Sudensilmät: luku 10

Luku 10: Minä rakastin

Muurissa oli raskas kiviovi. Tietenkin siinä oli. Sen ympärillä partioivat vartijat tekivät työtä yötä päivää, ja heidän palkkansa mahtoi olla työaikoihin nähden surkea. Memorian teki pahaa katsella heidän rautakangensuoria selkärankojaan ja mustia, ilmeettömiä silmiään. Tyttö luotti siihen, että Atlasin silmät myös pitäisivät heidän silmänsä täysin ilmeettöminä sen aikaa, että he saisivat itsensä ulos kiviovesta, pohjoisen puolelle.

”Tule jo”, Memoria hoputti vielä taskujaan tonkivaa Atlasia. ”Mitä sinä edes etsit?”

”Unohdin hotelliin jotakin”, poika sanoi poissaolevalla äänellä. Hänen silmänsä seisoivat päässä, hän näytti lamaantuneelta. Memoria pelkäsi hänen purkavan ajatuksissaan vartijoita pitelevän lumouksen.

”Minkä sinä unohdit?”

Atlas pudisti päätään ja otti kädet pois taskustaan. Hän vastannut, joten Memoria tulkitsi esineen olevan jokin yksityinen, jota hän ei olisi kuitenkaan saanut nähdä. ”Ja se oli noin tärkeä?” hän kysyi vielä, saaden vastaukseksi vaisun päänpudistuksen.

”Ei, se saa jäädä. Mennään.” Atlas seurasi Memoriaa ovelle, mutta hänen silmänsä kielivät, että tavara oli ollut hänelle tärkein. Memoria ei kuitenkaan uskaltanut enää sanoa mitään, hän ei tahtonut Atlasin hukkuvan päänsä sisäiseen maailmaan. Hän oli jo riittävän syvällä mustassa vedessä.

Ovi avautui vasta kolmannella yrittämällä, ja sen siirtämiseen joutui käyttämään Atlasin silmiä. Pienikokoinen Memoria ja heiveröinen Atlas eivät yhdessä saaneet sitä siirrettyä pelkin ihmisvoimin. Oven väistyessä se piti rahisevaa, sisintä raapivaa ääntä, joka sai Memorian lopulta irrottamaan otteensa lopullisesti. Heille oli jo tarpeeksi tilaa siirtyä ovenraosta pohjoisen puolelle, ei ollut mitään syytä piinata kuuloaistia enempää.

”Joku on aivan varmasti nähnyt meidät”, Memoria totesi astuessaan raosta toiselle puolelle. ”Loitsusi ei ylety noihin taloihin, ja joku valvoo aina.” Tyttö nyökkäsi etelän puolella oleville, korkealle laaksoon rakennettuihin puutaloihin. Majataloihin, sillä eihän Rajakylässä kukaan oikeasti asunut.

”Tietysti, mutta he ovat liian myöhässä ottamassa meitä kiinni”, Atlas sanoi astuen itsekin rajan toiselle puolelle kiviovesta. ”Me olemme jo pohjoisen puolella.”

* * *

Pohjoinen todella oli erilainen. Evol oli kylmä maa, pakkanen oli asuttanut sen maita jo pitkään, mutta pohjoisessa sen todella havaitsi. Puut olivat huurteen suutelemia, eikä peltoja juuri ollut. Maa oli kovaa ja kivistä, sille ei olisi voinut viljellä mitään. Pohjoisen puolella ei ollut varsinaista Rajakylää, siellä oli pelkkää kivikkoista maata ja satunnaisia, kylmettyneitä puita siellä täällä. Maa näytti kertakaikkisen kuolleelta.

Myöskään vartijoita ei ollut, joten Atlasin silmien työ oli hetkeksi ohi.

”En kuvitellut pohjoista ihan tällaiseksi”, Memoria totesi katsellessaan maiseman karuutta.

”Enkä minä kuvitellut tänne pääsemisen olevan ihan näin helppoa.” Atlasin ilme oli valpas, hän oli selkeästikin varuillaan. Ei ollut mitään luottoa siitä, että mikään täällä olisi sitä, miltä näytti. Vartioimattomuus ei merkinnyt muuta kuin sitä, että piti pysyä villieläimen lailla valppaana. Yksikin rasahdus tai kolahdus saattoi merkitä vaaraa.

Memoria tönäisi Atlasia tuttavallisesti olkapäähän virnistäen. Hänen hampaansa olivat tasaiset ja valkoiset, liki luonnottoman valkoiset. ”Hei, rauhoitu”, tyttö kuiskasi, ”meillähän on sinun sudensilmäsi. Pärjäämme kyllä, vaikka täällä olisi satapäinen armeija.”

”Älä luota silmiini noin sokeasti, eivät ne miekasta käy”, Atlas mutisi luoden kiusallisen pitkiä katseita Memoriaan, joka selkeästikin huvittui pojan reaktiosta.

”Luotanhan, tämä yhteiskunta on luotu pyörimään niiden ympärillä.” Hän huiskautti vaaleanpunaisia hiuksiaan niin huolettomasti, että olisi voinut luulla tytön olevan matkalla ruokaostoksille eikä kohti väistämätöntä vaaraa. ”Sitä paitsi, Atlas, jos en luottaisi silmiisi, luottaisin sinuun joka tapauksessa.”

”Miksi?” Atlas ei halunnut tarkentaa kysymystään tai perustella, miksei häneen olisi kannattanut luottaa, hän ainoastaan kysyi yksinkertaisen, kysytyimmän kysymyksen. Memoria ei siltikään osannut vastata.

”Minuakin kiinnostaisi tietää.” Ääni ei ollut kummallekaan korvaparille tuttu, joten Atlasin jo valmiiksi valppaana ollut keho veti Memorian tiukasti omaansa vasten ja katsoi ylös, josta ääni tuntui kuuluvan. Muurin päällä istui nuori mies, jonka kasvoja peitti erilaisia putkia ja johtoja täynnä oleva, ruskea maski. Atlas tiesi, että ihminen, joka halusi peittää kasvonsa maailmalta, halusi tosiasiassa peittää jotakin paljon suurempaa. Mies hyppäsi alas muurilta kevyen näköisesti, vaikka pudotusta oli melkoisesti. Hän ei kuitenkaan edes horjahtanut saati osoittanut merkkejä siitä, että laskeutuminen olisi tehnyt kipeää.

”Voi Atlas, Atlas, Atlas...” Miehen ääni oli tumma, mutta sointuva, se muistutti Atlasia jostakin, johon hän oli tottunut, mutta ei saanut päähänsä, mikä tai kuka se oli. ”Atlas Moorcroft. Sinä olet lyhempi luonnossa.”

”Mistä sinä tunnet Atlasin?” Memoria ehti huikata väliin miehen astellessa lähemmäs heitä. Tyttö myös repi itsensä irti Atlasin otteesta, hän koki sen ilmeestään päätellen hyvin kiusallisena. Atlas ei liiemmin pitänyt siitä, että tyttö aloitti keskustelun tämän miehen kanssa ennen häntä, mutta tyytyi seuraamaan vierestä, kun hän asteli huomattavasti pitempää ja voimakasrakenteisempaa miestä kohti vailla pelkoa.

”Me olemme täällä hyvästä syystä, joten sinun ei kannata ryhtyä vastarintaan”, Memoria sähisi kuin villieläin, vaikkei mies ollutkaan osoittanut merkkejä vastarinnasta. Memoria tunsi ainoastaan vihamielisyyden tien.

”Ei tässä kukaan ole mihinkään ryhtymässä, tyttö”, mies sanoi selkeästikin huvittuneisuutta äänessään. ”Minulla olisi hivenen asiaa Atlasille.”

Atlas astui askeleen eteenpäin sysäten loukkaantuneelta näyttävän Memorian tieltään. Hän käsittelisi tytön myöhemmin, kun sydän lakkaisi huutamasta vaaraa.

”Puhu”, Atlas käski nyökäten miehelle kohteliaasti.

”Minä olen kuullut sinusta ainoastaan hyvää, Atlas Moorcroft”, mies sanoi Atlasin tehdessä havainnon, että tämä lausui hänen nimensä liian monta kertaa yhteen keskusteluun. ”Minun veljeni puhuisi sinusta varmasti vieläkin, jos voisi.”

”Sinun veljesi?” Atlasin ei tarvinnut kysyä, hän tiesi jo. Maskin takana ei ollut mitään, minkä Atlas olisi varsinaisesti halunnut nähdä. Mercury oli kertonut jo kaiken tarvittavan.

Atlas ei silti irrottanut katsettaan miehen erikoisesta maskista, hän tahtoi näyttää rohkealta, sillä nämä saattoivat olla hänen viimeiset elinminuuttinsa.