perjantai 30. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: epilogi


Epilogi: Ei suru paina rintaa

Annorlunda, 70 vuotta sodan jälkeen

Kaupungin välke on jäänyt taa, kun kuningas äitinsä kruunu päässään astelee ulos linnastaan. Hänen sydämensä vetää häntä takaisin sinne, minne hän on kokenut kuuluvansa jo taimesta lähtien. Merelle.

Menetettyjen henkien taakka ei enää kulje vanhan kuninkaan matkassa, maa on jälkipolvien kehittämiä taisteluja varten valmis. Kuningas antaa viittansa tempaantua tuulen mukana, kun hän painaa paljaat jalkansa vasten rantahiekkaa. Meri ottaa hänet vastaan turvallisena, lohduttavana. Menneiden sotien äänet eivät kaiherra tärykalvoissa, muurintakaisten ihmisten aseiden jättämät jäljet eivät enää satuta kehoa.

Kuningas Richard on antanut vuosien saada hänet polvilleen. Meri on ainoa, jonka edessä hän voi nöyrtyä, meri pakottaa vanhan ja arvokkaan kuninkaan polvilleen aaltojen iskiessä kehoa vasten. Sodat on sodittu, kuolleet poltettu, muistot ovat jo useiden vuosien takaisia. Maa pärjäisi ilman häntä, hän voisi tuudittautua merituulen sointiin korvissaan ja painaa päänsä alas vuosien jälkeen. Vihdoin se tulee, täydellinen autuus, täydellinen hiljaisuus paljon kuulleille korville. Maailma on kaunis, mutta se ei ole enää Richardia varten. Hänen metsästäjänsä pärjäisivät nuoren naisjohtajansa, Sirian johdolla, ja hänen jälkikasvunsa huolehtisi, ettei kuninkaan paikka olisi koskaan tyhjä.

Muurien taakse jääneet hyökkäisivät uudelleen ja uudelleen, suvut sotisivat toisiaan vastaan, historia ei koskaan lakkaisi toistamasta itseään. Ei niin kauan, kun arvoilla ja muistoilla on mahdollisuus palaa tuhkana tähtiin.
Richard ei kuitenkaan enää välitä. Hän on kantanut kruununsa kunnialla, elämä on kohdellut häntä hyvin. Viisitoista merellä vietettyä vuotta tekivät hänestä kuninkaan, hän on aina tiennyt sen. Hänen äitinsä tahto pojastaan kuninkaana tapahtui, mutta ei äidin olettamalla tavalla. Nyt Richard kokee lunastaneensa paikkansa tähdissä, antaneensa kaikkensa tälle maalle.

Richardin polvistuessa meren edessä hän tuntee, miten tähdet ovat yhä vain lähempänä. Ei ole enää mitään hänen ja tähtien välissä. Hän päästää irti maallisista tunteistaan, pelosta, huolesta, lämmöstäkin. Ne tunteet ovat nyt jäkipolven hartioilla. Hän tuntee, miten tähdet tulevat yhä vain lähemmäs, niin lähelle, että ne voisivat sipaista suortuvan pois hänen kasvojensa tieltä. Yksi tähdistä kurottautuu hänen luokseen ja tarttuu hänen vapisevaan käteensä.

Kyynelten valuessa poskille ja käden tarttuessa toiseen hän ymmärtää, että tähdet ovat tulleet hakemaan hänet kotiin.



Kirkkain tähti: luku 68


Luku 68: Taivas ylläsi

15 vuotta myöhemmin

Huuto kaikuu Altairin havupuiden seassa. Joukko nuoria metsästäjäoppilaita juoksee puitten lomassa ja nauraa, kun huuto vain voimistuu. Huudon seasta erottuu nimiä, mutta nuorikot eivät lopeta juoksemista vaan jatkavat yhä vain eteenpäin, kunnes saapuvat vanhan kuopan kohdalle. Osa heistä tietää, että sitä kutsuttiin ennen heidän syntymäänsä Begger’s Holeksi, mutta kuopan muovauduttua kulkureitiksi sen nimeä ei enää käytetä. Metsästäjäoppilaat istuvat kuopan reunalle ja heiluttelevat jalkojaan sen reunalla.

Kun huuto ei lopu, yksi oppilaista nousee ylös ja haroo kirkasta punaista tukkaansa. Tytön silmät ovat siniharmaat, naama pisamainen ja lyhyet hiukset niin tuuheat, että ne näyttävät pieneltä liekkimereltä tytön siropiirteisten kasvojen reunoilla. Hänen ilmeensä vaikuttaa nyrpeältä, kun hän kuulee nimeään huudettavan jälleen kerran.

Siria, sinun kannattaa mennä ennen kuin isäsi suuttuu sinulle ihan kunnolla”, yksi muista lapsista toteaa ja nyrpistää naamaansa demonstroidakseen tytön isän mahdollista reaktiota.
Äh, ei isä koskaan suutu kunnolla. Se jaksaa valittaa kaksi minuuttia siitä, että jätin kanin luut ja osan nahasta keskelle lattiaa, ja sitten se taas hymyilee. Sellainen se on.”
Sinun isäsi on kuitenkin meidän mestarimme, taisteluissa tosi pelottava.”
Tyttö nyökkää virnistäen. ”Niin onkin”, hän myöntää, ”mutta ihan pehmeä se minulle on. Ja äidille. Onneksi ette ole näkemässä.”
Muut lapset katsovat Siriaa tietäväisinä. ”Siinä sinä olet oikeassa.”

Sirian nimeä huudetaan vielä kerran, ja silloin tyttö pinkaisee juoksuun. Hän juoksee paljain jaloin kesäisen metsän poikki varoen astumasta tärkeiden yrttien päältä. Lopulta hän päätyy leiriin, jossa on päiväsaikaan paljon elämää. Monia metsästäjiä on lähdössä kouluttamaan nuorempia, osa on leirinuotion äärellä paistamassa ruokaa syöntikelpoiseksi.

Päärakennuksen portailla seisoo Frej Darehawk, jonka katse on kiinnittynyt paljasjaloin juoksevaan tyttäreensä. Frejn kulmat ovat kurtistuneet. ”Siria Veronika Darehawk! Minä kuulin, että olit kieltäytynyt menemästä tänään harjoituksiin.”
Sirian silmät laajenevat, kun tyttö ymmärtää, ettei kyse ollutkaan räävitystä jäniksestä. Sitten hän nostaa päänsä ylös ja tuhahtaa. ”En minä joka päivä millään ehdi!”
Ehdi?” Frej kohottaa ääntään. ”Sinusta ei tule metsästäjää tuolla menolla.” Frej kuulee omassa äänessään jylhän soinnin, jota ei ole kuullut yli viiteentoista vuoteen. Ian Darehawkin tapa puhua alaisilleen löytää tiensä ensimmäistä kertaa Frejn omaan ääneen. Hän ei halua kuulostaa edesmenneeltä sedältään alaistensa edessä.

Koska Sirian ylpeät kasvot eivät anna periksi, Frej astelee alas portaita ja kaappaa tyttären syleilyynsä. Ennen kuin Siria ehtii väistää, hänen isänsä on jo nostanut tytön käsivarsilleen. Siria alkaa kirkua, kun Frej suukottaa tätä poskelle.
Isä, lopeta, sinun parransänkesi kutittaa! Ota se pois!”
Frej alkaa nauraa, mutta nauru hyytyy nopeasti, kun tuttu ääni kommentoi tilannetta muutaman metrin päästä.
Frej, olen tyttäremme kanssa aivan samaa mieltä. Sänki on kamala.”

Kaunis nainen, jolla on symmetriset kasvot ja lyhyet ruskeat hiukset, astelee kahden muun naisen kanssa riistaa olkapäillään. Kaunista naista seuraavat Ramona ja Arra, kummallakin muutamia jäniksiä matkassaan. Ramonan valkoiset hiukset ovat kasvaneet olkamittaisiksi ja hänen erikoiset silmänsä säihkyvät kirkkaammin kuin koskaan. Kaksikon mukana saapuva Arra puolestaan on palmikoinut tummat hiuksensa. Hänen kasvoistaan on tullut kauniimmat kuin koskaan. Sokeaa silmää ympäröivä arpi on haalistunut, hienostuneet poskipäät korostuvat.

Äiti!” Siria kiljaisee ja potkii tiensä pois isänsä käsivarsilta. Hän ryntää halaamaan ruskeahiuksista naista vyötäisiltä. Nainen pörröttää Sirian hiuksia ja pukkaa tätä kevyesti olkapäähän.
Hei vain, riiviö”, nainen mutisee, ”kuulin sinun jättäytyneen pois harjoituksista.”
Arra-täti, sinäkö kerroit minusta?” Siria älähtää suun auetessa suureksi. ”Vai Ramona? Sinäkö?”
Arra pudistaa päätään, joskin muistaa huomauttaa, ettei hän ole mikään täti jo kymmenen kesää nähneelle Sirialle. Ramona puolestaan hymyilee varovasti. ”Tänään oli minun vuoroni harjoitella kanssasi, mutta sinua ei kuulunut.” Sirian alkaessa protestoida Ramona pyöräyttää silmiään Frejlle.

Minä puhun hänen kanssaan”, Sirian äiti tarjoutuu.
Ei, Sybil, se taitaa olla minun tehtäväni”, Frej huokaa. Hän astelee lähemmäs rakkaimpia naisiaan ja painaa pienen suudelman vaimonsa otsalle. ”Älä huoli, en huuda hänelle. Paljoa ainakaan.”
Sinun pitäisi”, Sybil huomauttaa ja kietoo kätensä aviomiehensä ympärille. Kun Sybilin kädet sivelevät Frejn pitkää, kapeaa selkää sekä oranssia palmikkoa, Arra ja Ramona tietävät, että heidän on aika poistua paikalta ja jättää Darehawkit yksinään.

Frej kuitenkin huikkaa vielä kaksikon perään: ”Onko idästä kuulunut mitään? Kuningattaren käskyn mukaan itään pitäisi lähettää enemmän metsästäjiä, siellä on ollut levotonta lähiaikoina.”
Emme ole kuulleet mitään, mutta voin lähettää osan ryhmästäni sinne seuraavaksi yöksi”, Arra vastaa. Jostain syystä idästä tulee hänelle mieleen vain se hetki, kun hän houkutteli Frejn pois Mizarin portilta ja mahdollisti hyökkäyksen Ashworthien kimppuun. Monikaan ei enää edes muista Ashwortheja, yksikään uusi metsästäjäperheisiin syntynyt lapsi ei tiedä mitään kuluneista sodista. Arran mielestä se on siunaus. Nyt, kun metsästäjien on mahdollista pariutua ja hankkia lapsia, hänestä lapset saavat riittävän tarkan kuvan elämästä pelkästään elämällä metsässä.

Kuningatar saattaa olla vain entistä hermostuneempi nyt, kun hänen poikansa on vihdoin täällä”, Frej toteaa, ”mutta tarkastetaan idän tilanne silti. Ja Ramona, olisitko niin ihana ja valmistaisit ne jänikset illaksi? Päivällisen valmistajat lienevät kohta valmiita, mutta en ole vielä jakanut illan ruokavuoroja.”
Ramona nyökkää. Frejn kunnioittava tapa puhua hänelle on tarpeeksi. Se oikeuttaa elämän metsässä, se oikeuttaa elämän omaa tahtoa omistavana henkilönä. Ihmisenä. Ramona astelee sisälle toisen ryhmän rakennukseen jänikset olaltaan riippuen.

Arra puolestaan siirtyy ensimmäisen ryhmän rakennukselle ja alkaa koota ryhmää idän portille. Frej jää perheensä kanssa seisomaan päärakennuksen eteen. Siria näyttää tylsistyneeltä, mutta sekä Frej että Sybil tietävät, että heidän tyttärensä on kuunnellut tarkasti joka sanan. Siriaa kiinnostaa maailman asiat, erityisesti Lyraan ja Sea’s Endiin liittyvät. Tyttö ei ole koskaan päässyt näkemään suuria kaupunkeja, ja tarinat niistä esittäytyvät hänelle loistokkaina.

Frej suukottaa vaimoaan vielä kerran otsalle, tarttuu sitten tytärtään kädestä ja lähtee viemään tätä kohti harjoittelusalia. Frej on joutunut pitämään naurettavan vähän isällisiä puheita Sirialle. Yleensä Sybil hoitaa saarnaamisen. Muistot oman isän saarnoista ja teoista palaavat mieleen, kun Frej tyttärineen pääsee vihdoin harjoittelukentälle. Tähän aikaan päivästä kukaan ei ole taistelemassa, kesäinen aurinko sirottaa säteensä aukealle. Frejn käsi hakeutuu tahtomattaan haukkakaulakorulle.

No niin, nyt sinä huudat. Anna tulla sitten. Olen taas niin huono tytär.”
Frej huokaisee syvään. ”Siria rakas, minä en aio huutaa sinulle.”
Tytär kohottaa kulmiaan. ”Ai? Mitä me täällä sitten teemme?”
Minä haluaisin, että sinä kerrot minulle, mitä näet juuri nyt.”
Siria näyttää hämmentyneeltä, mutta katselee lopulta kesäistä taisteluaukiota edessään. Kukat verhoavat sen reunoja, tasaisesta maasta erottuu vahvoja jalanjälkiä. Linnut laulavat kilpaa puissa, metsä verhoutuu ääniin.

Minä näen kodin”, Siria vastaa lopulta. Hän katsoo muualle kuiskatessaan pienen anteeksipyynnön vastauksensa jälkeen. ”Minun olisi pitänyt mennä niihin harjoituksiin tänään, Ramona odotti minua ihan turhaan.”
Kerro minulle, mitä koti sinulle merkitsee”, Frej sanoo sivuuttaen anteeksipyynnön. Sen aika ei ole aivan vielä.
Tätä paikkaa, tätä ihanaa metsää. Kavereita, harjoituksiakin joskus. Ne ovat vain niin työläitä.” Siria huokaisee. ”Ja tietysti sinua ja äitiä. Ja Arraa. Ramonaakin useimmiten, ja Emil-setää.” Frej värähtää kuullessaan Emilin nimen tyttärensä huulilta. Hän ei koskaan totu siihen, että entisenä Marfilina hänen vaimonsa on sukua paitsi Mizarin nykyiselle herttuaparille, myös Emilille. Sybil on tämän vanhempi sisar. Frej ei anna itsensä tottua siihen tosiasiaan, että hänen tyttärensä on sukua Emilille. Sen sijaan hän aikoo käyttää asiaa hyödykseen aina, kun vain voi.

Lopulta Frej nyökkää hyväksyvästi Sirian vastaukselle ja sivuuttaa inhottavan tosiasian. ”Minä tiedän, että harjoitukset saattavat tuntua sinusta tylsiltä tai työläiltä. Mutta tiedätkö mitä, pikku riiviö?”
Siria tuijottaa isäänsä tuikeasti kuultuaan epätoivotun lempinimen ja kohauttaa hartioitaan.
Siihen tottuu. Ja siitä oppii joskus jopa pitämään.” Frej kumartuu tyttärensä tasolle ja katsoo tätä suoraan silmiin. Auringon läiskät tanssivat Sirian harmaissa silmissä, kun tämä vastaa isänsä katseeseen. ”Sinä tulet vielä rakastamaan taivasta, jonka alla astelet.”

Lause saa Frejn muistamaan kivuliaan tarkasti sen, miten monta vaihetta hänen itsensä on täytynyt käydä läpi oppiakseen rakastamaan tähtiä päänsä päällä. Isän sanat saivat todellisen merkityksensä sodassa ja sen jälkeen. Silloinkin, kun Arra avasi suunsa tässä samaisessa paikassa ja kertoi hänelle siitä, mitä Veronika oli tehnyt. Frej ei koskaan anna sisarelleen anteeksi. Ei tämän tekoa eikä sitä, että hän kuoli ennen kuin ehti kertoa. Ja silti Frej itkee vieläkin siskonsa kuolemaa. Sellaisena elämä hänelle on vain päättänyt esittäytyä; epäoikeudenmukaisena, mutta aina yhden hymyn ja muistolle vuodatetun kyyneleen arvoisena.

Hayes ja Veronika eivät ole menettäneet hohtoaan siitäkään huolimatta, mitä Frej on saanut tietää. Hän kaipaa silti isäänsä ja siskoaan vierelleen. Varsinkin silloin, kun hän näkee Sirian katsovan häntä aivan kuin Veronikalla oli tapana. Tai silloin, kun Frej pääsee lausumaan isänsä hänelle antamia oppeja tyttärelleen.

Juuri nyt Frej näkee, miten Siria prosessoi sanoja mielessään. Tyttö heiluttelee paljasvarpaisia jalkojaan ja nyökkää lopulta. ”Minähän rakastan sitä jo nyt”, hän sanoo lopulta hiljaa ja hymyilee isälleen. ”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä. Minä menen huomenna taas harjoituksiin ja taistelen kuin haukka.” Siria pyytää lupaa poistua ja Frej antaa sen oitis. Hän katsoo juoksevan tyttärensä perään ja ymmärtää, miten kaunis maailma häntä ympäröi. Maailma, jota hänen tyttärensä tulee rakastamaan vielä enemmän ja enemmän.

Kun Frej irrottaa sormensa kaulakorultaan, hän ymmärtää, ettei se ole painanut häntä enää vuosiin.

Kirkkain tähti: luku 67


Luku 67: Merten takaa

Kahden kuukauden päästä sodasta

Viileä tuuli puhaltaa mereltä päin ja tarttuu Linnun auringon raidoittamiin hiuksiin. Mies vetää syvään henkeä ja tuntee suolaisen, mutta raikkaan meren tuoksun. Kevätaurinko on alkanut lämmittää, mutta merellä täytyy silti pitää karvareunuksista viittaa. Villipedon karvat kutittavat kasvoja tuulen heiluttaessa niitä kasvojen vierellä.

Laiva, jonka kyydissä Lintu seisoo, on matkalla Annorlundaan. Matkalla kotiin. Kaksi kuukautta Rautameren armoilla ovat saaneet Linnun miltei ikävöimään Annorlundan kevyitä tuulia ja kirkkaita öitä. Meren pauhu korvissa on kuitenkin asia, johon oppii tottumaan ja jota oppii kaipaamaan kuivalla maalla. Ja se, mitä merten takaa löytyy, saa Linnun kaihoamaan Rautameren taa. Annorlundan kaukaisin kauppakumppani, Mysa, on riittävän kaukana ollakseen ilmastoltaan lämpimämpi ja kosteampi. Mysan linnusto ja kasvisto ovat omaa luokkaansa, ilma täyttyy erilaisista lauluista ja maa väreistä.

Edes Mysan kauniin erilaiset maastot ja hymyilevät ihmiset eivät saa Lintua unohtamaan sitä tunnetta, joka sisimpään syntyy, kun Annorlundan rannat näkyvät ensimmäistä kertaa. Aallot kuljettavat häntä lähemmäs Lyran satamaa, auringon valaisemaa ja värikästä rantaa. Kauppalaivoja lastaavia ihmisiä, työn punertamia kasvoja. Meren tuoksu sekoittuu sataman ja ihmisten tuoksuihin Linnun laivan lähestyessä rantaa. Mieli kiittää jokaista tuttua väriä, tuoksua ja naurua. Vaikkei Lintua yhteen paikkaan voikaan sitoa, hän tietää Annorlundan maan olevan aina turvallista hänen jalkojensa alla.

Lintu ei yleensä tuo tuliaisia merten takaa, mutta nyt hänellä on simpukoita ja helmiä viemisiksi sekä Elisabethille että vanhemmilleen. Lintu tietää jo, minne hänen ottoäitinsä Elana aikoo laittaa suuren helmiäisenvaalean simpukkansa. Mark todennäköisesti taputtaisi poikaansa selkään ja sanoisi, että siinä se hänen kuninkaansa vain kiertelee meriä sen sijaan että ottaisi omansa takaisin.

Syntyperäänsä Lintu itse ei mieti. Hän on mieltynyt osaansa nimettömänä, kiertelevänä kansalaisena, joka otetaan useimmiten lämpimästi vastaan minne hän vain meneekin. Uudet herttuat ja herttuattaret eivät enää tunne häntä samoin kuin aiemmat, pohjoiseen ja länteen ei voi enää palata kuin kotiin. Lintu on merillä ollessaan yrittänyt totutella ajatukseen. Oma maa on aina oma maa, mutta jokin siinä tuntuu väärältä nyt, kun tutut ihmiset eivät enää ole ottamassa häntä vastaan.

Ennen kuin Lintu palaa vanhempiensa luokse, hän päättää käydä tapaamassa Elisabethia ja katsomassa, kuinka kuningatar on pärjännyt kuluneiden kuukausien ajan. Vastaan kävelevien ihmisten ilmeistä päätellen varsin hyvin. Suurempia kahakoita ei ilmeisesti ole tullut, elämä on asettunut aloilleen. Kun Lintu pääsee vihdoin Sea’s Endin alueelle jo korjatusta portista, hän näkee kaikkialla hääriviä ihmisiä. Sotkuiset ja haavoja täynnä olevat kädet siirtävät betoniharkkoja toistensa päälle. Kaupunkia rakennetaan uudelleen, villit toteuttavat velkaansa. Kun Lintu pääsee lähemmäs linnan suuria portaita, hän erottaa tutut valkeat hiukset kansan seasta. Ramona kantaa isoa kasaa tiiliä käsissään. Naisen kädet ja vaatteet ovat sotkuiset, mutta valkoiset hiukset erottuvat tavallisten ruskeiden ja vehnänvaaleiden keskeltä.

Ramona erottaa Linnun muiden seasta ja hymyilee tälle kevyesti. Sitten Ramona kantaa tiilet rikkoutuneen rakennuksen vierelle ja ojentaa ne suurelle miehelle, jonka toinen korva on irronnut. Ramona sanoo miehelle jotakin ja astelee muiden ohi suoraan Linnun luo. Ensimmäistä kertaa koskaan Lintu näkee naisen kasvoilla ilmeen, jonka voisi tulkita aidosti onnelliseksi.

Lintu vie ruskettuneen kätensä oikealle olkapäälleen, hän muistaa tervehdyksen vielä. Ramona tekee samoin. ”Hei taas”, nainen tervehtii. ”Siitä onkin aikaa.”
On hienoa nähdä sinut vielä elävien kirjoissa.”
Samat sanat. Kuulin sanan siitä, että kävit merten takana, peräti Mysassa asti.”
Lintu nyökkää. Hän ei ole varma, paljonko muurin takana elämänsä viettänyt nainen tietää Annorlundan kauppakumppaneista. ”Ja aion palata sinne hyvinkin pian takaisin.”
Olen kuullut siitäkin.”
Lintu kohottaa kulmiaan. Sana todella leviää nopeammin kuin ajatus.
Kun Lintu ei vastaakaan mitään, Ramona jatkaa: ”Olen ollut tekemisissä hänen majesteettinsa pojan kanssa ja kuullut erinäisiä huhuja siitä, että nuori Richard on ilmaissut halunsa lähteä myös tutkimaan merta.” Ramona madaltaa ääntää viimeisten sanojen kohdalla.

Niistä huhuista Lintu itsekin on kuullut. Jo yhdeksän vuotta täyttänyt Richard kertoi sekä äidilleen että Linnulle, että lähtisi mukaan seuraavaan laivaan. Nykyisellä visiitillään Lintu aikoo kysyä Elisabethilta, mikä hänen poikansa tilanne tällä hetkellä on. Hän tietää, ettei Elisabeth ole erityisen halukas päästämään pois poikaa, jonka vuoksi kävi sotaa. Hän tietää myös, miten tärkeää Elisabethille on saada Richard kasvamaan ehjä lapsuus linnassa. Silti Lintu uskoo, että jokin osa Elisabethista on aina valmis heltymään poikansa tahdolle.

Keskustelu ei jatku samaa rataa. Lintu päättää vielä kysyä, mitä Ramona on aikonut tehdä Lyran valmistuttua. Nainen siirtää silmille tippuvan suortuvan pois ja naurahtaa.
Minusta taitaa tulla metsästäjä”, hän vastaa ujo hymy kasvoillaan. ”Jos minut vain huolitaan sinne.”
Eiköhän”, Lintu vastaa, ”eikä silpomisenkaan uhka ole enää ylläsi. Frej Darehawk on poistattanut moisen käytännön.”
Ramona nyökkää. Hän löytäisi vielä paikkansa maailmassa. Nyt hän yrittää katsoa edessään seisovaa miestä suoraan silmiin, vaikka tämän takaa paistava aurinko häikäiseekin hänen silmiään. Auringon paistaessa ja käsien ollessa kipeät kantamisesta Ramona ymmärtää, miten paljon huonommin kaikki voisi olla.

Me tapaamme vielä”, Ramona sanoo ja kääntää selkänsä Linnulle. ”Nyt minun täytyy palata valitsemani työn pariin.”
Pidä huolta”, Lintu huikkaa naisen loittonevan selän perään. Hän on tyytyväinen siitä, että hänen nopeasti metsässä kohtaamansa Ramona on saanut kaksi jalkaansa maan pinnalle. Ei niiden tarvitse olla vielä tukevasti siinä, riittää, että ne kummatkin ovat kovalla maalla.

Linnulta ei kestä kauaakaan päästä kuningattaren puheille. Mustaan ja hopeaan sonnustautuneet vartijat saattavat hänet suureen saliin. Edellisellä kerralla, kun hän kävi siellä, Elisabethin sisko käännytti hänet pois sieltä. Lintu on tehnyt ja sanonut niin paljon, että muisto siitä päivästä on jo miltei unohtunut.

Valtaistuimellaan istuva Elisabeth näyttää upealta tumma, talvimallisia mekkoja kevyempi leninki yllään ja kruunu mustilla hiuksillaan. Hänen olemuksessaan on aina ollut jotakin ylellistä, mutta nyt hän suorastaan säteilee. Hän laskeutuu portaat alas leningin helman laahatessa maata ja korujen kilistessä sormissa. Elisabethin arvokas ilme vaihtuu yllättyneeseen hymyyn, kun hänen vihreät silmänsä havaitsevat ystävänsä palanneen.

Sinä olet palannut”, Elisabeth henkäisee ja astelee lähemmäs Lintua. Hän tukahduttaa halunsa halata miestä ja jättäytyy kunnioittavan etäisyyden päähän. Lintu kumartaa kuningattarelleen, mutta Elisabeth vain pudistaa päätään. ”Ei, sinulla ei tule koskaan olemaan tarvetta kumartaa.”
Mutta sinulla tulee aina olemaan tarve kieltää minua tekemästä niin.” Lintu virnistää, ja ilo tarttuu Elisabethiinkin. He seisovat hetken vastakkain, kunnes Elisabeth pyytää Lintua kävelemään kanssaan salissa.

Kevätauringon kirkkaimmat säteet leikkivät salissa, jonka värejä on jo nyt alettu muuttaa punaisemmiksi. Kaksikko, kuningatar ja hänen ystävänsä, keskustelee kuluneen aikavälin tyhjäksi. Kaksi kuukautta ei normaaleissa oloissa olisi pitkä aikajakso, mutta maan tilanteen ollessa täysin risainen se muuttuu uskomattoman paljon pitemmäksi. Elisabeth on onnistunut loistavasti täyttämään aukkoja, jotka Lir Laygold oli maailmaan jättänyt. Naisten ja köyhien asemaa ei sekunneissa paranneta, varsinkaan, kun suurimman osan asema on sodan vuoksi muuttunut yhtä huonoksi. Elisabeth aikoo kuitenkin yrittää parhaansa. Anesidora olisi halunnut hänen yrittävän.

Kaksikko keskustelee maan poliittisesta tilanteesta, kauppakumppaneista, Lysanderin jättämistä salaisista bisneksistä lännessä, lukutaidon lisäämisestä ja mahdollisista uhista. Kukaan ei ole unohtanut sitä, että osa villeistä elää edelleen muurien takana ja nuolee paraikaa haavojaan siinä, missä Annorlundaan jääneet saavat asemansa takaisin. Katkeruus tulee vuosien aikana kasvamaan, Elisabeth on siitä täysin varma.

Sen suurempi pyörittely ei kuitenkaan ole olennaista nyt, kun niin moni asia on uudistunut maassa. Kun poliittiset keskustelut ovat tulleet loppuunsa, Elisabeth aikoo ottaa puheeksi sen, josta ei oikeastaan tahtoisi puhua. Poikansa lähteminen Linnun mukaan merten taa.

Hän tahtoo edelleenkin lähteä”, Elisabeth sanoo vaimeasti. Ääni on naisen, joka on hyväksynyt kykenemättömyytensä tilanteessa. Lintu odottaa hiljaa vastausta. ”Minä annan hänen lähteä. Vie hänet kauas, anna hänen nähdä maailmaa. Minä luotan sinuun ja siihen, että te palaatte takaisin.”
Lintu kumartaa jälleen.
Minä olen opettanut Richardin lukemaan, muista pitää hänen alussa olevaa taitoaan yllä.”
Minä muistan.”

Hetken hiljaisuus on raskas kestää. Elisabeth ajattelee, kuinka hänen poikansa nousisi laivaan ja palaisi kuukausien, kenties vuosien päästä takaisin. Sillä välillä hän itse ehtisi kääntää usean sivun, oppia pala palalta enemmän historiaansa. Lisäksi hän oppisi ymmärtämään ikävän suurimman ja täydellisimmän muodon.

Richard on sisäistänyt maamme historian paremmin kuin minä”, Elisabeth toteaa surullisen huvittuneena. ”Hän on saanut minut ymmärtämään, että kaikki se, mitä kuvittelin Lysanna Wainwrightista olikin todellisuudessa jotakin aivan muuta. Annoimme hänen tahtonsa auttaa villejä unohtua. Mitä kaikkea muuta me olemme unohtaneet omasta historiastamme? Tai mitä tulemme unohtamaan? Mietin usein, miten minut maalataan Sea’s Endin seinille. Kuvani ei tule sisältämään sieluani, ja kuka muistaa piirteeni sen jälkeen, kun poikanikin on jo poltettu tähtiin?”

Lintu ei ole koskaan osannut ajatella niin pitkälle. Hän, joka tyytyy tähtiin yllään ja maahan jalkojensa alla ei osaa kuvitella, että joku miettisi muotokuvaansa seinällä. Lintu ymmärtää Elisabethin tuskan. Hänestä tuntuu surulliselta ajatella, että hän itse on todiste siitä, että Elisabeth on oikeassa. Ketkään muut kuin Mark ja Elana mökissään eivät tiedä, kuka Lintu todella on. Tähtiä ei kiinnosta, eivät ne anna asioiden säilyä sellaisina kuin ne ovat. Ja kuinka ne voisivatkaan säilyä, kun ihmiset eivät itsekään tiedä, millaisia todella ovat?

Lopulta Elisabeth tarttuu Linnun ruskettuneeseen käteen ja pitää sitä hetken omassaan kuin koskettaisi vertaistaan. ”Minä luotan siihen, että sinä annat poikani ymmärtää enemmän tästä maailmasta viemällä hänet merten taa. En salli tiedon enää sammua, en kestä ajatusta siitä, että meidän ruumiistamme jää vain tuhkaa vailla muistoja.”
Lintu nyökkää. Hän ei voi sanoa enää mitään. Elisabeth päästää irti hänen kädestään, korkeimmilleen kohonneen kevätauringon siunaama hetki on ohi.

Kun Elisabeth astelee suuren ikkunan luota jälleen valtaistuimelleen, Lintu seuraa häntä, mutta vain hetken. Linnun olisi jatkettava matkaa, kuljettava yleisesti käyttöön otettuja maanalaisia reittejä pitkin Sadevuorten juurelle vanhempiaan katsomaan. Nyt hän kuitenkin nauttii vielä hetken kruunusta Elisabethin hiuksilla ja saavutetusta kunniasta tämän askelissa.

Sinun täytyy tietenkin mennä. Lennä pois, lintuni, lennä sinne missä sinua odotetaan. Laivasi on valmiina koska tahansa sinun ja poikani askeleille.”
Lintu kumartaa kolmannen kerran ja saa kuningattaren pyöräyttämään silmiään eleelle. ”Kiitän, teidän korkeutenne”, hän sanoo naurahtaen ja lähtee astelemaan kohti pääkäytävää.

Sitten, kuin tähtien johdatuksesta, Elisabeth sanoo vielä hänen peräänsä: ”Lintu. Minä olen aina kutsunut sinua siksi. Jo vuosia sinä olet ollut minun lintuni. Joko sinä olet päättänyt uskoa todellisen nimesi minulle, vai kannatko sen tähtiin saakka? Minä antaisin sinun tehdä niin, jos vain tahdot.”
Valinnan hetki kestää vain muutaman sekunnin. Niiden sekuntien aikana Lintu ehtii nähdä, kuinka hänet vauvana siirretään kuningatar Gwendolynin rakastavilta käsivarsilta Ashworthien kautta metsämökkiin. Äidin hiukset kutittamassa hänen kasvojaan, pehmeä ääni antamassa hänelle hänen nimensä.

Minä olen Aron”, Lintu sanoo pitäen katseensa suoraan Elisabethissa. Sen sanottuaan hän kääntää selkänsä ja astelee suuren käytävän kautta takaisin ulkoilmaan. Lintu ei jää katsomaan Elisabethin ilmettä.

* * *

Vain kahden viikon päästä laiva on valmiina, purjeet kohonneet korkealle. Kaupunkiin kankaita ja leipää tuovat Mark ja Elana ovat tulleet Sea’s Endin satamaan katsomaan, kuinka heidän poikansa astuu laivaan kuningattaren pojan kanssa. Richard on pukeutunut lämpimästi ja hänen vyöllään on pieni veitsi. Matkatavaroiden joukossa on useita kirjoja luettavaksi.

Elana ja Mark näkevät, kuinka kuningatar astelee turkiskauluksinen viitta yllään laivan luo ja katsoo poikansa pois vievää miestä silmiin. Nyt Elisabeth tietää tämän todellisen nimen, ja vielä joskus historiankirjojen ja sukupuiden äärellä hän tulee vielä ymmärtämään, mitä nimi merkitsee. Kun hän huomaa kuolleeksi merkityn Gwendolynin ensimmäisen pojan, hänen silmänsä tulevat laajenemaan hämmästyksestä. Nyt hän kuitenkin hymyilee tyynesti Linnuksi kutsumalleen miehelle. Hän antaa merelle parhaan ystävänsä sekä poikansa, kaikkein rakkaimpansa.

Mikään maailmassa ei ole tuskallisempaa kuin katsoa oman lapsensa menoa. Elisabeth kumartuu halaamaan poikaansa. Jälleen kerran hän on tilanteessa, jossa tahtoisi vuodattaa kyyneliä, jotka ovat kuitenkin häneltä kielletyt. Elisabeth silittää Richardin tummaa tukkaa. Hän ei syytä poikaansa siitä, että tämä tahtoo lähteä pois Sea’s Endistä jo näin pian. Richardia on pidetty koko ikänsä liian pienessä häkissä, ja nyt häkin vaihduttua toiseksi on aivan ymmärrettävää, että poika tahtoo koettaa siipiään. Elisabeth antaa sen tapahtua, silittää Richardin poskea ja hymyilee. Hänen ei tarvitse muistuttaa poikaansa mistään tämän velvollisuudesta. Richard tietää, että hänestä on tuleva Annorlundan hallitsija äitinsä jälkeen. Syntymäoikeudesta ei ole syytä muistuttaa.

Lintu tarttuu Richardia kädestä ja kuljettaa pojan mukanaan pientä laskusiltaa pitkin laivaan. Elisabeth kohottautuu täyteen ryhtiinsä. Sillä hetkellä hänen arvokkuutensa ei kumpua arvonimestä vaan äitiydestä. Ylpeys ja rakkaus omasta pojasta pitää hänen vartensa suorana ja päänsä korkealla.

Kun purjeet avataan suurimmilleen, Elisabeth vetäytyy kauemmas ja katsoo, kuinka laiva lähtee hitaasti liikkeelle. Lintu seisoo pitkänä ja harteikkaana pienen Richardin vieressä. Kumpikaan ei heiluta niille, jotka heidän lähtöään katsovat. Koti jää taa, meren lämpimät tuulet ottavat laivan vastaan ja kuiskaavat kannustavia sanoja kaikkien läsnäolijoiden korviin. Onneksi koti ei ole pelkkää maata jalkojen alla tai jonkun toisen kosketus poskella. Koti voi muovautua merituuleen, laivan pintaan liplattaviin aaltoihin, yötaivaan tähtiin mereen heijastuneina.

Kirkkain tähti: luku 66


Luku 66: Kevään linnut

Kaksi kuukautta myöhemmin

Richard siirtää sormiaan kirjan pinnalla. Rusehtavat sivut tuntuvat karheilta pehmeitä sormia vasten. Koukeroiset kirjaimet ovat alkaneet tarttua hänen silmiinsä, hän on oppinut ymmärtämään muutamien kirjainten ja sanojen yhdistelmiä. Mitä enemmän hän lukee ja mitä enemmän häntä opetetaan, sitä nopeammin hän oppii.

Lukutaito on alkanut levitä aateliston keskuudessa sen jälkeen, kun Elisabeth julisti kaikki historiankirjat etsittäviksi. Kirjoitustaito on ollut kahdensadan vuoden ajan olemassa, ja nyt Elisabeth tahtoo löytää kaiken mahdollisen tiedon häntä ympäröivästä maailmasta. Lir Laygoldin varastoimien kirjojen joukosta on löytynyt jo nyt paljon materiaalia, joka ei ole koskaan saanut nähdä päivänvaloa. Veronikan puheet villien historiasta tuskin ovat kovinkaan kaukaa haettuja.

Elisabeth on oppinut kysymään. Hän on saanut äänensä kuuluviin oman kansansa keskuudessa. Ristiriitoja on syntynyt, kuten jokaisessa kuningaskunnassa kuuluukin syntyä. Koska Elisabeth päätti lakkauttaa maan virallisen teloittajan toimen ja lisätä lukutaidon opettamista, Annorlunda on joutunut kokemaan kahden kuukauden aikana muutamia mellakoita. Ne eivät ole pysäyttäneet Elisabethia edistämästä maailmansa kulkua.

Alueet on kuitenkin saatu jaettua uudelleen. Niin pohjoisessa, idässä kuin lännessäkin on uudet johtajat. Pienempiin haaroihin kuuluneet Laygoldit ovat nyt lännessä. Pohjoiseen Elisabeth ei heitä ajanut.
Myös Mizarin sisäisen Altairin uusi metsästäjien mestari on nimetty tehtäväänsä. Elisabeth on jututtanut henkilökohtaisesti Frej Darehawkia ja todennut nuoren miehen erinomaiseksi tehtäväänsä. Tapa, jolla Frej puhui kuolleista ja omasta kunniastaan teki lähtemättömän vaikutuksen Elisabethiin. Nuoresta miehestä tulisi hänelle loistava työkumppani.

Elisabeth istuu poikansa vierellä ja tavaa tälle sanoja, joita hän ei osaa lausua. Kynttilän keinahteleva valo valaisee rusehtavia, osittain läikkien peitossa olevia papereita. Richard kääntää sivua ja katsoo seuraavalle sivulle piirrettyä kuvaa. Siinä on punahiuksinen, kuvankauniiksi piirretty naishenkilö auringonvalo ympärillään. Valon kuningatar Lysanna Wainwright, hän, jonka nimeä Elisabeth hoki itselleen ja sisarelleen esikuvana esimerkillisesti toimineesta Wainwrightista. Kaiken uuden tiedon perusteella Lysanna Wainwright oli aina jotakin aivan muuta kuin kaikki hänen jälkeensä tulleet kuvittelivat.

Sukupuut ja historiallisista henkilöistä kirjoitetut tekstit ovat päivittäin Elisabethin tiedonjanoisten silmien edessä. Hän ja Richard tutkivat kirjoja ja saavat tietoonsa pieniä palasia Annorlundasta. Vielä jonakin päivänä Elisabeth saisi käsiinsä kokonaisen kuvan, osaisi yhdistää palaset toisiinsa ja näkisi kaiken.

Nyt Elisabeth kuitenkin joutuu lopettamaan, sillä hovipalvelija on avannut oven ja kertoo kuningattarelleen, että häntä on saapunut tapaamaan vieras. Elisabethin ensimmäinen ajatus on, että Lintu on palannut meriltä takaisin. Jo miltei kaksi kuukautta sitten Lyran satamasta pois purjehtinut mies ei ole osoittanut merkkejä siitä, että aikoisi palata pitkään aikaan.

Elisabeth sipaisee poikansa olkaa antaen siten tälle merkin pysyä paikallaan. Riittävän lyhyin, määrätietoisin askelin Elisabeth astelee huoneen ovelle ja kävelee monta kerrosta alaspäin suureen saliin. Toisin kuin Lir Laygold, hän ei aio ottaa vastaan vieraitaan missä tahansa osassa linnaa.

Salissa Elisabeth tunnistaa tutut kasvot edessään. Villinainen Ramona, historian suuntaa radikaalisti muuttanut ihminen seisoo hänen edessään ryhdikkäänä ja kauniina. Ramonan vaaleat hiukset ovat aiempaakin lyhyemmät. Valkoiset housut ja takki pukevat hänen pientä varttaan.
Tervehdys, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo eikä vieläkään kumarra. Pieni nyökkäys hoitaa sen puolen virallisuudesta.
Elisabeth katsoo naista arvioiden. Ramona on työskennellyt muiden villien kanssa Lyran kunnostamiseksi, vaikkei hänen tarvitsisi. Villien johtajan tappamisen kunnia lepää hänen harteillaan, hän saisi tehdä mitä tahtoo. Elisabeth arvostaa Ramonaa, joka on päättänyt ottaa silti vastuuta kansansa teoista.

Siltikään ylpeä kuningatar ei ole unohtanut sitä, miten Ramona näytti L:n muotoista haavaa kädessään ja väitti olleensa Ashworth Laygoldien vankina. Lilith Ashworthina pidetty henkilö oli tietenkin vahvistanut Ramonan tarinan. Nyt, kun koko kansa tietää Ashworthien kuolleen ja Lilithin olleen Envy, Elisabeth on vihdoin ymmärtänyt tarinan juonen. Vasta jälkikäteen Elisabeth on alkanut syyttää omaa typeryyttään ja harkintakykynsä puutetta. Lintu todella oli aina ollut oikeassa; Elisabeth oli antanut oman ylpeytensä sokaista kaiken muun.

Tervehdys, Ramona”, Elisabeth sanoo ja astelee naisen ohi hopeiselle valtaistuimelleen. Elisabeth ei kuitenkaan istu. Jollakin osalla he kaksi ovat tasavertaisia, ja vaikka Elisabeth seisookin korkealla, hän haluaa pysyä seisoma-asennossa. Hän ei istu, hänellä ei ole oikeutta istua sodan tärkeimmän teon tehneen naisen seurassa.
Olen tullut keskustelemaan kanssanne kaikesta siitä, joka on jäänyt keskustelematta, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo. Hänen miltei oranssinkeltaiseen taittavien ruskeiden silmiensä katse on vakaa. Hän tietää, mitä tekee.
Onko tämä tulkittavissa anteeksipyynnöksi?” Elisabeth säästää Ramonan syytöksiltä. Nainen tietää itse varsin hyvin, mitä on tehnyt menneessä. Elisabeth sen sijaan tietää, että hänen on joskus annettava oman ylpeytensä siirtyä taka-alalle ja jonkin muun tehdä päätöksiä sen sijaan.
On, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo ja nyökkää pienesti. ”Minä olen valehdellut teille monesta seikasta ja aiheuttanut siten paljon pahaa tässä maailmassa. Tahdon olla rehellinen.”
Sinä näytit niin aidolta surua eläimellisissä silmissäsi. Sokeutit minut. Valehteleminen on vaarallista, jos sen tekee silmillään. Se tarkoittaa, ettei enää elä omana itsenään”, Elisabeth vastaa. Hän antaa pienen katkeruutensa päästä ulos siitäkin huolimatta, että hän kunnioittaa Ramonaa.

Ramonan kasvoilla käväisee surumielinen hymy, joka on kuin muisto jostakin vuosia sitten haudatusta. Elisabeth ymmärtää täysin tunteen hymyn takana.
Minä tiedän sen, teidän korkeutenne”, Ramona sanoo, ”ja katumusharjoituksena olenkin nyt edessäsi avoimena ja rehellisenä. Sellaista en olisi koskaan metsässä asuessani uskonut tekeväni.”
Ihmiset voivat kuitenkin muuttua, niinhän?”
Ei, teidän korkeutenne, enpä usko. En ole muuttunut. Olen vain kulkenut riittävän pitkän polun oppiakseni nöyrtymään tavalla, josta ei ole minulle harmia.”

Vain muutamaan sanaan tiivistyy kaikki se, mitä kaikki ovat oppineet kuluneiden kuukausien ajalla. Sota nöyrryttää ihmisiä, se tekee heistä avoimempia ja kuuliaisempia. Tai se herättää uudelleen, nostattaa tuhkista. Elisabeth uskoo, että nainen hänen edessään on kokenut molemmat.

Mene, lapseni, olet vapaa kokemastasi taakasta”, Elisabeth sanoo lopulta ja astelee portaat alas aivan Ramonan vierelle, ”minun tahdostani sinua ei tulla satuttamaan. En kanna sinulle kaunaa.”
Ramona nyökkää jälleen. ”Minä kiitän, teidän korkeutenne.” Muutama sana pyörii vielä kielen päällä. Ramona päättää päästää ne pois. ”Minä tosin uskon, etten koskaan ole vapaa siitä, että päätin elää koko elämäni valheissa. Se taakka minun on kannettava.”

Hetken ajan kaksi naista, kaksi selviytyjää katsovat toisiaan silmiin ja yrittävät ymmärtää kaikkea sitä, jonka läpi he ovat tulleet. Kenties ymmärrys ei koskaan leviä katseesta katseeseen. Ramona nyökkää vielä kerran ja lähtee kulkemaan pois. Elisabeth katsoo vielä hetken tämän perään ja lähtee sitten astelemaan takaisin ylimpiin kerroksiin Richardin luo. Hän huomaa ajattelevansa, että elämä on sittenkin hirvittävän yksinkertaista. Tiettyjä asioita ei vain koskaan pääse pakoon.

* * *

Frej näyttää rauhalliselta istuessaan jälleen kerran nuotion äärellä ja kuunnellessaan ryhmien johtajien raportteja eri puolilta maata. Muurin taakse paenneiden villien uhka on yhä todellinen, joten Frej tahtoo käyttää ensimmäiset kuukautensa mestarina varman päälle pelaamiseen.

Kolmesta ryhmästä vain kaksi ovat saaneet uudet johtajat. Kaikesta huolimatta Frej ei kykene tuntemaan kaunaa Emiliä kohtaan. Hän on jättänyt nuoren miehen kolmannen ryhmän johtoon. Toiseen ryhmään hän nimitti yhden niistä, jotka kestivät sotaa alusta loppuun. Yhden Ianin luotetuimmista miehistä, jota Frej ei kuitenkaan sen kummemmin oppinut tuntemaan. Nyt hän oppisi.
Ensimmäinen ryhmä kuuluu kuitenkin sille, joka taisteli sitä pahinta vastaan: itseään. Arra on tullut metsästäjien täydeksi jäseneksi, hän on osoittanut pätevyytensä metsän kasvattien keskuudessa. Osa katsoo ja tulee aina katsomaan häntä vinoon hänen syntyperänsä vuoksi, mutta Frej tietää ystävänsä osaavan pitää päänsä ylhäällä.

Nyt muut jättävät heidän kahden, Arra ristii pienet kätensä ja ottaa kasvoilleen katseen, jollainen hänellä on vain silloin, kun hän miettii, miten esittäisi sanansa. Frej näkee epäilyksen kasvoilla.
Onko kaikki kunnossa?” Frej kysyy, vaikka näkee selvästi, että Arraa painaa jokin.
Mietin vain, onko tämä kaikki sittenkään oikein.” Arra pudistaa tummaa päätään. ”Sitä voisi kai sanoa koti-ikäväksi. Minulla on kaksi kotia, enkä koskaan voi kuulua kumpaankin.”
Jos joku täällä on kohdellut sinua huonosti sen vuoksi, että olet syntyperäinen villi, he voivat tehdä valituksensa suoraan minulle.”
Frej, ei se sitä ole. Nämä ihmiset eivät koskaan hyväksy puolisokeaa villiä. Onneksi oma ryhmäni sentään on toiminut suopeasti. Sen sijaan olen huomannut kaipaavani monia asioita muurin toiselta puolelta.”

Arra ajattelee Therriniä, joka oli liian vanha lähtemään sotaan. Vanha nainen järjesti hänet ja Veronikan eteenpäin, ja nyt Arra tietää, ettei enää koskaan saa halata äitihahmoaan. Lisäksi Arran ajatukset palaavat useen luolaan, jossa tulikärpäset loistivat. Sinne hän palaa mielessään niiden kanssa, jotka olivat hänelle rakkaimpia. Hän ajattelee Carlaa, jonka menetti vain, koska oli jossakin muualla. Arra on saanut jo kuulla Ramonalta Carlan kuoleman todellisesta syystä. Se saa hänet oudolla tavalla onnelliseksi siitä, miten he tappoivat Envyn. Se mies ei ansaitse häneltä vähääkään myötätuntoa, ja jos hän olisi tiennyt Carlasta, Envy olisi kuollut varmasti jo aiemmin.

Lisäksi ajatukset palaavat yhä vain useammin Veronikaan ja siihen, mitä olisi voinut olla. Arra tuijottaa kulunutta haavaa vasemman kätensä nimettömässä. Merkkiä, jonka Carla viilsi aikanaan hänen sormeensa. Arra viilsi tälle samanlaisen. Nyt Arra tietää, että Veronika olisi ollut nainen, jonka hän olisi antanut viiltää vanhan haavan päälle uuden. Hän vaalii Veronikan muistoa katkeransuloisella lämmöllä ja toivoo, että Veronikalla on kaikki hyvin siellä, missä ei ole enää kipua.

Se menee ohi”, Frej kuiskaa hiljaa. Hän vetää kangasta tiukemmin ylleen, vaikka ei ole enää kylmä. Kevät on saapunut Annorlundaan. Aurinko paistaa kauemmin ja korkeammalta, lumikinokset ovat alkaneet pitsittyä ja kukat pilkistää pakkasen runtelemasta maasta. ”Minultakin kesti koko tähänastinen elämä oppia rakastamaan taivasta, jonka alla olen. Nyt minä vihdoin tunnen kuuluvani tänne.”
Arra katsoo Frejtä silmiin. Mies on kokenut liikaa ollakseen niin nuori, mutta silti hän jaksaa kohottaa äänensä kannustaakseen.
Minä tiedän”, Arra sanoo, ”ja kiitän sinua kaikesta siitä luottamuksesta, jota olet aina osoittanut minua kohtaan. Ei pelkästään nyt vaan silloin aiemminkin.”

Frej hymyilee jälleen. ”Takaisin sinun henkesi koska tahansa edelleen.”
Arra nauraa kevyesti. Nauru sekoittuu puissa laulavien lintujen ääntelyyn, maailma ei painakaan enää niin paljon. ”Nyt taitaa olla minun tehtäväni taata ryhmäläisiäni.”
Kouluta heitä riittävän hyvin, jotta sinun ei tarvitse taata heitä.”
Arra vain hymyilee. Hän tietää yhtä jos toista toisten kouluttamisesta, mutta vasta opettelee ottamaan vastuuta kokonaisista ihmishengistä. Ryhmänjohtajan tehtävä ei ole helppo.

Hetken kaksikko vain istuu nuotion äärellä ja kuuntelee leirin ääniä. Ruokaa laittavia metsästäjiä, suuntaan ja toiseen juoksevia ihmisiä ja aseiden teriä terottavia miehiä. Ympäristö on turvallinen, kevätlintujen laulu viimeistelee rauhallisen kokonaisuuden. Hetken ajan Arra ja Frej vain istuvat siinä, hengittävät kirpeää kevätilmaa ja ovat onnellisia siitä, mihin asti ovat selvinneet.

Sitten katseita vaihdetaan. Yksikin katse riittää kertomaan, että he ajattelevat samaa henkilöä. Hiljaiset hetket muistuttavat Frejtä raastavasta kaipuusta ja Arraa siitä, ettei hän ole vieläkään kertonut Veronikan teosta isäänsä kohtaan. Virallinen suruaika on jo ohitse, Arra tietää voivansa kertoa. Silti oikeat sanat tuntuvat vaikeilta löytää.

Sinäkin kaipaat häntä edelleen, etkö vain?” Frej kysyy hiljaa. Hän ei itke, mutta äänensävy on yhtä murtunut.
Kaipaan joka päivä niin paljon, että se tekee miltei fyysisesti kipeää.”
Frej nyökkää hiljaa. Arran mielestä tämä on kauneimmillaan silloin, kun kapeat kasvot pysyvät tyyninä, vaikka tuhannet myrskyt sotivat keskenään niiden takana. Frej on ensimmäinen mestarien johtaja, joka uskaltaa näyttää avoimesti tunteitaan ja kannustaa muitakin tekemään niin. Arra kunnioittaa sitä.
Älä pelkää, sinä et ole yksin”, Arra sanoo, vaikka sanat kuulostavatkin latteilta. Eivät ne voi auttaa, mutta niiden sanomatta jättäminenkin tuntuisi väärältä.
Mutta minä pelkään, että hän on.”

Pieni surun aalto käväisee Arrassa, se kulkee koko kehon läpi, kun hän kuvittelee Veronikan kulkevan yksin matkallaan. Koko elämänsä kärsimyksestä toiseen lipunut Veronika ei ansaitse sekuntiakaan yksin kylmyydessä, hän kuuluu sinne, missä tähdet loistavat kirkkaimmin ja lämpimimmin.

Ei”, Arra sanoo, ”hän ei ole yksin. Hän on siellä, missä kaikki muutkin kirkkaimmat ovat. Hän on heistä kirkkain, ja hän katselee meitä joka päivä tähdistä.”
Frej hymyilee, mutta hymy näyttää tuottavan selkeästi tuskaa. ”Kiitos. Kiitos, Arra.” Frejn ilme kevenee, kivun pisto siirtyy hitaasti pois. Joskus hän oppisi elämään sen kanssa.

Arra nousee ylös. Hän tietää, että jos ei sano sanottavaansa nyt, hän jättää sen ikuisesti sisäänsä. Veronika olisi halunnut Frejn tietävän siitä, mitä teki. Niin olisi käytävä. Arra kiristää vyötä pellavapaitansa päällä ja vetää syvään henkeä. Kun Frejkin nousee ylös, Arra avaa suunsa.

Tule, mennään kävelemään hetkeksi metsään.” Hengähdys, toinenkin. Lintujen laulu kaikuu kannustavana korvissa. ”Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.”

Kirkkain tähti: luku 65


Luku 65: Sinen tuolla puolen

Suurieleisyys ei kuulu yksiinkään Annorlundan juhliin, ei edes niihin viimeisiin. Kuninkaanlinnassakin juhlittavat hautajaiset ovat pienet verrattuna siihen, mitä ne voisivat olla. Lyra on puhdistettu kuolleiden kehoista, jokainen on kuljettanut läheisensä pois. Ne, joilla ei ollut ketään noutamassa, on kerätty lumiselle rannalle yhdeksi kohmeisten raajojen irvokkaaksi matoksi.

Kuninkaanlinnan merenpuoleisella päädyllä on olemassa kaksi marmoripaatta, joiden päällä kuningas ja kuningatar on jo vuosisatoja poltettu kuninkaalliseksi tuhkaksi. Aiempien hallitsijoiden tuhka on jättänyt jälkiään valkoiseen marmoriin, sen pinta on tahriintunut vuosien saatossa. Aaltoileva, harmaasta mustaan taittava kuvio peittää kumpaakin paatta. Tuhkamerkit saavat marmoriset paadet näyttämään aidommilta, kunnioittavemmilta. Pelkkä puhdas valkoisuus on kaukana siitä tuskasta, joka koituu niille, jotka joutuvat polttamaan läheisensä.

Vaikka hautajaiset eivät koskaan olekaan kuolleiden juhla, heidät puetaan mahdollisimman ylevästi. Menehtyneiden hallitsijoiden alle ja rinnuksille asetetaan kukkia ja heidän marmoripaasiensa juurille kansalaiset saavat tuoda tavaroitaan arvostuksensa merkiksi. Lir Laygoldin paaden juurella on kaikkea kultaesineistä pieniin teräksisiin lusikoihin ja tikkuihin. Jokaisella on jotakin, jota antaa sielun matkalle.

Toisella paadella makaa Anesidora tummanpunaiseen, puhvihihaiseen mekkoon puettuna. Teoriassa Elisabethin olisi pitänyt käskeä, että hänen siskonsa puettaisiin avioliitossa saamansa nimen mukaisesti, mutta Elisabeth piti päänsä. Hän puetutti nuoremman sisarensa Wainwrightien värisääntöjen mukaisesti. Menehtynyt kuningatar lepää hiukset avonaisina ja kammattuina punaisten lyrocisten ympäröimänä. Kasvot ovat ilmeettömät, korkeat poskipäät näyttävät aiempaakin terävemmiltä.

Jos Elisabeth olisi koskaan osannut itkeä kunnolla muiden nähden, tässä olisi nyt hetki, jolle itkeä. Yhteisten suunnitelmien puolesta kuollut sisar lepää jumalallisen kauniina hänen edessään. Kauneus tai yhdetkään suunnitelmat eivät pelastaneet Anesidoraa kuolemalta. Elisabeth ei uskalla miettiä, mitä hänen sisarensa on täytynyt kokea ennen kuolemaansa. Koko keho on täynnä pieniä, mutta teräviä haavoja. Elisabeth on kuullut peilistä, muttei liiemmin tahdo ajatella sitä.

Syvällä sisimmässään hän tietää sisarensa olleen aina epätyytyväinen. Anesidora vihasi asemaansa nuorempana sisarena, hän vihasi isosiskonsa varjoon jäämistä ja häitään Sea’s Endissä. Anesidora oli se, joka sai toimia vapaasti ja edistää suunnitelmia sisältäpäin, ja silti Elisabeth kehtasi olla luottamatta häneen. Jos hän jotakin tahtoo pyytää anteeksi, niin sitä talviauringon valaisemaa päivää, jolloin hän käänsi sisarelleen selkänsä linnan ylätasanteella. Sitä päivää hän tulee kantamaan mukanaan lopun elämäänsä.

Linnan alueen sisäpuolella ovat vain luotetuimmat. Muita kansalaisia on kokoontunut rajojen ulkopuolelle lumiseen rantaan katsomaan, kuinka nimettömät ja yksinäiset poltetaan tähtiin asti. Elisabeth itse sytyttäisi tuleen sisarensa ruumiin sekä Laygoldin veljesten kehot.

Lintu ja Richardkin ovat paikalla. Richard on saanut kokea äitinsä lämpimän vastaanoton. Huolenpito on ollut molemminpuolista. Nyt Elisabeth ei laske poikaansa hetkeksikään silmistään. Richard puolestaan katselee hämmentyneen ilon vallassa äitinsä hopean- ja punaisenkirjavaa kruunua.
Sillä välin, kun Richard pysyttelee äitinsä vierellä, Lintu kiertää viimeistä kertaa kahden veljensä ruumiit. Lysanderin alusta on koristeltu erilaisin sinisin kukin. Veljen merensiniset silmät on painettu iäksi kiinni. Korpinmustat hiukset kehystävät kasvoja ja saavat ne näyttämään suunnattoman kalpeilta. Lintu huomaa ajattelevansa sitä, miten hyviin sukuihin kuolleita ihmisiä muistetaan siitäkin huolimatta, millaisia he olivat luonteeltaan. Yksikään Lysanderille lahjojaan tuonut ei ole tiennyt, millainen ihminen tämä oli eläessään. Lintu toivoo vain, ettei hänkään olisi tiennyt.

Silti hän on tuonut mukanaan pienen aikanaan meren takaa löytämänsä jalokiven. Se ei ole erityisen koristeellinen, mutta varmasti arvokkaampi kuin päälle päin näyttää. Kivi on tismalleen Lysanderin merisilmien värinen.
Pikkuveljen luonteestakin huolimatta tämän kuuluisi nyt seistä elävänä Linnun vierellä. Sukulaisuus pakottaa pienen surun värähdyksen kulkemaan Linnun kehossa, kun hän koskettaa viimeisen kerran veljensä kylmiä käsiä ja jättää jalokiven niiden päälle.

Lopulta on vuorossa toinen veli. Se, jota Lintu ei koskaan ehtinyt nähdä elävänä. Lintu ehti kuulla monta tarinaa huolimattomasta ja kovasta kuninkaasta, mutta ei koskaan saanut kohdata vaaleansinisiä silmiä elävinä. Jos hän olisi päässyt katsomaan veljeään tämän silmiin, hän olisi osannut sanoa, olivatko kaikki kertomukset totta. Nyt Lintu näkee vain pahasti putouksessa runnoutuneen ruumiin. Kaikki veri on saatu puhdistettua takaraivosta ja pitkistä hiuksista. Silti suurimmatkaan koristeellisuudet ja minkinnahkakoristeelliset viitat eivät poista sitä tosiasiaa, että Lirin takaraivo on murskaantunut ja suurin osa kehosta täynnä violetteja, verestäviä läikkiä. Silmät ovat suljetut. Kukaan ei koskaan saanut tietää, etteivät ne nähneet.

Kaikkein ruminta sekä Lirin että Lysanderin ruumiissa on niiden ikä. Kumpikin oli vain muutaman vuoden yli kahdenkymmenen. Nuoret kasvot ovat lopullisesti elämän vivahteista tyhjennetyt, ja juuri siinä piilee sodan ydin. Lintu sipaisee toisenkin veljensä kättä painavan ajatuksen löytäessä tiensä hänen mieleensä. Lirille hänellä ei ole mitään muuta kuin lämmin kosketus, sillä tätä veljeä hän ei tuntenut.

Ensimmäiseksi Elisabeth käy sytyttämässä tuleen niiden ruumiit, jotka makaavat kylmällä rannalla. Ihmisiä kokoontuu ympärille, ja sekä Elisabeth että Lintu ajattelevat, että näiden ihmisten täytyy olla niitä, joilla ei itselläkään ole ketään. Kaikki muut ovat muualla hautaamassa rakkaitaan. Vain muutama on täällä katsomassa, kuinka nimettömät palavat samaan aikaan kuin menetetyt kuninkaallisetkin.

Ruumiit eivät meinaa syttyä, sillä pakkanen on ehtinyt kohmettaa niistä osan. Lopulta tuli kuitenkin tarttuu yhteen ja lähtee leviämään tasaisena mattona kaikkien ylle. Sielut pääsevät lopullisesti pois. Elisabeth vetää Richardin lähelleen. He kääntyvät rahvaan luota, nyökkäävät heille ja lähtevät sytyttämään kuninkaallisille heidän viimeisen liekkinsä.

Äiti, katso”, Richard kuiskaa, kun he siirtyvät rannalta linnan rajojen sisäpuolelle, paasien luo. ”Tähdet ovat tulleet hakemaan heidät. Heihin ei enää satu.”
Jo toisen kerran saman yön aikana Elisabeth tuntee suunnatonta halua päästää kyyneleensä pois. Sen sijaan hän pitää poikaansa kädestä vain hivenen tiukemmin ja nostaa päänsä ylös. Tähdet todella tuikkivat kirkkaana pakkasyössä. Huuruava hengitys kohoaa savun lailla ilmaan. Meri heijastaa tähtiä, ja hetken ajaksi Richardin sanat käyvät toteen. Tulimeri sekoittuu tähtien ja laineiden kokonaisuuteen.

Lintu odottaa Elisabethia poikineen saapumaan paikalle. Elisabeth päästää irti Richardin kädestä ja astelee ensin Lysanderin luo. Nuori mies ei ole päässyt marmorialustalle asti, mutta hän makaa maassa niiden yllä. Täyden hiljaisuuden vallitessa Elisabeth kumartuu Lysanderin ylle ja sytyttää tämän ruumiin päästä palamaan. Kukat ja keho syttyvät samaan aikaan tuleen. Jokainen lyönti, jokainen paha sana palaa kehon mukana pois ja vaipuu pois kaikkien niiden tietoisuudesta, jotka eivät totuutta hänestä koskaan nähneet. Kenties se on maailman tapa olla armollinen.

Kun Elisabeth siirtyy edesmenneen kuningasparin luo, Lintu näkee selkeitä epäröinnin merkkejä hallitsijansa kasvoilla. Elisabeth sytyttää tapojen mukaisesti ensin kuningattaren ruumiin tuleen ja vapisee niin tehdessään. Vain muutama arvokas kyynel pääsee vierähtämään Elisabethin kauniille kasvoille, kun hän joutuu tekemään siskolleen näin. Elisabeth siirtyy kuitenkin nopeasti Lirin ruumiin luo ja sytyttää tämän yhtä nopeasti tuleen kuin Anesidorankin.

Richard, Lintu ja Elisabeth seisovat vierekkäin kuninkaallisten muistojen polttaessa omat merkkinsä valkoiseen marmoriin. Mitään ei sanota ääneen, muistojen annetaan pysyä syvällä mielissä. Kuninkaalliset sielut eivät tarvitse saatesanoja matkalleen. Sanomattomat sanat jäävät niiden sydämiin, joiden mieltä kaipaus kaihertaisi aina siihen päivään asti, jolloin tähdet vartioisivat heidän omaa loppuaan.

* * *

Ramona on kuljettanut Envyn ruumiin maanalaista luolaa pitkin muurin toiselle puolelle. Koska villejen toimiin ei kuulu hautajaisten pitäminen tai ruumiiden hautaaminen, Ramona sai Elisabethilta tehtäväkseen hankkiutua parhaaksi katsomallaan tavalla ruumiista eroon. Koska Ramona on se, joka sai painaa veitsensä Envyn kaulalle, hän kokee olevansa suuressa vastuussa tämän kehosta. Hän itse vapautti sielun, joten nyt hänen on vietävä ruumis maalle, jonne se todella kuuluu.

Jos paenneet villit tahtovat sen siitä noutaa, he saisivat tehdä niin. Muutoin ruumis hautautukoon lumen alle kevätauringon paljastusta odottamaan. Ramona tietää katsovansa kylmiä kasvoja viimeistä kertaa. Envyn kokema pelko ennen kuolemaansa on jäänyt hänen kuoleman jäykistämille kasvoilleen.

Ramona on vienyt Envyltä tämän voiton. Vaikka hän tietää sisimmässään tehneensä oikein, hän ei voi olla varma siitä, missä haluaa astella. Palatako metsäkylään kuten tähänkin asti vai jäädäkö korjaamaan kansan aiheuttamia vahinkoja Annorlundaan? Oikeastaan Ramona tietää jo valintansa, mutta vielä Envyn kuoltuakin hänen on vaikeaa toimia tämän tahtoa vastaan. Kun Ramona palaa Altairiin maanalaista reittiä ja jättää Envyn kehon taakseen, hän miettii, mitä Envy sanoisi hänelle nyt. Nuori mies todennäköisesti ilkkuisi tälle, vetäisi lähelleen ja kuiskailisi pehmeitä sanojaan hänen korviinsa niin kauan, että hän tottelisi jälleen kuin eläin.

Vastedes kaksi ihmistä puhuisivat hänelle tähdistä. Carla ja Envy. Näiden kahden kuolemat tulevat varjostamaan Ramonan jokaista päivää. Vanhempiaan hän ei vieläkään saata muistaa kunnolla, mutta Carlan muistoa hän aikoo varjella. Ajatus siitä, että Envy tappoi oman johtajansa periäkseen tämän paikan tekee hänestä petturin jopa omiensa silmissä. Ramona voisi koska tahansa kertoa siitä muillekin haalistaakseen Envyn muiston kirkkautta omiensa joukossa. Silti Ramonasta tuntuu, ettei Envyn kuolema ollut oikeutettu.

Kostinko minä vain sinun kuolemasi, Carla? Oliko se minulta pelkkää katkeruutta ja henkilökohtaista kaunaa? Ansaitsiko hän todella kuolla?” Ramona esittää kysymyksensä taivaalle istuessaan jälleen Begger’s Holen pohjalla ja katsellessaan tähtitaivasta. Hän ei aio osallistua Altairin hautajaisiin, sillä hän ei koe olevansa millään osallaan oikeutettu muistelemaan ihmisiä, joiden kärsimyksen aiheutumiseen hän on osallinen.

Taivaalta ei kuulu vastauksia, tähdet pysyvät hiljaa. Ramona tietää joutuvansa vastedeskin oikeuttamaan tekonsa. Jonkun muun on sanottava hänelle, että hän saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Toistaiseksi se menee niin. Ramona osaa hyväksyä sen, ettei ole vielä riittävän vahva kantaakseen itseään täysin yksin.

Ramona on jo osittain päättänyt, mitä aikoo tehdä. Hän ei vielä tiedä, mitä voi tehdä Envyn kuoleman mukanaan tuomalle syyllisyydelle, mutta hän tietää, miten käyttää elämänsä. Hän ei voi enää palata muurin taakse paenneiden villejen luo. On pakko hylätä ajatus liplattavasta joesta ja pauhaavasta putouksesta, jääkiteistä puissa ja mökin lämmöstä. Annorlundasta ei kenties koskaan tule kotia hänelle, mutta muualle ei ole palaamista. Ramona aikoo kantaa vastuunsa tuhon aiheuttajana ja totella Elisabethin antamaa määräystä. Hän auttaisi rakentamaan Lyran uudelleen, auttaisi muuallakin, jos pyydettäisiin. Käskyjen toteuttajan osa sopii hänelle – toistaiseksi.

Sitten, kun Ramona katsoo olevansa vapautettu velastaan Elisabethille ja tälle maalle, hän uskoo voivansa palata metsästäjien luo. Kaupunkeihin hänestä ei olisi jäämään, niiden luonnottoman suuri valon määrä, risteilevät ihmiset ja kulkevat hevoskärryt eivät ole hänen maailmaansa. Metsä, käsin tehdyt aseet ja taistelukuviot ovat. Jos Frej hänet metsästäjäksi huolii, hän jää metsään. Siellä hän voi yrittää rakentaa uudelleen omaksi elämäksi kutsutun muiden murskaaman konseptin.

On pakko olla keinoja paeta syyllisyyttä. On pakko olla keinoja tulla ehjäksi.