yrittämällä, ja sen siirtämiseen joutui käyttämään Atlasin silmiä. Pienikokoinen Memoria ja heiveröinen Atlas eivät yhdessä saaneet sitä siirrettyä pelkin ihmisvoimin. Oven väistyessä se piti rahisevaa, sisintä raapivaa ääntä, joka sai Memorian lopulta irrottamaan otteensa lopullisesti. Heille oli jo tarpeeksi tilaa siirtyä ovenraosta pohjoisen puolelle, ei ollut mitään syytä piinata kuuloaistia enempää.

”Joku on aivan varmasti nähnyt meidät”, Memoria totesi astuessaan raosta toiselle puolelle. ”Loitsusi ei ylety noihin taloihin, ja joku valvoo aina.” Tyttö nyökkäsi etelän puolella oleville, korkealle laaksoon rakennettuihin puutaloihin. Majataloihin, sillä eihän Rajakylässä kukaan oikeasti asunut.

”Tietysti, mutta he ovat liian myöhässä ottamassa meitä kiinni”, Atlas sanoi astuen itsekin rajan toiselle puolelle kiviovesta. ”Me olemme jo pohjoisen puolella.”

* * *

Pohjoinen todella oli erilainen. Evol oli kylmä maa, pakkanen oli asuttanut sen maita jo pitkään, mutta pohjoisessa sen todella havaitsi. Puut olivat huurteen suutelemia, eikä peltoja juuri ollut. Maa oli kovaa ja kivistä, sille ei olisi voinut viljellä mitään. Pohjoisen puolella ei ollut varsinaista Rajakylää, siellä oli pelkkää kivikkoista maata ja satunnaisia, kylmettyneitä puita siellä täällä. Maa näytti kertakaikkisen kuolleelta.

Myöskään vartijoita ei ollut, joten Atlasin silmien työ oli hetkeksi ohi.

”En kuvitellut pohjoista ihan tällaiseksi”, Memoria totesi katsellessaan maiseman karuutta.

”Enkä minä kuvitellut tänne pääsemisen olevan ihan näin helppoa.” Atlasin ilme oli valpas, hän oli selkeästikin varuillaan. Ei ollut mitään luottoa siitä, että mikään täällä olisi sitä, miltä näytti. Vartioimattomuus ei merkinnyt muuta kuin sitä, että piti pysyä villieläimen lailla valppaana. Yksikin rasahdus tai kolahdus saattoi merkitä vaaraa.

Memoria tönäisi Atlasia tuttavallisesti olkapäähän virnistäen. Hänen hampaansa olivat tasaiset ja valkoiset, liki luonnottoman valkoiset. ”Hei, rauhoitu”, tyttö kuiskasi, ”meillähän on sinun sudensilmäsi. Pärjäämme kyllä, vaikka täällä olisi satapäinen armeija.”

”Älä luota silmiini noin sokeasti, eivät ne miekasta käy”, Atlas mutisi luoden kiusallisen pitkiä katseita Memoriaan, joka selkeästikin huvittui pojan reaktiosta.

”Luotanhan, tämä yhteiskunta on luotu pyörimään niiden ympärillä.” Hän huiskautti vaaleanpunaisia hiuksiaan niin huolettomasti, että olisi voinut luulla tytön olevan matkalla ruokaostoksille eikä kohti väistämätöntä vaaraa. ”Sitä paitsi, Atlas, jos en luottaisi silmiisi, luottaisin sinuun joka tapauksessa.”

”Miksi?” Atlas ei halunnut tarkentaa kysymystään tai perustella, miksei häneen olisi kannattanut luottaa, hän ainoastaan kysyi yksinkertaisen, kysytyimmän kysymyksen. Memoria ei siltikään osannut vastata.

”Minuakin kiinnostaisi tietää.” Ääni ei ollut kummallekaan korvaparille tuttu, joten Atlasin jo valmiiksi valppaana ollut keho veti Memorian tiukasti omaansa vasten ja katsoi ylös, josta ääni tuntui kuuluvan. Muurin päällä istui nuori mies, jonka kasvoja peitti erilaisia putkia ja johtoja täynnä oleva, ruskea maski. Atlas tiesi, että ihminen, joka halusi peittää kasvonsa maailmalta, halusi tosiasiassa peittää jotakin paljon suurempaa. Mies hyppäsi alas muurilta kevyen näköisesti, vaikka pudotusta oli melkoisesti. Hän ei kuitenkaan edes horjahtanut saati osoittanut merkkejä siitä, että laskeutuminen olisi tehnyt kipeää.

”Voi Atlas, Atlas, Atlas...” Miehen ääni oli tumma, mutta sointuva, se muistutti Atlasia jostakin, johon hän oli tottunut, mutta ei saanut päähänsä, mikä tai kuka se oli. ”Atlas Moorcroft. Sinä olet lyhempi luonnossa.”

”Mistä sinä tunnet Atlasin?” Memoria ehti huikata väliin miehen astellessa lähemmäs heitä. Tyttö myös repi itsensä irti Atlasin otteesta, hän koki sen ilmeestään päätellen hyvin kiusallisena. Atlas ei liiemmin pitänyt siitä, että tyttö aloitti keskustelun tämän miehen kanssa ennen häntä, mutta tyytyi seuraamaan vierestä, kun hän asteli huomattavasti pitempää ja voimakasrakenteisempaa miestä kohti vailla pelkoa.

”Me olemme täällä hyvästä syystä, joten sinun ei kannata ryhtyä vastarintaan”, Memoria sähisi kuin villieläin, vaikkei mies ollutkaan osoittanut merkkejä vastarinnasta. Memoria tunsi ainoastaan vihamielisyyden tien.

”Ei tässä kukaan ole mihinkään ryhtymässä, tyttö”, mies sanoi selkeästikin huvittuneisuutta äänessään. ”Minulla olisi hivenen asiaa Atlasille.”

Atlas astui askeleen eteenpäin sysäten loukkaantuneelta näyttävän Memorian tieltään. Hän käsittelisi tytön myöhemmin, kun sydän lakkaisi huutamasta vaaraa.

”Puhu”, Atlas käski nyökäten miehelle kohteliaasti.

”Minä olen kuullut sinusta ainoastaan hyvää, Atlas Moorcroft”, mies sanoi Atlasin tehdessä havainnon, että tämä lausui hänen nimensä liian monta kertaa yhteen keskusteluun. ”Minun veljeni puhuisi sinusta varmasti vieläkin, jos voisi.”

”Sinun veljesi?” Atlasin ei tarvinnut kysyä, hän tiesi jo. Maskin takana ei ollut mitään, minkä Atlas olisi varsinaisesti halunnut nähdä. Mercury oli kertonut jo kaiken tarvittavan.

Atlas ei silti irrottanut katsettaan miehen erikoisesta maskista, hän tahtoi näyttää rohkealta, sillä nämä saattoivat olla hänen viimeiset elinminuuttinsa.



Sudensilmät: luku 9

Luku 9: Mona Lisan hymy

Kahvilassa oli tungosta. Ihmiset vaihtoivat kiusallisia hymyjä, pysähtyivät keskelle käytäviä keskustelemaan lapsistaan ja tiputtivat lusikoita lattialle. Atlas istui tiskin takana näyttäen siltä, että enemmin istuisi vahtina vankilassa kuin olisi kassalla. Työpäivää oli jäljellä vielä hivenen päälle kaksi tuntia, ja hän vilkuili kelloa minkä työkiireeltään ehti. Hänellä ei ollut mitään motivoimassa kotona, mutta tällaisena päivänä pelkästään koti itsessään tuntui palkitsevalta.

Kiireeltäänkin Atlasin aistit olivat tarkkoina, ja kahvilan oven avannut mieshenkilö kiinnitti näköaistin huomion oitis. Tämä oli keskimittainen ja laiha, mutta nämä seikat eivät juurikaan kiinnostaneet Atlasia. Hän kiinnitti huomiota nuoren miehen tapaan kantaa itseään. Tämä käveli itsetietoisesti, muttei ylpeästi, ja hänen tummansinisen ja mustan kirjavat vaatteensa pukivat häntä erittäin hyvin. Hänen valkoiset hiuksensa roikkuivat löysällä letillä selässä, ja huulilleen hän oli levittänyt tummansinistä huulipunaa. Se puki häntä, vaikkei muuten ollutkaan Atlasin mieleen.

Atlasin kauhuksi mies käveli suoraan tiskille, joka oli hetkeksi tyhjentynyt asiakkaista. Hän hymyili Atlasille sinisillä huulillaan kuin olisi tuntenut tämän pitkältäkin ajalta.

Atlas tervehti miestä mahdollisimman neutraalisti ja kysyi, mitä hän tahtoi tilata.

”Tuon”, nuori mies vastasi nyökäten seinälle. Siellä roikkui Atlasin maalaus, jonka hän oli tuonut työpaikalleen pomon kanssa käydyn koristelukeskustelun jälkeen. Hän oli tahtonut piristää kahvilan ulkoasua, mutta kukaan ei ollut liiemmin pitänyt maalauksesta. Se esitti nuorta naista, jonka silmät olivat täysin aineettomat ja valuivat mustaa nestettä poskille. Taustalle oli maalattu epäselviä kuvia susista. Ei suurikaan ihme, että taulu ei ollut saanut järin isoa kannatusta. Osittain siitäkin syystä Atlasin suu loksahti hämmähdyksestä auki. Se ei kuitenkaan ollut suurin syy. Hän oli myös erittäin hämmentynyt siitä, miten mies oli päättänyt lähestyä.

”Se ei taida olla kaupan”, Atlas sopersi vastaukseksi. ”Makeisia? Kahvia?” Hänen hymynsä oli kuin veistetty, niin teennäinen, ettei hän itsekään uskonut itseään.

”Ei taida olla kaupan? Voisiko se olla?” Miehen hymy oli vino ja niin salaperäinen, että hän olisi voinut olla suoraan satukirjasta.

”Kuka sinä olet?” Atlas ei malttanut olla kysymättä, tilanne oli jo muuttunut intiimiksi. Hälinä kahvilassa katosi taustalle, Atlas näki vain miehen tummansiniset, hymyyn kaartuneet huulet, jotma puhuttelivat häntä rohkeasti.

”Saako työntekijä kysellä tuollaisia?”

Atlas pudisti päätään ja painoi sen alas häpeissään. ”Anteeksi, tietenkään ei. Mitä sinulle saisi olla?”

”Mercury”, nuori mies esitteli itsensä yhä hymyillen, ”ja minä taisin jo mainita, mitä haluan.” Hän riisui silinterin päästään ja kumarsi Atlasille tuntemattomasta syystä.

”Voinko luottaa siihen, että jos vien sinut illalliselle, tiedät silloin paremmin, voitko myydä taulun vai et?” Mercury jatkoi, tällä kertaa vakavin kasvoin.

”Et todellakaan”, Atlas sihahti hampaidensa välistä, ”minä en käsittänyt tuota mitenkään erityisen myönteisesti.”

”Miten sinä sen käsitit?”

”En ole miehiin päin.”

”En minäkään”, Mercury tokaisi naurahtaen hieman. Jo se osa hänen naurustaan kuulosti taianomaiselta, epätodelliselta. ”Minähän halusin viedä sinut ainoastaan illalliselle, ei minulla ole taka-ajatuksia”, hän jatkoi, ”ainakaan paljoa.”

”Tuo ei lainkaan auta asiaa”, Atlas sanoi ristien kätensä.

”Harmi sinänsä”, Mercury jatkoi nojaten tiskiin kuin omistaisi sen, ”mutta taulun minä silti aion ostaa. Me näemme vielä tänään, Atlas.” Ihmisten jonottaessa Mercuryn takana hän ymmärsi tehdä heille tilaa. Mercury nosti silinterin päähänsä ja asteli kassalta jättäen jälkeensä pitkiä katseita luovia ihmisiä ja hämmästyneen Atlasin. Nuori mies oli tiennyt hänen nimensä ja vieläpä jättänyt pöydälle jossakin välissä lapun, jossa luki ravintolan nimi. Hän ei ollut voinut ehtiä kirjoittaa sitä missään välissä. Mercuryksi itseään kutsunut mies oli valmistellut koko tilanteen.



Sudensilmät: luku 8

Luku 8: Yli aidan

”Tämä on liian pieni”, Memoria tokaisi nähdessään heidän vuokraamansa huoneen. Siellä ei ollut lamppua, ei minkäänlaista valonlähdettä. Huoneen vasemmassa nurkassa oli harmaa yöpöytä, ja keskellä, pienen ikkunan alla oli parisänky. Koko huone oli täysin koruton ja tuntui hukkuvan eri harmaan ja mustan sävyihin. Memoriaa ahdisti, hän ei ollut tottunut niin yksisävyiseen ja siistiin huoneeseen. Hänen ympäristönsä tuli olla sotkuinen, jotta hän tuntisi oman mielensä turvalliseksi. Tällainen siisteys sai Memorian sisäisen kellon tikittämään väärään suuntaan.

Atlas tuntui huomaavan tytön ajatukset, kun hän sanoi: ”Tämä on sen verran pieni, ettet mahdu sotkemaan sitä kunnolla.”

Memoria sivuutti hänen lauseensa: ”Minä en nuku kanssasi samassa sängyssä.”

”Ai jaa? Minä kun luulit, että sinä nukut vähän kaikkien kanssa.”

Tytön silmissä välähti, Atlas huomasi lumouksen olevan poissa niiden edestä. Häntä katsoi kirkkaanpunainen silmäpari. ”Tarkoituksellako yrität sahata välejemme siltaa?”

”Ehkä”, Atlas sanoi ja vinkkasi silmää Memorialle. Hän uskotteli kevyen suhtautumisen joko lepyttävän tämän, tai vaihtoehtoisesti heittävän bensaa hänen sisäisiin liekkeihinsä. Riski oli otettu.

Memoria istui sängylle ja painoi pään käsiinsä. Hän näytti lamaantuneelta, ja Atlas tiesi ensimmäisen vaihtoehdon toteutuneen. Memoria ei tuosta enää nousisi hänelle räjähtämään. ”Annetaan vain olla”, tyttö kuiskasi, ja Atlas huomasi hänen äänensä värisevän enemmän kuin oli kuvitellut. Oliko hän aiheuttanut tarpeettoman syvän haavan?

”Tapa minut noilla silmilläsi, emme me tästä enää eteenpäin pääse.” Memorian ääni kieli täydellisestä luovuttamisesta, mutta Atlas tiesi, ettei tyttö ollut tosissaan. Hetkellinen romahdus kestäisi muutamia tunteja, ja sitten hän olisi taas ennallaan, valmiina etsimään Mercuryn ja parantamaan silmänsä. Atlas ei voinut sanoa mitään, josta olisi ollut apua, mutta hän saattoi antaa fyysisen tukensa. Hän istuutui parisängylle tytön viereen ja kietoi kätensä tämän vapisevien hartioiden ympärille. Atlasilla ei koskaan ollut ikäistään sisarta, ja Memoriaa halatessaan hän tunsi ensi kertaa, miltä olisi tuntunut omistaa sisko.

Se tuntui paremmalta kuin mikään hetkeen.

* * *

Atlas oli ollut väärässä. Vielä aamullakin Memorian katse harhaili pitkin harmaata huonetta, sen seinistä kattoon ja uudelleen. Atlas yritti parhaansa mukaan tukea tyttöä, mutta hän tunsi olonsa lääkäriksi, joka ensin piikitti potilaansa täyteen myrkkyä ja alkoi sen jälkeen parantaa häntä.

”Memoria, olen oikeasti pahoillani siitä, mitä sanoin”, poika sanoi astuessaan huoneen kylmälle lattialle omalta puoleltaan sänkyä. ”En todellakaan ajatellut, että sillä olisi niin suuri merkitys.”

”Tietenkään et.” Memorian ääni ei ollut katkera, hän vain totesi asian kuin olisi tiputtanut astian pöydältä sanaakaan sanomatta. Vailla tunnetta. ”Eikä tämä sitä pelkästään ole, että olisin loputtoman loukkaantunut siitä, että muistutit minua siitä, mikä olen. Tämä huone, se... se tappaa minua sisältä.”

Atlas nyökkäsi mahdollisimman myötätuntoisesti. ”Huomasin sen kyllä.” Hän piti pienen tauon miettiäkseen, voiko päästää ulos sanoja, jotka ovat painaneet hänen mieltään jo hetken. ”Miksi sinä sitten oireilet noin? Se, mitä sanoin sinusta ja siitä, miten nukut kaikkien kanssa, on pelkästään jotakin, jonka olen huomannut sinusta.”

”Mitä muuta sinä olet huomannut minusta?”

”Sotkuinen ympäristö rauhoittaa sinua. Onko se jokin psykologinen asia, joka selittyy sillä, että kun mielesi on sotku, haluat ympäristön olevan pahemmin sotkussa?”

Memoria pudisti päätään. ”Ei, ei aivan. Minä en vain siedä täysin puhdasta ympäristöä, olen kasvanut sellaisessa.” Memoria värähti muiston tuomasta ahdistuksesta. ”Daphne rakasti sellaista aina. Hän kiillotti tavarat viimeisen päälle, purki energiansa siihen, että mustat ja valkoiset pöydät olivat typötyhjiä.”

”Traumaperäinen juttu siis, ymmärrän”, Atlas mutisi noustessaan lopullisesti sängystä.

Nopea hymy käväisi Memorian huulilla enemmänkin varmistukseksi Atlasille siitä, ettei enää kävelty lasilla. ”Ehkä se on vain lapsen osoitus siitä, että on itsenäinen. Jos en olisi vihannut kaikkea lapsuudessani niin paljon, minäkin olisin varmaan kasvanut rakastamaan sellaista siisteyttä”, Memoria selitti vetäessään yöpaidan päältään. Se oli vaaleanpunainen kuten hänen hiuksensakin, hivenen kylmempää sävyä vain. Atlas katsoi vaistomaisesti pois, kun ymmärsi, että Memoria on aikeissa vaihtaa vaatteitaan. Tyttö hymähti hänen siveellisyydelleen. ”Olet sinä varmaan paidattomia tyttöjä ennenkin nähnyt, älä viitsi”, Memoria naurahti.

”Halusin vain olla kohtelias, mutta sinua eivät sellaiset käsitteet taida paljoa painaa.”

Memoria alkoi nauraa. Hänen naurunsa oli korkeaa ja omituisella tavalla kaunista. Se merkitsi Atlasille auringonnousua vielä pitkään.



Korpinkehät (1-3)

 

Joulun tienoilla aloitin (erään henkilön innoittamana, heh, terveisiä sinne) lukemaan Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiaa, joka oli jo julkaisunsa aikaan kiehtonut minua teemoillaan. En vain ollut saanut tartuttua ensimmäiseen osaan ja aloitettua lukemista. Nyt kuitenkin olen viimeisenkin osan lukenut läpi - vai pitäisikö sanoa kokenut, tuo kun oli minulle varsin kokonaisvaltainen prosessi.

 

Yritän koko trilogian lopettamisesta seuranneen järkytyksen jäljiltä kirjoittaa arvostelut kaikista kolmesta osasta - Odininlapsesta, Mädästä ja Mahdista. Tuskin pystyn olemaan aivan täysin spoilaamatta, joten laitan pahimpiin paljastuksiin varoitukset.

 

 

Odininlapsen alkuasetelma on jokseenkin tyypillinen: päähenkilö, 15-vuotias Hirka on erilainen, hännätön ihminen hännällisten joukossa. Pidin aloittaessani asetelmaa jokseenkin kliseisenä, vaikkakin ympäristö oli alusta alkaen aivan omanlaisensa. Kirjaan tarttuessani luulin aloittavani vain yhden fantasiasaagan muiden ohelle, mutten olisi voinut olla pahemmin väärässä. Vaikka Korpinkehät ovatkin fantasiaa, ne eivät ole sitä perinteisellä tavalla. Jo ensimmäisiä lukuja lukiessani sain niellä ajatukset siitä, että tästä tulisi tavanomainen lukukokemus.

 

Suuri menestys toki lisäsi skeptisyyttäni: entä, jos en pitäisikään siitä? Kaikki olivat kehuneet norjalaisen kirjoittajan tyyliä ja trilogian omaperäisyyttä, joten pelotti tarttua niin hyviä arvosteluja saaneeseen kirjaan. Pitemmälle lukiessani pelko karisi pois. Pitelin käsissäni oivallisesti pohjoismaista mytologiaa ja aivan omanlaista termistöään sisältävää kirjaa. Minulta meni yllättävän pitkään opetella hahmojen ja eri asioiden nimiä, niitä kun vilisi varsinkin puoleenväliin asti jokaisessa luvussa. Siihen kuitenkin tottui nopeasti.

 

Odininlapsessa viehätti erityisesti se, miten pohjoismaisuus huokuu tekstistä. Teoksen ympäristö, Yminmaa, vaikutti aivan omanlaiseltaan, mutta silti etäisesti tutulta maalta. Ympäristöä oli helppo kuvitella silmiensä eteen mainion kuvailun ansiosta, ja Yminmaa tuntui luku luvulta kiinnostavammalta.

 

Erityisesti uskonnollisuus oli ensimmäisessä kirjassa kiehtova teema. Se sopi hyvin yhteen kirjan muiden, risteytyvien teemojen sekaan, ja muodostui lopulta tärkeäksi osaksi tarinaa.

(SPOILERIVAROITUS)

Kun lopussa paljastuikin, että väen syvä usko olikin valhetta, olin tyytyväinen. Monesti järkyttävät, kirjojen loppupuolelle jätetyt paljastukset tuntuvat latteilta kaiken muun sekasorron keskellä, mutta Odininlapseen se sopi. Pettersen osasi yhdistää oikean elämän uskontojen vaikutuksen myös omaan luomaansa maailmaan. Väki pohjasi tekojaan - jopa vääryyksiään - uskontoonsa, joka puolestaan kuvasi loistavasti myös nyky-yhteiskuntaa.

(SPOILERIVAPAATA JÄLLEEN)

 

Ja entäpä hahmot? Värikäs hahmokaarti oli kirjan vahvuus omaperäisen ympäristönsä ja kauniin kerrontansa ohella. Kirjaa kerrottiin kolmen eri henkilön näkökulmasta. Päähenkilö Hirka oli alusta asti itsenäinen toimija, joka tuppasi välillä häiritsemään minua valinnoillaan ja energisyydellään. Ajattelin aluksi Hirkan olevan liian tavanomainen päähenkilö, mutta hän voitti minut puolelleen viimeistään puolessa välissä kirjaa.

Rime, Hirkan lapsuudenystävä ja mahtavaan sukuun syntynyt nuorimies ei myöskään aluksi herättänyt minussa kummempia tunteita. Pidin Rimeä turhan kylmänä ja etäisenä, mutta kun hänen hahmokehityksensä lähti käyntiin, aloin pitää myös hänen luvuistaan enemmän. Rimen ja Hirkan rakkaustarinaa pohjattiin Odininlapsessa mielestäni hyvällä tavalla - se oli sopivan ilmeistä ja viatonta, mutta sitä jaksoi odottaa näkevänsä tulevissa kirjoissa.

 

Lisäksi kirja esitteli tajuttoman määrän muitakin henkilöhahmoja, joista Hirkan ja Rimen ohelle tärkeimmiksi hahmoiksi voisi nostaa Urd Vanfarinnin, tarinan pääpahikselta tuntuvan miehen, jonka luvut sisälsivät ilmeistä ja vielä silloin motiivitonta suunnittelua vallan kahvaan pääsemiseksi. Pidin hahmosta kovin, mutta varsinkin aluksi tämä tuntui turhan yksiulotteiselta, kun motiiveja ei juurikaan avattu auki.

 

Tietty yllätyksellisyys säilyi kirjassa loppuun saakka, ja se sai minut lukemaan viimeisen kolmanneksen varsin nopeasti. Varsinkin kirjan loppupuoli oli hyvin intensiivinen. Onnekseni vain osan asioista pystyi arvaamaan ennalta. Ja loppu heitti tietysti pallon lukijalle: mihin seuraavaksi? Pidin pientä taukoa Yminmaasta ja Hirkasta, ja luin väliin muita kirjoja ennen kuin aloitin seuraavaa osaa, Mätää.

 

 

Ja toki ensimmäisen kirjan lukematta jättäneet saavat tästä tekstistä pelkkiä spoilereita! Lukeminen omalla vastuulla, sillä jos tietää Mädän tapahtumista liikaa, Odininlapsen lukeminen ei ole enää yhtä nautinnollista. Kirjastoon siitä, hus.

 

Toisessa kirjassa, Mädässä, siirrytään Yminmaasta ihmisten ulottuville, tähän maailmaan. Odotukseni eivät olleet turhan korkealla, vaikka Odininlapsesta hyvin paljon pidinkin. Ajatus siitä, että Hirka jatkaisi ihmisten maailmassa, tuntui aluksi hieman vieraalta. Loppujen lopuksi pidin kuitenkin jostain syystä enemmän siitä, että olimmekin fantasiamaailman sijaan ihmisten keskellä. Maailma tuntui tutummalta, kun se olinkin minä, joka tiesi maailmasta, ei päähenkilö.

 

Jos luulin Odininlapsessa tunteneeni kirjan maailman ja henkilöhahmot hyvin, olin totaalisen väärässä. Hahmokehitys ja paljastukset olivat Mädässä jotain uskomatonta. Kirja oli niin tiivistunnelmainen, etten voinut jättää sitä käsistäni. Sen juoni lähti huomattavasti nopeammin ja jännittävämmin käyntiin kuin Odininlapsen.

 

Mädässä tarinaa kerrottiin sekä Hirkan että Rimen näkökulmasta. Hirkan ihmismaailmaan sijoittuvat luvut olivat ehdottomasti suosikkejani, sillä niissä tapahtui enemmän ja oli mielenkiintoista seurata, mihin tapahtumat vielä menevät. Rimen luvutkin olivat juonen kannalta tärkeitä, ja niiden myötä opin pitämään hänestä hahmona. Tietyn kylmyyden takana oli muutakin, hänen tekonsa olivat ehdottomasti inhimillisempiä kuin kenenkään muun kirjassa esiintyvän hahmon. Erittäin mielenkiintoisesti kehitetty hahmo, jonka tapa toimia moraalisesti (tai moraalittomasti) tuntui jatkuvasti muuttuvan olosuhteiden mukana. Sitä pitäisin lähinnä inhimillisenä, ja nostan Pettersenille hattua sellaisen hahmon luomisesta. Harvoin kirjoissa - varsinkaan fantasiassa - tapaa oikeasti realistisen oloisia moraalisia toimijoita, aina jokin häiritsee tai tuntuu epärealistiselta.

 

Mädän vahvuus oli uusien hahmojen ja tietysti juonen ohella Pettersenin kerronta. Se muuttui intensiivisemmäksi varsinkin tietyissä juonelle tärkeissä kohdissa. Kuvailu oli aivan uskomatonta, jouduin välillä pitämään ihan taukoa ennen kuin jatkoin, niin voimakkaasti teksti mukanaan kuljetti. Jos minulta kysytään, tämä oli trilogian paras osa monimuotoisuutensa ja juonen kehittelyn vuoksi. Yksi lempiasioistani kirjassa oli se, ettei mikään ollut varsinaisesti hyvää tai pahaa, kaikki olivat omituinen sekoitus vähän kaikkea. Se sopii omaan maailmankuvaani paremmin kuin hyvin.

 

Ja sitten vielä muutamia ajatuksia kirjan uusista hahmoista ja osin myös juonenkäänteistä, mutta näihin ehdottomasti (SPOILERIVAROITUS)

Kirja tarjosi paljonkin uusia tuttavuuksia, mutta heistä keskiöön nousivat nábyrn-veljekset Naiell ja Graal. Minusta oli ihanaa, kuinka ensimmäisessä kirjassa nábyrneja - sokeita - pidettiin eläimellisinä ja kehittymättöminä hirviöinä, kun taas Mädässä heihin tutustutaan henkilökohtaisesti. Odininlapsessa valheeksi osoittunut Näkijä paljastuikin Mädässä itsekeskeiseksi sokeaksi (tai Umpiriksi, kuten heidän kansansa oikea nimi on), Naielliksi. Kyseisestä hahmosta tuli jotakin ihmeen kautta oma suosikkini koko trilogiasta. Vielä Mädässä Naiellia kuvattiin vain kahdesta vinkkelistä - häntä pidettiin jotakuinkin siedettävänä, joskin arvelluttavana matkatoverina, ja loppua kohden suurin piirtein pahimpana vihollisena. Tässäkin korostui loistavasti se, miten Pettersen sotki hahmoissaan hyvyyttä ja pahuutta. Ne eivät pysyneet enää perinteisten määritelmien sisäpuolella.

 

Kirjan tärkeimmässä roolissa oleva ihminen, Stefan, puolestaan edusti mainiosti ihmisrotua. Mies oli jatkuvasti kiroilemassa ja syyttelemässä, ja käyttäytyi kuten kuka tahansa muiden kuin ihmisten kanssa tekemisiin joutuva voisi käyttäytyä. Hän toimi loistavana tunnelmankeventäjänä, ja mielestäni oli hyvin realistinen kuvaus perusihmisestä. Olisin kaivannut hänen läsnäoloaan myös viimeisessä osassa, Mahdissa, vaikka ymmärrettävästi jälleen eri maailmaan siirryttäessä se ei ollut enää mahdollista.

 

 

Tänne edelleenkin sama varoitus, eli edelliset osat lukematta jättänyt hus pois.

 

Luin tämän loppuun tänään, joten kirjoittaminen voi muodostua ongelmalliseksi. Olen niitä ihmisiä, jotka jumivat tietyissä kirjoissa useita kuukausia, kun ne saavat loppuun luettua. Tämä taitaa olla yksi niistä. Kaipaan vertaistukea.

 

Mahdissa siirryttiin jälleen uuteen maailmaan, tällä kertaa sokeiden eli Umpirien omaan. Rakastan trilogiassa sitä, miten jokaisessa osassa ollaan eri maisemissa, mutta palataan aina tavalla tai toisella Yminmaahan. Umpirien maa oli kuvauksien mukaan aikalailla sellainen, kuin hurjasta kansasta olisi voinut päätelläkin: lumen peittämä ja täysin erilainen kuin muut kirjoissa esitellyt todellisuudet.

 

Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä kerrottiin tarinaa sekä Rimen että Hirkan näkökulmista. Hirkan omat, jälleen kerran uuteen maailmaan sijoittuvat luvut muodostuivat suosikeikseni. Oli ihanaa päästä näkemään pintaa syvemmälle ja oppia tuntemaan Umpirien kansa ja tavat paremmin. Tämäkin lisää Pettersenin jo aiemmin hyvin pohjustamaa vaikutelmaa siitä, ettei mikään ole mustavalkoista, kaikissa on puolensa ja puolensa.

 

Tarinaa kuljetettiin sopivaa vauhtia kohti loppua. Matkan varrella tutustuttiin uuteen maailmaan ja henkilöihin, ja opittiin yhä vain enemmän vanhoista. Se oli ehdottomasti parasta tässä trilogiassa: jos luulit tietäväsi jotain, olit todennäköisesti väärässä. Pettersenillä oli aina ässiä hihoissaan, aina tuli uutta ja yllättävää informaatiota. Ei onneksi kyllästymiseen asti, sillä tämäkin kirja piti loistavasti otteessaan. Itse lopetus oli osittain arvattavissa, mutta se ei juuri haitannut lukemista.

 

Jos mahdollista, pidin kirjoitustyylistä viimeisessä osassa vieläkin enemmän kuin aiemmissa. Aivan tajuttoman kuvailevaa ja yksityiskohtaista tekstiä edelleen, sellaista, että sen perässä jaksoi pysyä uupumatta, mutta sitä janosi jatkuvasti lisää. Fantasiamaailmat, jatkuvasti kehittyvät hahmot ja kirjoitustyyli tekivät trilogiasta yhtenäisen kokonaisuuden, mutta pitivät jokaisen osan kuitenkin hienosti myös yksilöinä. Tähän mennessä minulla ei ole ollut vastausta kysymykseen lempikirjasta, mutta rohkenisin lisätä Korpinkehät siihen luetteloon, jonka aloitan kysyttäessä. Tämä oli yksi parhaimpia lukukokemuksiani.

 

 



Sudensilmät: luku 7

Luku 7: Katkotuin siivin

Ulkona oli sumua. Silmät eivät olleet koskaan nähneet sumua, mutta ne löysivät heti oikean sanan ilmassa leijuvalle, ennennäkemättömälle höyrylle. ”Sumua”, Mercury joutui sanomaan itselleen ääneen, että varmasti sisäisti asian. Hänen askeleensa olivat kevyet, kukaan ei kuullut jalkojen liikettä lumella. Hän oli omillaan.

Oli helmikuun puoliväli, oli vielä vuosi ja muutama kuukausi Mercuryn kahdeksantoistavuotispäivään. Ei ollut vielä aika, mutta siinä hän käveli, vapaana ja itsenäisenä. Ja hänen silmänsä olivat niin avoinna kuin voivat. Side oli peittänyt niitä lähes seitsemäntoista vuotta, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi nähnyt ihmisiä ja asioita ympärillään. Hän oli aina tiennyt tarkalleen, miltä sukulaiset olivat näyttäneet. Lieneekö johtunut sudensilmistä vai lapselle jääneestä muistikuvasta.

Tuuli puhalsi lumen kanssa, ja Mercury katui, ettei ollut jättänyt suunnitelmaansa tyhjää kohtaa ulkovaatteiden anastamiselle. Se oli kuitenkin nyt toissijaista, sillä hän oli kuin olikin päässyt vapauteen. Kylmä viima korvissa oli parempi kuin elämä Aelionin suvun suosikkileikkikaluna.

Mercury oli sukunsa rajojen ulkopuolella. Aelionin päähaaran kartanon maat ulottuivat pitkälle, mutta hän oli jo päässyt viimeisenkin rajapyykin ohi. Miten? Sitä hän ei itsekään osannut selittää. Hän oli kai aina ollut hyvä ylipuhumaan ihmisiä, ja ajatus siitä, mitä hän oli nyt tehnyt, lämmitti häntä pakkaselta. Mercury oli hankkinut itselleen apulaisen, oman petturin suvun joukosta. Hänen henkilökohtainen Juudaksensa.

Yksin ei kukaan pääse sellaisen vartioinnin ohi, mutta apulaisen voimin Mercuryn oli ollut helppoa luikerrella ulos sukunsa otteesta. Häneltä oli mennyt yli vuosi saada itselleen uskollinen koira, mutta suostuttelu oli kannattanut. Mercuryyn palavaa kiintymystä osoittanut nuori Aelionin suvun palvelijapoika oli tehnyt asiat helpoksi, kun Mercury oli vedellyt oikeista naruista. Hän oli tullut äitiinsä siinä, että osasi aina valita oikeat sanat ja ennen kaikkea sanoa ne oikeina hetkinä tietyllä äänenpainolla.

Väärinhän se oli, sillä Mercury ei ollut tarkoittanut mitään. Ei hän koskaan tulisi muuttamaan apulaisensa elinoloja, ei hän ikinä aikoisi antaa osaa sudensilmiensä voimista tälle. Se oli silti ollut hänen silmissään ainoa vaihtoehto, ilman tyhjiä lupauksiaan hän ei olisi nyt jättämässä jälkiään lumeen.

Eikä Mercury tarvinnut karttaa, hänen ei täytynyt tietää Evolin maantieteestä mitään. Hän oli erityinen lapsi, hänellä oli sudensilmät, ja ne johdattivat häntä kohti päämääräänsä pimenevässä illassa, tuulen hidastaessa hänen matkaansa.

Ja Mercurylla oli tavoite, tottakai hänellä oli. Hänellähän oli aina ollut. Etelässä oli eräs, jonka hän tahtoi musertaa. Ei enää sukunsa vuoksi, vaan itsensä.

* * *

Käsi jätti merkkinsä Lindrin poskelle, hän tunsi kivun lähtevän polttelevana vanana leukaperistä poskille asti. Äidin kädet olivat saaneet harjoitusta vuosien varrella, ja nyt Lindri muisti sen taas.

”Tänään oli sinun vahtivuorosi.” Ääni oli kiveä, syvää, mustaa graniittia. Lindri ei voinut paeta mihinkään, hän ei päässyt edes ylös. Äidin kivenkova ääni sekoittui takan rätinään, kipu jyskytti alitajunnassa. Lindri ei kyennyt nousemaan, hän makasi taljalla kuin olisi itse ollut tapettu eläin.

”Emme voi ottaa yhteyttä valtion puolustusvoimiin, koska kukaan ei saa tietää Mercuryn olemassaolosta”, Kaela Aelion kertoi, ”sen sijaan nyt sukumme joutuu ravaamaan pitkin Evolia etsien yhtä kakaraa, josta sinä olit tänään vastuussa.”

Äiti tiesi olevansa tapahtuneeseen yhtä syyllinen kuin poikansakin, mutta hänen mielelleen oli helpointa vierittää syyllisyys toisen taakaksi. Lindrikin tiesi sen, mutta se ei juuri helpottanut, sillä äidillä oli yhä etuasema heidän taistelussaan. Äiti oli se, joka seisoi takan edessä valmiina iskemään uudestaan.

”Voiko Mercury ehtiä etelään ennen kuin löydämme hänet?” Kysymys ei ollut varovainen, se oli viipyillyt Lindrin kielellä koko keskustelun ajan.

Kaela Aelion näytti punnitsevan vastaustaan. Hänen mielensä oli harmaata sotkua, johon Lindri ei päässyt käsiksi, mutta hän näki mietintätyön äitinsä silmien liikkeistä. Ne kiersivät huonetta, mutta eivät koskaan pysähtyneet häneen. ”Kyllä”, Kaela vastasi lopulta, kun hänen silmänsä olivat kiinnittyneet Lindrin alla lojuvaan taljaan. ”Mercury voi ehtiä sinne muutamassa päivässä. Täältä on huomattavasti nopeampi matka Rajakylälle kuin Lucianasta, ja pojalla on sudensilmät.”

”Ja olet aivan varma, että hän aikoo etelään?”

”Tietysti hän aikoo.” Kaelan kylmän turkoosit silmät katsoivat vihdoin suoraan Lindriin, ja nyt pojasta tuntui yhä vain enemmän saaliseläimeltä. Tämä nainen ei ollut hänen äitinsä, tämä oli susi, joka ei vielä tahtonut tappaa peuraa. Se odotti parempaa tilaisuutta, sillä ei ollut vielä riittävän suuri nälkä. ”Sillä me emme pääse hänen perässään etelään, yksikään ei pääse pohjoisesta sinne”, Kaela jatkoi, tällä kertaa katse jälleen poissa pojastaan. Lindrin olo oli hetken turvallisempi.

”Mercury tietysti pääsee yli, hänellä on sudensilmät”, Lindri mutisi. ”Vaikkei hän ole oppinut niitä kunnolla käyttämäänkään, hänellä kuitenkin on ne. Entä, jos hän paljastaa itsensä tarkoituksella saadakseen meidät epäsuotuisaan valoon? Mercury voi tuhota koko Aelionin suvun halutessaan, hän voi –”

”Hiljaa!” Tällä kertaa lyöntiä ei tarvittu, Kaelan ääni vaiensi Lindrin riittävän hyvin. ”Poistu huoneesta, Lindri. Minä tahdon ajatella ilman naurettavia spekulaatioitasi.”

Lindri sai nostetua kehonsa lattialta vaivoin, ja eteni hoiperrellen ovelle. Hän ei muistanut jalkojensa olevan näin kivun turruttamat. Sen sijaan hän tiesi, että oli ollut ainakin osittain oikeassa, ja sen vuoksi hänen äitinsä ei tahtonut nähdä häntä silmissään. Kaela Aelionille oli helpompaa eliminoida tappiot kuin kohdata ja voittaa ne.

Ja Lindri tiesi, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli aina tiennyt, mutta vasta äitinsä aiheuttaman kivun lähes lamauttamana hän tiesi tarkalleen, miten sen tekisi. Ajatus värisytti kehoa, se piti sen liikkeellä. Elää ja kuolla, ne olivat lähes yksi ja sama asia.



Elossa

 

(Taustatietona: haluan julkaista muutaman postauksen verran jotain muutakin kuin Sudensilmiä. Annan ihmisille aikaa lukea edelliset osat rauhassa ja kirjoitan tänne muita asioita, jotka muuten jäisivät odottamaan julkaisuaan liian pitkäksi aikaa. Sudensilmät valmistui muutamia viikkoja sitten, tekstiä tuli 60 liuskaa ja lukuja 27 + prologi ja epilogi. Eli julkaisen tarinaa vielä melko pitkään!)

 

Tämä teksti on Ainolle. Ei pelkästään, koska pyysit sitä. Suurimmaksi osaksi siksi, koska välitän ja koska uskon, että kaikesta selviää.

 

------

 

Kolmas päivä oli pahin. Olemassaolo oli läpinäkyvää, vain juuri ja juuri sellaista, että siitä sai kiinni. Harrietin hiukset liimautuivat kiinni kasvoihin, tummat reunukset olivat löytäneet tiensä hänen silmiensä alle ja katse oli kohti kattoa. Unta hän ei ollut nähnyt, mutta hän oli varma, että oli sulkenut silmänsä hetkeksi. Se oli tuntunut aivan samalta kuin valveillakin. Ei miltään.

 

Ja sama toistui seuraavina päivinä, tietenkin. Harriet ei ollut laskenut päiviä, hän muisti kaksi auringonlaskua, joiden jälkeen oli lakannut laskemasta. Minuutit olivat merkityksettömiä. Hän muisti nousseensa kerran ja syöneensä, mutta ruoka ei ollut maistunut miltään ennen kuin se oli tullut samaa reittiä ulos. Keho ei ollut tottunut ravintoon, sillä se ei ollut liikkunut suuntaan eikä toiseen useampana päivänä. Jokainen kerta, kun Harriet yritti nousta sängystä uudelleen yrittämään syömistä tai peseytymistä, hän muisti veren käsissään ja jatkoi katon silmällä pitämistä. Se ei viidentenä päivänäkään vielä tippunut hänen niskaansa, vaikka hän jaksoi elätellä toivoa.

 

Kuudes päivä alkoi puolesta, aurinko oli jo tehnyt kierroksensa ja suunnitteli laskevansa. Sekin tuntui tarpeettomalta siihen verrattuna, ettei Harrietin maailma tulisi koskaan olemaan muuta kuin muistojen jahtaamista ilman lassoa. Onnistuminen oli epätodennäköistä, mahdotonta.

Kuudes päivä toi mukanaan puhelun. Ensimmäisen merkin siitä, että Harriet kuului yhä ihmismaailmaan. Hän oli elossa, sillä kuolleiden puhelimet eivät enää soineet. Hautajaisvirret olivat heidän viimeisiä sointujaan, eikä soittoääni kuulostanut Harrietin korvaan sellaiselta.

 

Ja hän nousi. Ravinnotta, energiatta ja haluttomana. Mutta hän nousi, asteli olohuoneen halki keittiöön, haistoi toissapäiväisen oksennuksen lattialla ja oli antaa uudelleen ylen. Puhelin soi yhä, se oli valkoiseksi maalatulla pöydällä ja Harrietin voimaton käsi löysi sen. Sanoja ei tullut ulos, mutta puhelimesta kuului nuoren miehen ääni.

"Harriet! Hyvä luoja..." Nyyhkäyksiä. Isoja, ahdistuksen täyteisiä nyyhkäyksiä. Miesääni puhelimessa ei saanut nyyhkäyksiltään jatkettua, mutta se ei haitannut. Harrietin ensimmäinen ihmiskontakti kuuteen päivään. Harrietin, jonka työ oli ihmisten keskellä olemista.

"Sinä olet elossa", miesääni sanoi. Harriet tunsi tämän. Logan. Työtoveri. Ystäväkin, silloin ainakin, kun kummallakin oli aikaa.

 

Loganin ääni oli portti todelliseen maailmaan, kevyt muistutus siitä, että Harriet ei ollut kuollut. Joku muu oli.

"Harriet rakas, sinun pitää sanoa jotain", Loganin ääni sanoi puhelimeen yhä surumielisenä, "me kaikki olemme tavattoman huolissamme sinusta. Luulin, että olit... olit..." Sanat eivät tulleet, mutta Harriet tiesi.

"Minäkin luulin niin", hän sanoi yllättyen siitä, että ääni toimi yhä. Hän osasi puhua. Hän oli elossa.

Logan itki vuolaammin, ja Harriet, joka yleensä oli muiden olkapää, ymmärsi kyynelten valuvan nuoren miehen kasvoille hänen takiaan. Hän oli luullut menettäneensä kaiken, ja joku istui nyt puhelimessa vuodattaen hänelle kyyneliä.

 

Menetys oli saanut ajan ja todellisuuden kääntymään ympäri ja muuttamaan merkitystään. Joku oli pyyhkinyt liitutaululta niiden aiemman määritelmän, muttei ollut vaivautunut kirjoittamaan uutta tilalle. Harriet oli tuntenut kaiken kuolleen ympäriltään. Hän oli menettänyt, ja menetys oli miltei saanut hänet poistumaan muidenkin elämästä.

"Logan", Harriet sai sanottua, "minä tulen töihin." Hän ei ollut varma sanomisistaan, sillä keho ei tuntunut siltä, että sillä olisi ollut energiaa kyyditä hänet töihin asti. Ehkä joku hakisi hänet. Ei Logan, Logan ei tiennyt hänen osoitettaan. Samalla Harrietin mieli täyttyi kasvoista. Kasvoista, jotka olivat vielä elossa. Harriet tunsi jonkin kuuman valuvan poskelleen.

 

Puhelin piippasi kolmesti, puhelu oli päättynyt. Harriet oli luvannut. Hän tarttui puhelimeen uudelleen vapisevin käsin ja etsi ensimmäisen sellaisen ihmisen numeron, joka tiesi hänen kotiosoitteensa. Hänellä oli vielä maailma, todellisuus tuntui jälleen värilliseltä. Mustavalkoiset reunat näkyivät yhä vain epäselkeämpinä.

 

Ja Harriet painoi vihreän luurin kuvaa. Hänen sormensa toimi, kuten mielensäkin. Käsissä ei ollut enää verta. Hän oli elossa.