Paperi on revennyt, ja siinä on kyynelistä syntyeitä kohoumia sekä painaumia. Siinä, missä oli joskus toivoa huomisesta, on nyt pelkkä suunnaton repeämä. Ei kestä kauaakaan, kun kirje lojuu jo rypistettynä lattialla, ja sen kirjoittaja on painanut valkean päänsä pöydälle ja päästänyt loputkin kyynelistään ulos.
Maassa, johon hän on syntynyt, juhlitaan keskitalvena Voiton juhlaa. Se kuvastaa etelässä syntyneille sisällissodan voittoa, kun taas pohjoisen väki muistelee menetyksiään ja vie voimakiviä kuolleiden haudoille. Hän ei kuitenkaan juhli, hän istuu yksin tuolissaan eikä uskalla lähteä ulos. Ei pelkästään siksi, että siellä on useampi miinusaste, vaan myös siksi, ettei hän uskalla kohdata ihmisiä. Enää ei ole olemassakaan sellaista loitsua tai keinoa, jolla hän voisi peittää silmänsä, pahimman tekonsa. Pahan silmät. Jokainen kaduilla näkisi hänet, eikä edes yrittäisi ymmärtää. Tai jos yrittäisi, ymmärrys olisi väkisin puristettua ja se saastuttaisi entisestään.
Joten hän istuu sisällä ja antaa itkun tulla pahaksi merkityistä silmistään. Yksinäisyys on tietoinen valinta, sillä hänestä on parempi eristää itsensä muista kylmyydellä ja töykeydellä kuin yrittää soluttautua heidän joukkoonsa. Tietenkään hän ei sinne kuulu.
Lattialle rypistetty kirje on valhe. Ei ole ketään, kenelle kirjoittaa. Suku on pelkkä kahle, ystäviä ei ole koskaan ehtinyt muodostaa. Sanat jäävät pelkiksi tyhjiksi haavekuviksi tuhotulle kirjepaperille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti