Olen sappinesteiden läpäisemätön haju, olen levänkellertävät kaakelit. Hapeton tila ilman ääniä. Olen sakea, muodoton seos baarin miestenvessan lattialla, se, jonka kaikki kiertävät eivätkä katso kahdesti. Unohdettu ja kelmeä, reunoistaan haalistunut ja tunnistamaton. Olen kärpäset, jotka tanssivat hajonneen lampun sisällä ikuisessa poltteessa. Pilapiirros WC-kopin seinässä, tussilla raapustettu etsintäkuulutus, treffi-ilmoitus; likaisen tilan koostama välke ajasta, jota kukaan ei voi enää määritellä. Olen kaikki ne kesken jääneet puhelut, jotka kaikuvat tilan toisesta päästä ja katkeavat, kun joku avaa oven. Hätäännys ihmisten silmissä, kun joku katsoo ja pysähtyy, uskaltaa jäädä. Olen itseäni syövä ouroboros, ääretön käärme vailla lopullista muotoa. Olen se, mitä minussa näet.
Jostain alan, johonkin lopun, en tunnista itseäni näistä raameista. Syljen suomuja, nielen itseni, kunnes ei ole enää nieltävää. Jos avaisin nyt oven ja näkisin itseni, en tiedä, mitä todistaisin. Ääretön käärme vailla muotoa. Ihmiselkaltainen vain häviävän hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti