lauantai 31. joulukuuta 2016

Muistoksi tulevaisuuden

 
Päivää sinne ruutujen toiselle puolen! Huh, nyt on jouluhaaste takanapäin ja voinkin alkaa kirjoittaa tänne kaikkea satunnaista. Ehkä aloitan jopa julkaisemaan jotain pitempääkin tarinaa ensi vuonna, hui! Niin, tosiaan, ensi vuonna. Vuosi vaihtuu, ja siksi olenkin tässä koneen äärellä pohtimassa, mitä sitä kirjoittaisi tästä vuodesta. Ehkä en kirjoitakaan mitään.
 
Tämä vuosi oli yksi ehdottomasti huonoimmista vuosista elämässäni, minkäs sille voi. Monet asiat kipittivät kovaa kyytiä alamäkeen, ja lähes yhtä monta kipusi yhtä nopeasti ylös. Välille jäi järkyttävä kuilu, en oikeasti tiedä, miten hyvien ja huonojen asioiden välillä voi olla niin iso ero. Tapahtui Erittäin Hyviä Asioita (isoin alkukirjaimin, kyllä), mutta vaihtoehtoisesti myös Erittäin Huonoja (ja edelleen isolla, mikä muukaan kuvaisi yhtä hyvin). Ei oikeastaan mitään neutraalia, olen tuntenut pelkästään lujaa ja mennyt asioihin isoin tuntein mukaan. Se on ollut vähän pelottavaa. Tiedostan olevani tunteellinen ihminen, mutta tämä on ollut hieman turhankin tunteellista minulle. Välissä on aina niitä aivan täysin tyhjiä kohtia, joina en mieti mitään, mitä täällä voisi julkaista. Sekin on pelottavaa.
 
Joten en syystäkään uskalla odottaa vuodelta 2017 yhtään mitään. Kunhan selviän elossa, se riittää. Ihan oikeasti se riittää. Ja arvatkaa, mikä oli ja on parasta kuluneessa vuodessa? Se, että listatessani sain reippaasti yli 30 erittäin positiivista tänä vuonna tapahtunutta asiaa luetelluksi. Alan hiljalleen nähdä värejä. Se on oikeasti hienoa.
 
Tämän blogin starttaaminen uudelleen on yksi niistä listatuista hyvistä asioista. Olen erittäin ylpeä itsestäni, kun uskalsin aloittaa tämän uudelleen. Ja olen todella kiitollinen jokaiselle ihmissielulle, joka siellä lukee näitä tekstejä! Jouluhaasteen kirjoittaminen oli minulle hyvin tärkeää, toivottavasti se ilahdutti edes jotakuta.
 
Näihin tunnelmiin on varmaan hyvä lopettaa. Pidän tiukasti kiinni niistä ihanista asioista, joita minulle on tänä vuonna suotu.
 
Joten kiitos ja ensi vuoteen, eläkää tekin vielä.
 
------
 
311216
a l i v e
 
 

lauantai 24. joulukuuta 2016

Rikkinäinen jumala 24.12.


Kolmas viilto oli syvin. Tyttö ei nurkastaan erottanut, minkä elimen mies irrotti eläimeltä, mutta hän tunnisti viillon syvyyden ja voi pahoin. Hänen päänsä oli sidottu siten, ettei hän voinut kääntää katsettaan, ja silmätkin oli pakotettu auki. Ei ollut vaihtoehtoja. Mies oli taiteilija, joka tahtoi edes jonkun yleisökseen.

"Blair, sinä vääntelehdit", mies huomautti tytön puristaessaan kädet nyrkkiin.
"Anteeksi", kuului automaattinen vastaus, vaikkei hän ollutkaan pahoillaan. Miehenhän tässä piti olla.
"Tiedätkö sinä, millainen yleisön tulisi olla?"
"Kuuliainen ja rauhallinen." Ääni oli kaikkea muuta.
"Kiinnostunut", mies murahti tehden jälleen uuden viillon eläimeen. Tällä kertaa kuului inhottava, Blairin pään täyttävä rusahdus. Seuraavaksi pahin.
"Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen", mies jatkoi pitäen katseensa ruhossa, josta oli irrottamassa uutta elintä, "joten me olemme kaikki oman elämämme jumalia. Vapaita päättämään toisten ja itsemme kohtaloista." Hänen silmänsä kiilsivät joka sanan myötä enemmän. Blair ei uskaltanut sanoa mitään, hän tiesi miehen vielä jatkavan. Yleisö ei puhu kesken esityksen. "Eli mitä meidän tulee tehdä pitääksemme maailman tasapainossa?"
"Tappaa", Blair kuiskasi niin hennolla äänellä, että tuskin itsekään kuuli.

Mies laski kirurginveitsen käsistään ja virnisti. Hänen hymynsä ei ollut lämmin eikä kutsuva, se vain korosti tyhjyyttä hänen silmissään. Moni psykologi löytäisi varmasti sanottavaa hänen luonteestaan, mutta Blairin maailmassa ei ole muita. Hän ei voinut ajatella mitään tämän pienen mökin ulkopuolelta, hänellä ei ollut vertailukohtaa. Oli vain tämä mies, hänen isäpuolensa, ja tämän vääristynyt todellisuus. Mikään siitä ei ollut totta maailmalle, mutta Blairille oli pakko olla. Ja kun mies ojentautui lähemmäs vieden veriset kädet hänen keholleen, hän sulki silmänsä ja kuvitteli verkkokalvoilleen taivaan. Siellä ei ollut isäpuolta, verta eikä eläinten suolia, ei kenenkään käsiä tahrimassa hänen kehoaan. Siellä oli kirkasta.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Kulutettuja sivuja 23.12.

 
Peuransarvien vieressä, korkealla seinällä on hylly. Se on korkealla, eikä sinne ole lapsilla asiaa, ja juuri se kiinnostaa. Kaksosista toinen pitää huojuvasta tuolista kiinni, kun toinen yrittää kurottaa pienillä käsillään hyllylle. Kun tyttö saa käsiinsä sen, mitä hyllyllä säilytetään, ilme on pettynyt. Kiilto silmistä katoaa muutamissa sekunneissa, ja tuolia pitelevän kaksosen kulmat kurtistuvat.
"No, mikä se on?"
"Se on kirja." Pettymys kuultaa myös äänestä.
 
Kumpikin tytöistä osaa lukea alkeellista tekstiä, mutta tämä kirja on erilainen. Käsiala on heidän isänsä, sen tunnistaa koukeroista konsonanteista ja lennokkaista huutomerkeistä. Kirjan kansi on tummanruskea ja kulunut, siihen piirretty kuva peurasta on haalistunut vuosia sitten. Kaksoset katsovat toisiaan vaaleansinisillä, identtisillä silmillään, kun kumpikin havaitsee peuran kuvan. Heidän isänsä on piirtänyt sen, kumpikin heistä on nähnyt kuvan aiemminkin. Tällä yksilöllä on tosin vielä kehokin tallella.
 
Toinen avaa kirjan, ja heti ensimmäisellä sivulla mennään kiertelemättä asiaan. Sivu on täynnä veriroiskeita, ja se, mitä tytöt näkevät lukea, kertoo eittämättä veriroiskeiden synnystä. Siniset silmät lukevat minkä osaavat kuin transsissa, he eivät malta lopettaa. Sivuja käännellään ja käännellään, ja jokainen aukeama paljastaa uuden, toinen toistaan absurdimman kuvan. Peurat ja veri toistuvat jokaisella aukeamalla. Toinen tytöistä virnistää leveästi.
 
Kumpikin on niin syvän keskittynyt kirjan kuviin, etteivät he huomaa askelia takanaan. Heidän isänsä näkee tyttärensä kirja edessään ja huokaa syvään. On tyttöjen aika astua sisään kirjan maailmaan.

torstai 22. joulukuuta 2016

Siili talvisessa pakkasessa piikeillään sitä torjumassa 22.12.

 
Paperi on revennyt, ja siinä on kyynelistä syntyeitä kohoumia sekä painaumia. Siinä, missä oli joskus toivoa huomisesta, on nyt pelkkä suunnaton repeämä. Ei kestä kauaakaan, kun kirje lojuu jo rypistettynä lattialla, ja sen kirjoittaja on painanut valkean päänsä pöydälle ja päästänyt loputkin kyynelistään ulos.
 
Maassa, johon hän on syntynyt, juhlitaan keskitalvena Voiton juhlaa. Se kuvastaa etelässä syntyneille sisällissodan voittoa, kun taas pohjoisen väki muistelee menetyksiään ja vie voimakiviä kuolleiden haudoille. Hän ei kuitenkaan juhli, hän istuu yksin tuolissaan eikä uskalla lähteä ulos. Ei pelkästään siksi, että siellä on useampi miinusaste, vaan myös siksi, ettei hän uskalla kohdata ihmisiä. Enää ei ole olemassakaan sellaista loitsua tai keinoa, jolla hän voisi peittää silmänsä, pahimman tekonsa. Pahan silmät. Jokainen kaduilla näkisi hänet, eikä edes yrittäisi ymmärtää. Tai jos yrittäisi, ymmärrys olisi väkisin puristettua ja se saastuttaisi entisestään.
 
Joten hän istuu sisällä ja antaa itkun tulla pahaksi merkityistä silmistään. Yksinäisyys on tietoinen valinta, sillä hänestä on parempi eristää itsensä muista kylmyydellä ja töykeydellä kuin yrittää soluttautua heidän joukkoonsa. Tietenkään hän ei sinne kuulu.
 
Lattialle rypistetty kirje on valhe. Ei ole ketään, kenelle kirjoittaa. Suku on pelkkä kahle, ystäviä ei ole koskaan ehtinyt muodostaa. Sanat jäävät pelkiksi tyhjiksi haavekuviksi tuhotulle kirjepaperille.

Sateenkaaren hohkaavat polut viettävät ylämäkeen 21.12.

 
Valoja. Kieppuvia, sinisiä ja valkoisia valoja kaikkialla ympärilläni, ennen kuin tajunta päättää antaa periksi.
 
Herätessäni valot ovat poissa, ne on korvattu hämärän eri sävyin. Ylleni kaartuvat, tummat puut esittäytyvät hetken ajan peuransarvina ja säpsähdän istuma-asentoon. Ei peuroja.
Tunnen nenässäni metsän tuoksun, ja tiedän, etten ole ainakaan kuollut. Kuolleena en kykenisi haistamaan sammalta, märkiä havuja ja erilaisia, lakastumistaan odottavia kasveja. Rakastan metsää, enkä siltikään keksi yhtään syytä, miksi olen sellaisessa.
 
Tiedostan ainoastaan tien, liian lujaa ajavan auton ja valot. En kipua, sitä ei ole, vaikka mitä ilmeisemminkin minun yltäni on ajettu. Miksi en tunne kipua, olenko sittenkin kuollut?
Katson ympärilleni, ja hämärtynyt metsä kertoo minulle pelkällä olemassaolollaan, että olen elossa. Huokaisen, enkä edes yritä löytää syytä millekään. Minä olen tuntemattomasta syystä metsässä, en tunne kipua, vaikka olen jäänyt auton alle, mutta tärkeimmän asian tiedän: minä elän.
 
Kun nousen jaloilleni, kipu antaa itsestään ensimmäiset merkkinsä voimakkaan vihlaisun muodossa. Vihlaisu lähtee päästäni ja tuntuu kiertävän koko kehon. Kun kosketan päätäni, tunnen tahmean nesteen valuvan sormilleni. Verta. Olen sittenkin satuttanut itseni pahemmin.
 
Tumma metsä ympärilläni tuntuu suojaavan minua, saan voimaa siitä, miten puita on kaikkialla ympärilläni. Metsän tuoksukin on vain yksi syy rakastaa ympäristöäni.
En tiedä, missä tarkalleen ottaen olen, joten ainoa mahdollisuuteni on lähteä kävelemään mielen valitsemaan suuntaan. Valitsen suunnan sattuman varassa, sillä en usko intuitioon.
 
Kolarin vuoksi useiden täytyy varmasti ajatella, ettei minua enää ole. Niinhän olin itsekin ajatellut herätessäni. Mietin, kuinka moni olisi valmis tuomaan kukkia haudalleni, jos sellainen tehtäisiin. Saan laskettua kaksi ihmistä. Olen kai onnekas, osalla ei ole yhtäkään.
Hymyilen. He saavat uskoa vielä hetken, että olen kuollut. Minne valitsemani polku minut viekin, se antaa minulle hetkellisen vapauden. Kipu päässäni jatkan matkaa, enkä enää kaadu.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Tyhjyys täyttämätön, vailla sanoja, vailla tunteita 20.12.

 
Onko sinua koskaan vihattu niin paljon, että sinut on karkotettu omasta galaksistasi? Oletko koskaan ollut eksyneenä avaruudessa, juuttuneena mustaan aukkoon? Siellä kerrotaan olevan hyvin pienet elinmahdollisuudet, mutta ajattele, jos selviäisit. Mielesi olisi yhtä musta kuin elinympäristösi, etkä näkisi mitään muuta kuin syvää pimeyttä elämäsi loppuun asti. Pienemmästäkin tulisi hulluksi.
 
Paitsi etten tullut. Kenties en ole koskaan ollutkaan täysin järjissäni, sillä tämä paikka ei ainakaan pahentanut mitään. Täällä on rauhallista, pystyn hengittämään ja osaan tehdä kodin minne tahansa. Oloni on hyvä kaikkialla, en kaipaa pelastusta.
 
Ja ennen kaikkea tiedän ansaitsevani tämän. Olen tehnyt asioita, jotka oikeuttavat karkoituksen avaruuden pimeimpään kolkkaan. En ole koskaan valittanut rangaistuksestani tai vaatinut sen peruuttamista, se on täysin kohtuullinen kohdallani.
 
Ei mitään missään. On yksi ja sama, pidänkö silmäni auki vai suljenko ne. Pimeyttä on kaikkialla, mutta se ei ole samanlaista silmät auki ja kiinni. Kun pidän ne auki, muistan, miten pieni yksi ihminen onkaan. Pimeys, minua ympäröivä tyhjyys muistuttaa minulle, etten ole mitään. Kulun loppuun ennen kuin tämä todellisuus on elänyt yhtäkään elämistään. Kun puolestaan suljen silmäni, pimeys täyttää kaiken eikä jätä sijaa hengittää. En vihaa itseäni, en pelkää mitään saati vello minkäänlaisessa ahdistuneisuudessa. Silti pimeys silmät kiinni on erilaista, se on varoitus, kenties jopa muistutuskin. Älä tule liian tyytyväiseksi, maailma ei ole sinua varten.
 
Hymyilen. Jos pimeys sisälläni on varoitus, en lue sitä. Kukapa täällä tyytyväistä hymyäni näkisi tuomita.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Hämärässä tihkusateessa 19.12.

 
En ole koskaan kuullut yhtä kovaa sotatorvea. Ääni kuuluu etelästä, se vavisuttaa maata ja mietin, ovatko nämä viimeisiä elintuntejamme. Kyseenalaistan sotatorven soittoajankohdan - on pimenevä yö, tähtiäkään ei ole taivaalla. Sataakin taitaa, mutten kiinnitä siihen huomiota ennen kuin hiukset liimautuvat kasvoihini. Hymy leviää kasvoilleni, tartun taskuihini varmistaakseni, että tarvitsemani on siellä. On se.
 
Ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, vartiossa on aukko. En saata nähdä sitä pimeän maailmani keskeltä, mutta kuulo- ja tuntoaistini kertovat, että ketään ei ole lähistöllä. Sotatorvi on herättänyt vangitsijanikin. Aikaa toimia on vain muutama minuutti, ja ainoastaan vaisto ja jäljellä olevat aistini auttavat minua eteenpäin. Torven kutsumat sotajoukot eivät odota menoani saati säästä minua. Heiltä ei heru empatiaa sokealle tytölle, eikä tarvitsekaan. Minä näen kaikesta huolimatta enemmän asioita kuin he kaikki.
 
Sade tuntuu lämpimältä kasvoillani. En kuvitellut pakoni olevan tällainen, mutta hymy kasvoillani jatkan eteenpäin. Korpit lentävät ympärilläni, ja oloni on ensimmäistä kertaa elämässäni turvallinen. Ja se on ainoastaan oman itseni ansiota.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Eläin häkissään 18.12.

Äänet kuuluvat ensin korvissa, mutta muutaman minuutin päästä Magda ei ole enää varma, kuuluvatko ne pään sisällä vai sen ulkopuolella. Niitä tulee kaikkialta, ja hän puristaa kynnet ihoonsa lujemmin. Jos kipu kehossa on voimakkaampi kuin äänet hänen ympärillään, ne ehkä lakkaavat pian olemasta.
Magda on väärässä. Äänet kieppuvat hänen ympärillään ja sisällään, ne kietoutuvat kuristavaksi verkoksi hänen ympärilleen. ”Hiljaa”, Magda kuiskaa, mutta äänet jäävät toistamaan hänen lausettaan ja pian kaikkialla kuuluu käsky olla hiljaa.
Tornissa on kylmä. Äänet ja kylmyys painavat Magdaa kasaan, ja hän rukoilee, ettei olisi koskaan syntynyt. Hän on toivonut jo liian useasti, että sisko tulisi ja avaisi lukot, päästäisi hänet vapauteen. Mutta ei sisko koskaan tule, hänet on kahlittu omaan ylpeyteensä.
Ja osaisiko Magda enää elää ihmisen tavoin? Tuskin hän enää muistaa leivän makua tai viileää vettä kehollaan. Hän kuulee vain äänet ja tuntee kylmyyden kehollaan, ja odottaa, kunnes joku vihdoin kohottaisi kätensä armoniskuun.


lauantai 17. joulukuuta 2016

Heliumpallo 17.12.

 
Hän on iloinen, se on ensimmäinen huomaamani asia. Kasvot eivät näytä siltä, että ne olisivat tottuneet hymyilemiseen, sen huomaa tavasta, jolla hän peittää hymynsä. Yrittää piiloutua huiviinsa, mutta hänen seuralaisensa vetää huivin pois ja suukottaa häntä suulle saaden hänet hymyilemään yhä leveämmin. He ovat kauniita, mutta tiedän, ettei mikään ole koskaan niin yksinkertaista. Hän pitää minusta kiinni vapisevin käsin, eikä seuralaisenkaan läheisyys saa käsien tärinää lakkaamaan.
 
Jokainen voi kertoa tarinan, mutta minulla ei ole aikaa sellaiseen. Tiedän tavasta, jolla he pitävät minua nyt yhdessä kiinni, etteivät he anna minun jäädä keskuuteensa. Minut on luotu hetken huviksi, jonka on tarkoitus nostattaa hymy heidän huulilleen. Mietin, ovatko he rakastuneita, ja päädyn siihen lopputulokseen, ettei sillä ole niinkään merkitystä. Heidän hymyillään on.
He päästävät minusta irti, ja pitempi suukottaa lyhempää suulle. He tarttuvan minun sijastani toisiinsa ja katsovat, kun nousen taivaalle. Korkeammalle, korkeammalle, kunnes en enää näe heidän painautuvan tiukemmin toisiaan vasten.


Punatukkainen tyttö 16.12.

 
Sellissä, eristyksissä, istui tyttö. Kirkkaanpunaiset hiukset valuivat rasvaisina kasvoille, kukaan ei ollut päästänyt häntä peseytymään useaan viikkoon. Oikea puoli hänen kehostaan näytti jotakuinkin normaalilta, sininen silmä katseli ympäristöään tottuneena. Vasen puoli sen sijaan oli syy vapauden menetykseen, se oli hänen kirouksensa. Mätänevä, sairas puoli. Vihreä iho, paiseita ja haavoja. Tartunnan saanut tyttö, eristetty tyttö.

Hänellä oli nimi, Menina, mutta kukaan ei koskaan kutsunut häntä sillä. Kukaan ei muutenkaan koskaan ollut puhumassa hänelle, hänen luonaan kävi ainoastaan kerran päivässä ihminen tuomassa kurjan aterian. Sitä ei laskettu sosiaaliseksi kansakäymiseksi, se näivetti häntä päivä päivältä vain enemmän. Tieto siitä, että joku kävi hänen luonaan, kävi niin lähellä saastunutta ihmistä, satutti häntä. "Niin lähellä, mutta silti niin kaukana", niinhän? Ei ikinä yhtäkään ystävällistä sanaa. Tuskin sanoja ollenkaan. Oli vain kipu, sisään kääntynyt viha.

Tartunta oli riehunut kaupungissa vuosia sitten, ja siinä, missä muut sairastuneet oli jo päästetty vihreille niityille, hänet oli jätetty selliin kitumaan. Meninahan oli pelkästään puoliksi tartunnan saanut, jokin hänessä vastusti sairauden leviämistä koko kehoon. Joka yö hän toivoi, että tartunta olisi levinnyt kaikkialle, jotta hänetkin olisi ammuttu hengiltä vuosia sitten. Vaan toivomus oli turha, se valui hiekanjyvänä viemäriin eikä tullut kuulluksi.

Kalterissa ei ollut ikkunoita, hän ei koskaan nähnyt maailmaa. Ei hän olisi edes tahtonut, siinä ei ollut enää nähtävää, se oli pettänyt hänet jo. Mutta silti oli olemassa joku, joka näki hänet. Joku, joka ei ajatellut Meninaa tartunnan saaneena hirviönä. Hänen silmissään Menina oli pelkkä kaunis, punatukkainen, särkynyt tyttö. Hänen tehtävänsä ei ollut olla tytön tukena, mutta hän tahtoi sitä enemmän kuin mitään muuta, ja hänen mielensä oli tehnyt suunnitelman.
Punatukkainen, särkynyt tyttö olisi pian pelkästään punatukkainen tyttö, jos hän saisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Ja hän sai.

torstai 15. joulukuuta 2016

Lumous 15.12.

 
Merryn safiirinsiniset silmät näkevät loputtomiin kynttilöitä. Likaisenvalkoisia, pitkiä kynttilöitä, jotka leijuvat ilmassa hänen päänsä yläpuolella. Niiden ylle levittäytyy tummansinisen sävyihin hukkuva taivas, joka näyttää siltä, että Merry voisi ojentaa kätensä ja koskettaa sitä. Ottaa tähden käteensä ja todeta, ettei se polta tai hohda valoa, se vain peilaa aurinkoa.
 
Hänen siskonsa taikuus on kehittynyttä, sillä ainoa asia, jonka Merry tietää ympäristöstään varmasti, on se, ettei mikään ole totta. Hän ei myöskään voi purkaa taikaa mitenkään, sillä taikasauvaa ei näy eikä hän mahda siskonsa voimille mitään. Hän virnistää tahtomattaankin - ainakin sisko tietää yhä, mistä hän pitää. Sinistä ja seesteistä, kynttilöitä pimeyden keskellä. Vankila voisi olla niin paljon rumempikin, ja Merry tuntee kyseenalaista kiitollisuutta.
 
Kiitollisuuden keskeltä häneen iske muisto siitä, miksi isosisko oli päättänyt vangita hänet lumoukseensa. Hän oli saapunut pahimmalla mahdollisella hetkellä, ja mitä todennäköisemminkin tuhonnut Merryn mahdollisuuden onneen. Poika puristaa kätensä nyrkkiin ja huiskaisee yllään olevaa kynttilää, mutta hänen nyrkkinsä menee läpi. Illuusio, pelkkä kaunis lumous. Merry huokaisee turhautuneena.
 
Ei tänään, ei vielä.


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tulikärpäsiä 14.12.


Väsymys tuntuu hartioilla, keho painuu nurmea vasten. Koko keho tuntuu luovuttaneen matkaamisen jälkeen, ja annan itselleni luvan olla uupunut. Oloni ei ole liian voimaton, tuntuu pikemminkin levolliselta. Silti pelkään ajatusta silmien sulkemisesta. Entä, jos petän itseni enkä enää herää?

Matkani määränpää on kuolema, mutta vielä en sallisi itseni luovuttaa. Ei ole enää nähtävää eikä tehtävää, kaikki ovat jo menneet edeltäni. Siltikin haluan vielä nähdä kyläni jäänteet, haluan kohdata järven, jonka yllä tulikärpäset tanssivat. 

Vaan silmäluomeni ovat raskaat, tunnen palavaa halua sulkea ne. Saanko tehdä niin? Olenko heikko, jos nyt luovutan? Ehkä se ei ole luovuttamista lainkaan.

Tänä yönä taivaalla on tähtiä. Vai tulikärpäsiäkö ne ovatkin? Katson niitä, mutten tunne enää olevani niiden alapuolella vaan niiden luona, tanssimassa tähdissä. Ja vaikka suljinkin jo silmäni, se ei haittaa. Täällä on kaunista. 


tiistai 13. joulukuuta 2016

Kuulun kenelle vaan 13.12.

 
Verta. Veren haju on ensimmäinen asia, jonka havaitsen ympäristöstäni aamun sarastaessa. Pahin kaaos on väistynyt; kukaan ei enää huuda, en kuule itkua enkä näe keihäitä kenenkään käsissä. Ruumiita sen sijaan näen niidenkin edestä. Verisiä, tallottuja ruumiita. Omaa kansaani. Köyhiä, puolustuskyvyttömiä ihmisiä - naisia, aseisiin tarttuneita miehiä ja jopa lapsia. Minä tiedän, mitä he vaativat minulta, enkä voi mitenkään täyttää heidän vaatimuksiaan. En ole heidän pelastajansa, en voi palauttaa kylmässä maassa makaavia ihmisiä takaisin elävien pariin. Lumi kasaantuu heidän päälleen, kaikkia ei millään ehditä haudata. Heidän ruumiinsa todennäköisesti poltetaan suuressa kokossa, mutta minä en ole täällä enää näkemässä sitä. Minä olen pelkuri, pakenen syntymäoikeuttani.
 
Talvi on saapunut salakavalasti. Huomaan vasta nyt olevani kylmissäni. Hyinen maa allani ja taivaalta satava lumi saavat oloni tukalaksi, mutta olen ilmeisesti niin tottunut muualta tulevaan kipuun, ettei kylmyys asetu kehooni enää samalla tavalla. Tai ainakaan en kiinnitä siihen huomiota.
"Älkää itkekö kuoleville, itkekää eläville", kuulen ohitseni kulkevan naisen kertovan lapsilleen, ja minä huomaan ymmärtäväni. Olen sidottu lopuksi elämääni näihin tapahtumiin, tulen aina näkemään kansani kuolevan silmieni edessä. Jokaisena kuun valaisemana levottomana yönä tulen kuulemaan heidän huutonsa ja kääntämään selkäni yhä uudestaan ja uudestaan.
 
Minulta on jo viety se, mistä välitin. Voin vailla huonoa omatuntoa lähteä paikalta ja tuottaa vuorostani pettymyksen omalle kylälleni, joka on koko olemassaoloni ajan tuottanut minulle pelkkiä pettymyksiä. He sanovat, että päällikön tyttärenä minun on otettava vastuu heistä, toimia heille pahaisena toivon symbolina vaikeina aikoina. Vaan minä olen ihminen, itsenäiseksi syntynyt, ja minulla on oikeus päättää tulevaisuudestani. Kaikki elämässäni on kirjoitettu eteeni vasten tahtoani, ja nyt aion vihdoin polttaa ne paperit.
 
Nousen ylös, riisun hupun päästäni ja annan lumen sataa kasvoilleni. Se ei tunnu kylmältä, pikemminkin virkistävältä. Antakaa minun syntyä uudelleen.
Luon viimeisiä silmäyksiä sorrettuun kansaan, maassa makaaviin ruumiisiin ja sodan särkemään maailmaan. Se saa jäädä. On vielä eräs, jonka aion haudata kunniallisesti, ja se jääköön viimeiseksi teokseni tämän kansan hyväksi. Minä en kuulu enää heille, tuskin olen koskaan kuulunut kenellekään. Olen vailla päämäärää, mutta vapaa. Se riittää.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Me emme olleet kauniita 12.12.

 
Ilta-aurinko värjää taivaan punaisen ja oranssin eri sävyihin. Nuori nainen on sitonut punaiset hiuksensa taakse, vaikka hänen ei ole koskaan aiemmin tullut sidottua niitä täysin kiinni. Niiden sävy muistuttaa taivaalla leiskuvaa oranssia, ja hetken ajan hän vain seisoo vuoren huipulla katsellen levollisena hänen edessään avautuvaa maailmaa. Miten vuoret ja laaksot muodostuvat hänen eteensä ja ilta peittelee kaikki punaiseen harsoonsa. On niin kaunista, että hän lähes herkistyy.
 
Hän istuutuu alas ja kaivaa laukustansa aiemmin päivällä keräämiään yrttejä, ja ne tuntuvat karheilta hänen käsissään. Hän tuntee yrtit paremmin kuin itsensä, ja voisi tietyllä annoksella tappaa ihmisiä niiden avulla. Hymy leviää suupielille. Valta on suuri, mutta hän ei aio käyttää sitä väärin. On syynsä, että hän istuu tässä nyt yrttien kanssa ja katselee pimenevää iltaa. Ja hän istuu yksin. Aina yksin.
 
On kulunut jo toinen vuosi sodasta, eivätkä yrtit ole vieläkään paikanneet tyhjää oloa sisältä. Hän on pelastanut enemmän henkiä kuin riistänyt, mutta se ei vielä todista mitään. Yhtä henkeä hän ei koskaan onnistunut pelastamaan, itsekkyys söi pois heidän mahdollisen onnensa.
Vaikka hän olikin aina tiennyt, että kauniita saati aidosti onnellisia heistä ei olisi koskaan tullut, lopputulos olisi voinut olla erilainen. Hän olisi voinut käyttäytyä toisin, niellä itsekkyytensä ja antaa itselleen luvan tuntea, mitä tunsi.
 
Menneet ovat menneitä, mitä niitä muistelemaan. Hän rutistaa yrttejä kädessään niin kovaa, että ne musertuvat käyttökelvottomiksi. Muutama ihmishenki vähemmän pelastettavana.
Tänä yönä hän ei käy nukkumaan. Hän istuu vuoren huipulla siihen asti, kunnes punainen vaihtuu yön syvään siniseen ja tähdet ovat hänen ainoita tuomitsijoitaan.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Pimeä joulu 11.12


He makaavat sohvalla päällekäin, ja Harriet hiipii keittiöstä huoneeseensa mahdollisimman hilljaa. Hän tietää, ettei heidän häiritsemisestään seuraisi muuta kuin kiusallisia tilanteita. Logan ei pidä häirinnästä, eikä Harriet tahdo olla ystävälleen vaivaksi.

Kun hän saa huoneensa oven kiinni, hän ymmärtää jälleen, mihin pisteeseen hänen elämänsä on tullut. Hänen huoneistonsa on iso yhdelle ihmiselle, ja hän on täyttänyt sen jouluvierailla. Kaksi huonetta on varattu yövieraille, ja Logan poikaystävineen on varannut olohuoneen. Jokaisella tuntuu olevan joku, jonka kainaloon käpertyä, ja Harriet huomaa ajattelevansa kuin teini.

Ei ole kuullut kahtakaan kuukautta siitä, kun hänen oma onnensa sammui. Harriet ei tahdo ajatella liikaa, mutta nähdessään ikkunansa auki, hän näkee hetkensä koittaneen. Jos hän astelee katolle, hän ei ole kenenkään tiellä. Ei, vaikka kyseessä on hänen kotinsa.

Katolla on liukasta, ja hän puoliksi toivoo liukastuvansa. Ei joulua kuulu viettää näin. Vaikka Harriet on kokenut pahempaakin, ajatus siitä, että toisissa oloissa joulu olisi voinut olla onnellisin moniin vuosiin, murskaa häntä sisältä. Hänellä oli jotakin, eikä hän ollut pitänyt siitä tarpeeksi lujaa kiinni.
Harriet istuutuu ja sulkee silmänsä. Taivaalla on tähtiä, mutta hän ei halua muistaa sitä juuri nyt. Ne eivät olisi sama asia, eivät enää.

Äkkisyvää 10.12


Veljeni on minua pitempi. Piilossa viettämäni kuukaudet ovat antaneet hänen kasvaa ylitseni. Hymyilen hieman, mutta hymyni hyytyy, kun Lindri kääntyy minuun päin. Veljelläni ei ole paitsi vaaleaa ihoa, vaan myös vaaleat silmät. Pahinta ei ole niiden valkoisuus, vaan niiden keskelle muodostunut punainen rengas. Pahan silmät. 

Kavahdan taaksepäin.
"Sinä palasit", veljeni sihisee hampaidensa välistä. "Palasit vain näkemään kaiken sen, mitä poissaolosi aiheutti." Lindrin merkityt silmät kiiluvat, oloni on epämukava.
"Ei", kiirehdin vastaamaan, "en halunnut aiheuttaa mitään. Minä vain..."
"Sinä vain ylitit määrätyn ajan ja aiheutit lopullisen kuilun sukujen välille. Toivottavasti sinä sait edes tehtäväsi loppuun." Katson pois lamaantuneena. Minä en suorittanut tehtävääni puoliksikaan, mutten voi kertoa sitä Lindrille. En, sillä mitä enemmän puhun, sitä syvemmälle veteen astun. Askelkin veisi hengen.

"Minä olen pahoillani", kuiskaan, mutten tiedä, olenko. En edes tiedä, mistä pyytäisin anteeksi. 
"Tuskin minun tilastani ainakaan", Lindri sähähtää ja kääntää luonnottomien silmiensä katseen suoraan minuun. "Minun silmäni eivät johdu sinusta. Olen valinnut puoleni jo ennen lähtöäsi." Hän hymyilee kuin lelustaan ylpeä lapsi, ja minua oksettaa.
Olemme jo liian syvällä, en voi enää kääntyä.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Vain äänet 9.12.

 
Hän ei ole varma, kuuluuko tippuva ääni vedestä vai pitääkö sitä jokin laite. Pimeydessä erottuu vain oma epävarmuus. Kehossa tuntuu siltä, että vähintäänkin puolet hengityselimistöstä on täynnä kiviä, ja ne rahisevat kurkussa vaikeuttaen hengitystä. Hän yrittää yskiä, mutta suu ei tunnu avautuvan. Keho on niin kylmä, ettei hän osaa sanoa, onko joku laittanut suun eteen jotakin vai onko tunto muuten vain kadonnut kehosta. Hän ei ole varma edes siitä, missä on, koska tila on pimeämpi kuin hänen mielensä on koskaan ollut.
 
Pimeydessä muut aistit kehittyvät äärimmilleen, on kerrottu. Koska tuntokin on tilapäisesti poissa käytöstä, hänen on keskityttävä lähinnä siihen, mitä kuulee. Kauempaa kuulunut tiputus kuuluu edelleen, mutta vaimeampana. Lähempää kuuluu jotakin vahvasti hengitystä muistuttavaa, mutta se on niin katkonaista, ettei hän ole aivan varma siitä, mistä ääni on lähtöisin. Ääni kuulostaa rikkonaiselta, kaikin puolin väärältä.
 
Ja se kuuluu hänen korviensa juuresta, tuntokin kertoo sen jo. Hengitys tuntuu iholla, eikä se tunnu saati haise turvalliselta. Hajuaisti kertoo aivoille hajun olevan mätänevän makea, ja yökkäys tulisi, jos hänen elimistössään olisi yhä jotain, joka voisi tulla ylös.
Rahiseva hengitys kuuluu edelleen, ja tällä kertaa taju pettää ahdistuksen ja kuvotuksen yhteistyön tuloksena. Tai sitten hän lakkaa kokonaan hengittämästä. Kukaan ei ole todistamassa, kumpi vaihtoehto käy toteen.

torstai 8. joulukuuta 2016

Rakastatko? 8.12.

 
Huulet muodostavat kysymyksen hymyillen, ja jäinen piikki puristaa rintakehääni. Mihin tahansa muuhun minä osaisin vastata. Muutan vaikka kesän talveksi, kunhan minun ei tarvitse vastata sinulle. Minä en näet tiedä vastausta, en, vaikka hymyilisit leveämmin. Älä hymyile.
 
Sinun vaaleat hiukset on ripustettu ponnarille, silmälasisi nojaavat nenälle. Et ole pitänyt niitä pitkään aikaan, pidät niitä vain maalatessasi. Olen ehtinyt unohtaa, että maalaat, vaikka se on juuri se asia, joka sinut määrittää. Hymyilen varovasti, kun havahdun tilaan, johon olen itseni saattanut. Ehkä tosiaan joudun vastaamaan kysymykseesi kyllä, ehkä sinä tosiaan olet saanut minut kesytettyä.
 
Ei mene montaakaan sekuntia, kun muistan taas, miksen voi vastata. Jos vastaan kyllä, hän joutuu pettymään silloin, kun käteni kohtaavat hänen kurkkunsa viimeisen kerran. Ja jos vastaan ei, valehtelisin itselleni, mutta säästäisin hänet pahimmalta surulta. Kumpi sattuu enemmän, tulla tapetuksi rakastetun vaiko vain satunnaisen ihmisen toimesta? Muutunko minä satunnaiseksi ihmiseksi, jos valehtelen, etten rakastakaan sinua?
 
Kysyt uudestaan, tällä kertaa hymy on jo hälventynyt, kultaisissa silmissäsi kiiltää huoli. Ja minä tiedän nyt, että vastaan mitä tahansa, sinä et usko minua. Katson muualle, suljen silmäni. Tunnen kätesi olkapäälläni, painat pääsi hiuksiini ja minä tahdon kuolemaa enemmän kuin koskaan. Jos oikeasti joudun luopumaan sinusta minulle määrätyllä tavalla, sinä et ole se, joka oikeasti kuolee. Tappaisin samalla itseni.
 
Vien käteni niskallesi ja painan otsalle pienen suudelman. Et saanut tänään vastausta. Et saanut sitä koskaan.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tyyntä 7.12.

 
Järven pinta oli syvän  musta, se ei heijastanut mitään. Ei näkynyt omaa kuvajaista, ei uivia kaloja. Se oli pelkästään musta, ja hän veti syvään henkeä. Ei ollut mitään viimeistä toivetta, järven pinta oli tyyni eikä hän tahtonut keksiä siitä viimeistä, tummaa vertauskuvaa. Olo oli levollinen. Hän oli aina miettinyt, miltä tuntuisi tietää loppunsa tulleen. Olo ei ollut epätoivoinen, hän ei ollut tuntenut sellaista vuosiin. Hän halusi vain rauhan.
 
Koko ikänsä aikana hän ei ollut saanut koskettaa järven pintaa. Se tuntui kylmältä varpaissa, kylmemmältä kuin hän oli luullut. Ei lainkaan houkuttelevalta tai miellyttävältä. Tapahtuma oli pelkkä velvollisuus, jonka toteutumiseen oli vihdoin tullut lupa aamun ensisäteiden mukana tuomalta loputtomuudelta. Hän astui syvemmälle, veti syvään henkeä ja tiesi sen jäävän viimeiseksi hengenvedoksi. Musta neste säilytti hänen tietoisuuttaan vielä muutaman sekunnin ennen tajunnan lopullista pimenemistä. Hän oli lakannut olemasta, eikä järven pinta jaksanut kauaa väreillä. Pian se oli taas tyyni.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kolmesti 6.12.

 
Suru oli piirtänyt viivansa hänen kasvoilleen, silmien alla oli viiruja ja niiden katse oli samea. Päivä oli vaihtunut toiseen jo vuosia sitten, mutta kaikki tuntui silti pysähtyneen. Vastarannalla oli aina joku, joka jaksoi heilauttaa kättään ja hymyillä iloisena. Vaan hän oli lamaantunut, eikä kyennyt nostamaan kättään heiluttaakseen tai suupieliään hymyilläkseen. Oli vain järven tyyni liplatus, lintujen laulu ja mustuus hänen mielessään.
 
Ensimmäisen kerran hän muisti pyytäneensä anteeksi niin kauan sitten, ettei saanut selkeää mielikuvaa enää päähänsä. Kuoleman jälkeinen tila oli julma, se piti armottomasti otteessaan kunnes kaikki teot olisivat katsottu sovitetuiksi. "Kuolema ei ole päätepysäkki, me jatkamme aina eteenpäin vehreille nurmille sinisen taivaan alle", hän muisti kuulleensa, mutta siitä oli aikaa eikä hän tiennyt, kuka sen oli kertonut. Tuskin kukaan sitä hänelle suoraan oli sanonut, ei häntä koskaan oltu puhuteltu kaltaisena. Se oli täysin oikein, hän ei ollut ansainnut kiintymystä tai ystävällistä kosketusta, tuskin edes hymyä. Hän oli ollut murhaaja, pakkomielteisen kiinnittynyt vain yhteen päämääräänsä. Se oli toteutunutkin aivan lopussa, mutta kuten jo sanottu, kuolema ei ollut loppu.
Päämäärä oli pyyhitty pois, nyt hänellä oli jo uusi.
 
Uusi päämäärä ei ollut varsinaisesti uusi, hän oli pyytänyt anteeksi jo toisenkin kerran. Siitäkin oli jo aikaa, vaikka hän ei tiennytkään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa. Kai ne lakkasivat olemasta kuoleman jälkeen. Eikä vieläkään saapunut ketään valkoisella ratsullaan hakemaan häntä mukaan, kukaan ei antanut hänelle anteeksiantoaan. Silmissä näkyi pelkkää mustaa, vaikka taivas olikin kirkas ja ruoho kauniin vihreää. Kukaan ei tulisi, hän istuisi tässä vielä toiseenkin kuolemaan asti.
 
Mielen tuntuessa täysin tyhjältä, syvältä onkalolta, hän löysi päästään toisenkin ajatuksen. Hän oli kuullut maailmasta jotain muutakin, kuullut sen olennolta, jota hän oli aikanaan halveksinut. Olipa hän jopa saattanut tämän hetkeksi syvään epätoivoon vain omien tavoitteidensa vuoksi.
Se olento oli kerran sanonut, että maailmassa oli aina jotakin hyvää, jonka vuoksi taistella. Se oli silloin tuntunut pelkältä sanahelinältä, osan korvissa mahdottoman naiivilta. Nyt ajatus kirkasti murtuneen mielen, se sai hänet nostamaan päänsä ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin.
 
Ja hän nousi, asteli järven reunalle vielä kerran. Kirkas, puhdas järvi ja heiluttavat ihmiset sen toisella puolella. Hän ei voinut koskaan saada heiltä anteeksi, hän oli pilannut heidän ja monen muun elämät. Olisi ollut turhaa pyytää kolmannen kerran anteeksi. Sen sijaan hän nielaisi, sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuvajaisensa järvessä. Se olisi tänäänkin varmasti yhä se versio hänestä, joksi hän oli muuttunut jokaisen mustan ajatuksen ja syvällä maan alla vietetyn vuoden myötä. Se ei ollut todellinen hän, ja vasta nyt ymmärrys valtasi mielen. Yhden olennon anteeksiannon hän voisi aina saavuttaa: itsensä.
 
"Minä en koskaan halunnut mitään siitä", hän kuiskasi itselleen avatessaan silmänsä, "se, miksi muutuin, ei ollut koskaan minä." Tauko, syvä hengitys, auenneet silmät. "Ja olen kyllästynyt vihaamaan itseäni ja kaikkea tapahtunutta, olen täysin kyllästynyt vuosia ja vuosia kestäneeseen vihan ja halun kierteeseen. Minä annan anteeksi." Peilikuva katsoi takaisin hymyileväisillä silmillä, jotka eivät näyttäneet sameilta tai suurilta. Hänellä oli tuuheat, punaiset hiukset ja normaali, terve keho. Kyyneleet valuivat jo poskilla. Se oli ohi.
 
Ensi kertaa loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen hänen ja muiden välissä näkyi kullan ja hopean värein kimalteleva silta. Hän otti ensimmäiset askeleensa epäröimättä ja kyyneleet poskillaan valuen. Jokainen toisella puolella hymyili autuaasti.
 
 
 
 


maanantai 5. joulukuuta 2016

Sinulta 5.12.

 
Kirjekuoreen on kirjoitettu nimeni koukeroisella, mutta siistillä käsialalla. Monet kirjaimet ovat sotkuisia, mutta minusta käsiala on silti kaunis. En muista käsialaa, joten en voi olla varma, onko kirje keneltäkään todelliselta ihmiseltä vai olenko itse kirjoittanut sen itselleni. Siinä lukee nimeni, ja avaan sen vapisevin käsin luoden silmäyksiä kaltereiden taa. Kukaan ei ole näkemässä, voin lukea postini oikeutetusti.
 
Rakkaalle ystävälleni,
 
jos vielä olet siellä. On kulunut viisi vuotta siitä, kun lupaukset rikottiin ja vedit pitemmän korren. On kulunut vielä kauemmin siitä, kun ensimmäiset varjot lankesivat yllemme. Muistathan?
Minä haluan kertoa, etten luovuttanut suhteesi siksi, etten olisi saanut totuutta selville. Sain minä. Sen kertominen sinulle olisi murtanut sinut pahemmin kuin vuotesi vankilassa, minä takaan sen. Minä ja vain minä tiedän, ettet sinä ollut koskaan tahrinut käsiäsi ihmisvereen. Mahdatko edes itse tietää sitä? Ja jos tiedät, oletko yhä siinä uskossa, että olet vastuussa teosta vaikket sitä tehnyt? Sinä olit aina liian hyväsydäminen pieni lintuparka, et ikinä päässyt siivillesi.
 
Pyyhin silmiäni. Tiedän, mitä on tulossa, mutta jatkan lukemista alitajuntani huutaessa, ettei minun pitäisi.
 
Miksi kirjoitan tätä sinulle, vaikka on meille kummallekin selvää, ettei sinua saada vankilasta pelkällä sanallani? En siksi, että välittäisin sinusta, vaan silkasta itsekkyydestä, pelkästä lapsellisesta halusta todistaa itselleni, että olin oikeassa. En auttanut sinua siksi, että olisin halunnut. En koskaan.
Nytkin tahdon tämän vain pois harteiltani, tahdon kirjoittaa perinteisellä musteella syntini paperille ja antaa niiden jäädä sille. Pyydän sinua, tuhoa kirje ja anna syntieni tuhoutua siinä samalla.
 
En koskaan. Minä en anna sinun päästä syyllisyydestäsi, tahdon sinun elävän loppuelämäsi epätietoisuudessa siitä, tuhosinko kirjettä koskaan. En tuhonnut enkä tuhoa, minä vedän kerrankin pitemmän korren.
 
Syyllisyys on voimakas käsite. Poden sitä itse kaikesta siitä, mitä tunnen sinua kohtaan. Sinäkin varmasti podet syyllisyyttä siitä, että olet siellä. Mutta vannon sinulle, ettet ole tehnyt koskaan mitään sellaista, joka oikeuttaisi sinun lukitsemisesi häkkiin. Veikkaan, että tiedät sen jo itsekin. Ehkä olet siellä vain, koska koet olevasi turvassa vahdittuna ja teljettynä. Jos se sinulle sopii, minun syvin toiveeni on, että myös pysyt siellä.
 
Ja kuule. Emme me olleet koskaan sidottuja menneisyyteemme. Se oli pelkkä defenssi, vain lapsen selitys sille, ettei elämästä koskaan tullut mitään. Minä en ole vieläkään vapaa, mutta toivon, että sinä olet. Jatka elämääsi häkissäsi, nauti siitä tunteesta, ettet oikeasti kuulu sinne. Olet vapaampi kuin minä, vaikka minä olen meistä se, joka ei ole telkien takana.
Ja nyt, sulje silmäsi. Kuvittele hymyni eteesi ja toivo, että olen jo antanut kaiken anteeksi. Minä kyllä tiedän.
 
Kirjeeseen ei ole kirjoitettu lähettäjän nimeä, sillä sitä ei tarvita. Tämä voisi olla kirje keneltä tahansa orpokodin lapselta, mutta minä tiedän, keltä se on. Se on sinulta, ja kyyneleet valuvat kasvoilleni sen vuoksi, että tiedän sen. En koskaan saanut anteeksi sitä, mitä en ollut edes tehnyt.
Kuudetta viivaa ei koskaan piiretty seinälle.
 
 


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Sotku 4.12.

 
Talven huurtamat tiet esittäytyvät valkoisen ja sinisen eri sävyissä silmien edessä. Puut ovat hallan tiukassa otteessa, oksat roikkuvat, mutteivat lumen painosta. Lumi on kevyttä pakkaslunta, se leijuu ilmassa tähtipölyn tavoin ja saa maiseman näyttämään taianomaiselta.
Lampi näyttää suuremmalta kuin se oikeasti onkaan. Sen pinta on kevyen jään peitossa, ja Faelon joutuu miettimään, voiko asettaa jalkansa sille uppoamatta. Astu, astu, tule mukaan, ilmassa tanssivat lumihiutaleet tuntuvat kuiskivan hänen korviinsa. Faelon ottaa ensimmäisen askeleen ja toteaa jään kestävän hänen painonsa alla.
 
Lammen keskustassa seistessään hän tulee katsoneeksi ympärilleen. Kaikkialla on kaunista ja hillittyä, jopa lumi tuntuu laskeutuvan lammen pinnalle ja hänen harteilleen tasaisessa rytmissä. Talvi on luonnottoman kaunis. Niin idylliseltä kuin kaikki näyttääkin, Faelon tietää, että kyseessä on vain illuusio. Talvea ei ole luotu pysyväksi, se ei pysy kasassa sallittavilla voimilla. Hän tietää myös sen, että jos pyyhkisi kädellään lunta lammen pinnalta, hän kohtaisi useita jäätyneitä, ehjinä säilyneitä kasvoja. Jäätyneitä silmiä, sinisiä huulia. Kaikki kuolleita.
 
Niin puhdasta ja kaunista, ettei mikään ole totta. Faelon on rakastunut harhakuvaan ja astelee kuolleiden yli pyyhkien mielestään ajatuksen siitä, ettei tee oikein.
 Jos illuusio karisisi pois, Faelon näkisi pelkkiä näivettyneitä lehtiä, mustia puita ja ruumiita. Ennen kaikkea ruumiita. Talvelle elämänsä antaneita, mädäntyneitä ruumiita, jotka eivät olisi enää niin kauniita kuin ne nyt näyttävät olevan. Harhakuva suojelee heitäkin. Jos harhaa ei olisi, maailma olisi ruma ja tahrattu mustaan suruun. Pelkkä sotku.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Ympäristö 3.12

 
Katolla on liukasta, paljaat varpaat varovat astumasta mihinkään, mikä voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin. Ehkä hän kävelee katolla juuri siksi, että siinä on riskinsä; pieni kuoleman maku kielellä. 
 
Taivas on kirkas, mutta tähtiä ei näy. Kuustakin suurin osa on raskaiden pilvien peitossa, ja hän huokaisee syvään. Tähdet ovat hänen ystäviään, sielunsiskojaan. Illuusio siitä, että ne olisivat lähellä, tuntuu kauniilta. Niinhän ihmiset hänen siihenastisessa elämässäänkin ovat toimineet: tuntuneet olevan lähellä, mutta välillä on aina ollut jotakin, joka erottaa heidät voimakkaasti toisistaan.
Tähdet ovat onnekkaita, kun niitä erottaa toisistaan vain välimatka. Häntä erottaa jokin paljon suurempi, paljon pysyvämpi.

Kuolleille ei syty tähtiä taivaalle. Tähdet ovat vain tähtiä. Hän huokaisee uudelleen.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Hanahaki disease 2.12.


(Hanahaki disease siis tämä!)

Ensimmäinen kukka oli yhtä punainen kuin hänen hiuksensakin. 

Tyttö oli kaunis pisamaisine ihoineen ja kirkkaine vihreine silmineen, enkä koskaan osannut kertoa sitä hänelle. Tiesin, miksen koskaan ollut päässyt lähemmäs. Pelkkä hyväntuulinen hymy ei riittänyt, upeiden silmien katse ei ollut tarpeeksi. Granaté ei ollut minun, mutta minä tiesin aina kuuluvani hänelle. Tyttö voisi koska tahansa astella luokseni ja sitoa minut kiinni itseensä.

Granatén perään haaveileminen ei ollut mikään klisee, minä en tahtonut hänen vierelleen enkä tahtonut hänen lapsiaan. Minulle olisi riittänyt yhteinen maailma, samat silmät, joilla katsoa maailmaa. Tai maailmoja. Tuolla ylhäällä, hänen kodissaan, minuutit kuluivat nopeammin ja rypyt löysivät tiensä kasvoille siinä ajassa, missä me opimme kävelemään.
Nyt, ollessaan täällä, hän oli ohikiitävän hetken ikäiseni ja vertaiseni olento. Minä tahdoin tallentaa sen hetken verkkokalvoilleni ja toistaa uudelleen ja uudelleen silloin, kun hän olisi jo omiensa luona. Näkisin liekinpunaiset hiukset idyllisen tummansinistä yötaivasta vasten, kujeilevan hymyn hänen kasvoillaan.

Sillä minä en halunnut hänen jäävän. Jokainen päivä muistuttaisi minua siitä, ettei hän ollut minun silloinkaan, kun olisi niin halunnut. Maailmat eivät kohtaisi.
Jokainen päivä toisi mukanaan uuden, syvänpunaisen kukan. En tukehtuisi niihin, sillä minut nyt vallannut tunne on paljon kuristavampi kuin kukat kurkussani.

Kukkia minulle, ei koskaan hänelle.
Erikseen, ei koskaan yhdessä.

torstai 1. joulukuuta 2016

Rohkea valinta 1.12.

 
Satamassa on väkeä, ihmisiä törmäilee toisiinsa kuin he olisivat pieniä hyönteisiä lasissa. Jokaisella on kiire eri syystä, mutta jokaisen omissa silmissä oma kiire on se tärkein. Väistäkää.
 
Nuori nainen juoksee päättäväisyys katseessaan kohti laivaa. Matkalla näkyy tuttuja kasvoja, mutta hän ei pysähdy edes tervehtimään, niin kiire hänellä on. Hän on valintansa tehnyt, ja varmistuu entisestään, kun näkee miehen matkalaukkuineen astelevan laivaan. Vielä muutama vapauden sekunti.
 
"Odota!" hän huudahtaa hermostuneesti miehelle, kireyttä äänessään. Ääni tulee ulos luvattoman korkeana, mutta hän ei jää miettimään sitä. "Odota, minä... minä olen päättänyt." Naisen mielessä näkyy kuvia heidän yhteisistä hetkistään, ja hän naurahtaa ajatusten tuomalle lämmölle. Suurinkaan pelko ei himmennä tätä toivetta, ei tänään, ei huomennakaan.
Koska nainen ei tuttuun tapaansa löydä hetkeen istuvia sanoja, hän kiilaa ihmisten ohi ja astuu lähemmäs miestä, joka tuijottaa häntä silmät suurina. Hän tietää matkaavansa laivalla kotimaahansa, mutta hän ei tiedä, minne hänen ja tämän naisen välit ovat menossa.
 
Sekunnit seuraavat toistaan hermostuneessa jonossa, hetken he vain tuijottavat toisiaan odottaen, että joku kertoo, mitä tehdä. Nainen kurottautuu eteenpäin, vie varovasti kätensä miehen kasvoille ja sivelee ensin poskia, sitten leukaperiä. Sitten, kuin napinpainalluksesta, hän vie huulensa tämän omille ja suutelee voimakkaasti, kunnes mieskin yhtyy suudelmaan.
Ihmisiä kulkee ohi, mutta se tuntuu merkityksettömältä. Valokeila osuu heihin, ja irrottauduttuaan kummankin kasvoilla on leveä, yhteinen hymy.