Kirkkain tähti: luku 21

Luku 21: Epäilyksen kukat

Auringonlaskusta seuraavana päivänä Lirille ilmoitetaan, että Cassiopeian herttuatar Elisabeth Wainwright on saapunut. Pimeyden keskeltä ei kykene erottamaan Elisabethin huolella valittua, laskostettua ja kirkkaanpunaista leninkiä sekä massiivisia hopeakoruja solisluiden päällä. Myös hymy Elisabethin huulilla on harjoiteltu, sillä hän ei luonnollisestikaan tiedä, että valtaistuimella istuva kuningas ei voi sitä nähdä.

Elisabeth ilmaisee halunsa keskustella sisarensa kanssa kahden kesken maailman tilanteesta, eikä Lir jaksa keksiä siitä mitään epäilyttävää. Kyllä hän Elisabethin tuntee. Raivoisa ja pelottavakin, mutta erikoisella tavalla herkkä. Rakkauden puutteesta pohjoisen herttuatarta ei ainakaan voitaisi syyttää. Lir antaa kaiken tapahtua, odottaa askelien loittonemista ja pelkää kuollakseen, että hänen vaimonsa tai oma elekielensä paljastaisi Elisabethille hänen sokeutensa. Hän ei tiedä, miksi ajatus siitä, että herttuatar tietäisi sokeudesta on niin kertakaikkisen vastenmielinen. Jotakin epäturvallista siinä on.

Lir jää valtaistuimelleen ja huomaa ajattelevansa Elisabeth Wainwrightin vierailun sijasta eilistä auringonlaskua. Sen paikka hänen ajatuksissaan on jopa korkeammalla kuin villien päihittäminen. Hän on kuulevinaan alitajunnassaan vanhan äänen, sellaisen, jota ei ole kuullut neljään vuoteen. Isän, edellisen kuninkaan ääni. Lir ei erota sanoja, hän painaa ne kauas pois ymmärtäessään niiden syyllistävän sävyn. Lirin ja Lysanderin isä Aron, kolmas nimeään, ei koskaan ollut ankara heitä kohtaan. Isä oli aina oikeudenmukainen, joskus jopa liian lempeä Lirin mielestä. Silti hänen äänessään on moittiva sävy, aivan kuin se yrittäisi varoittaa Liriä tekemästä vääriä valintoja.

Siitä huolimatta Lir on varma, että hänen ajatuksensa Lilith Ashworthista ovat ensimmäinen selkeä asia hänen uudessa, pimeässä maailmassaan. Hän pitäisi ajatuksesta kiinni hinnalla millä hyvänsä, olisi se kuinka typerää tahansa.

* * *

Anesidora ja Elisabeth seisovat Sea’s Endin korkeimmalla tasanteella. Se on pieni ylimpiin kerroksiin sijoitettu parvekkeen kaltainen suuri tasanne, josta näkee suoraan satamaan. On keskipäivä, aurinko paistaa ja saa jään ja lumen kimaltelemaan.

Kun kaksi Wainwrightin naista seisovat vierekkäiden, heidän sukulaisuutensa suorastaan huutaa olemassaoloaan. Ei pelkästään siksi, että sisaruksissa on samoja piirteitä. Heidän olemuksensa on kirjailtu samanlaiseksi, heistä huokuva energia on samanväristä. Pelkästään tapa, jolla he kantavat itsensä ja liikuttavat käsiään, kielii siitä, että heidän suonissaan virtaa samaa verta.

”Minä aion mennä suoraan asiaan”, Elisabeth ilmoittaa huomatessaan, että Anesidora oli jo miltei avannut suunsa. Ärsyynnys käväisee nuoren kuningattaren kasvoilla, mutta hän antaa isosiskonsa puhua.

”Mitä Sea’s Endissä tarkalleen ottaen on käynnissä? Minä olen saanut tietää ehdottoman huolestuttavia asioita, joiden valossa en voi millään jäädä pohjoiseen istumaan ja odottamaan.”

Anesidora kohottaa kulmiaan. ”Huolestuttavia asioita?”

”Sinä kerrot minulle, mitä täällä tapahtuu. Ja sitten minä kerron, mitä olen saanut tietooni.” Elisabethin ehdottomuus ei anna sijaa toimia toisin.

Anesidora astelee sisarensa vierelle ja ottaa tukea kaiteesta katsellessaan lumen satavan mereen, veden sekoittuessa veteen. ”Ashwortheista sinä tiedät jo, heidän tilanteessaan ei ole mitään keskusteltavaa. Lir ei keskustellut siitä veljensä kanssa enkä minä aio keskustella siitä sisareni kanssa, koska se on yksinkertaisesti turhaa. Sukuja kuolee. Villit hyökkäävät. Sitä tapahtuu aina, siihen pitää tottua. Meidän tarvitsee vain varmistaa, ettei meidän sukumme kuole heidän takiaan”, Anesidora sanoo tietäen, että Elisabeth on menettänyt aviomiehensä villien hyökkäykselle. Elisabethin kasvot pysyvät kivisinä, hän ei osoita merkkiäkään hyökkäyksen muistelemisesta.

”Jotain minä olen sentään saanut aikaiseksi”, Anesidora naurahtaa. ”Minun aviomieheni on sokea. Lir on täysin hallinnassani. Sano, milloin ja miten tuot joukkosi tänne, ja minä järjestän hänen huomionsa muualle.”

”Kuningasko on sokea?” Hetken Elisabeth näyttää ainoastaan järkyttyneeltä. Sitten hän puristaa maidonvalkean kätensä nyrkkiin ja lyö kaidetta niin suurella voimalla, että hänen rystysistään tipahtaa sen kultapinnalle muutama tumma veripisara. ”Miten sinä saatoit tehdä jotain niin holtitonta! En ollut antanut sinulle sellaista käskyä. Se on kenties nerokasta sinun mielestäsi, – voit hallita miestäsi, teet hänestä riippuvaisen itsestäsi – mutta pitemmällä kaavalla aivan liian vaarallista! Älä yliarvioi itseäsi. Kaikki Laygoldit ovat hirviöitä, ja sinun miehesi… Hän voi koska tahansa syyttää sinua teostasi! Hänen veljensä on Annorlundan virallinen teloittaja, ei olisi homma eikä mikään järjestää sinua terän alle.”

Anesidora pudistaa hymyillen päätään. Hänen todellinen kauneutensa paljastuu juuri tällaisina hetkinä. Sisar on askeleen edellä, kuvittelee voivansa ohjata nuorempaa siskoaan tekemään kuten tahtoo. Mutta Anesidora tiedostaa oman voimansa, kohentaa ryhtiään ja hymyilee. Kuninkaallisuus heijastuu hänen silmistään, mustat kukat kasvaisivat hänen jalkojensa alle missä ikinä hän kävelisikin. Kuningatar, mutta mikä tärkeintä, Wainwright. Sukunsa hiljainen vahtikoira, joka toimii aina hiljaisuudessa, yön pitkissä varjoissa. Kaunis ja voimakas korvia hivelevässä hiljaisuudessaan.

”Usko minua, Lir ei tule paljastamaan tekoani. Hän on liian ylpeä tekemään niin. Hän ei ole koskaan tuntenut mitään minua kohtaan, mutta ymmärtää sentään pelätä minua.”

Elisabeth pudistaa yhä jyrkästi päätään. Hänen vihreät silmänsä leimuavat. Silmien myrkynvihreä sävy on vain yksi niistä pienistä fyysisistä tekijöistä, jotka erottavat hänet sisarestaan. Anesidoran syvänruskeat silmät eivät ole koskaan kipinöineet samaan tapaan.

”Minä en luota sinuun enää”, Elisabeth kuiskaa. Ääni on vaimea, mutta se sisältää enemmän voimaa kuin huuto sisältäisi. ”Taidat olla siirtynyt ulottumattomiini. Vaihtanut hopean kultaan.” Elisabeth ei puhu pelkästään Anesidoran kultariipuksesta. ”Uuden tietoni valossa voisin pitää sinua sukumme petturina.” Ääni on pelkkä sihahdus, pelkkää hiljaista raivoa. Anesidora on yllättynyt, loukkaantunutkin. Mikä Elisabeth on puhuttelemaan häntä noin hänen omassa kodissaan?

”Sisareni, puhut paljon tästä uudesta tiedostasi, mutta välttelet tietoisesti sen jakamista kanssani”, Anesidora sanoo pitäen äänensä huvittuneena. Hän puhuttelee Elisabethia tarkoituksella sisarenaan, hän tahtoo korostaa sukulaisuutta ennen kuin Elisabeth kieltäisi hänet lopullisesti.

”Sinä tiedät jo! Sinun täytyy tietää, sinähän asut täällä.”

”En ymmärrä ollenkaan.” Anesidora tarkoittaa sitä.

”Laygoldit suunnittelevat sotaa sukuani vastaan, eivätkö suunnittelekin?”

Anesidora ei edes jaksa huomauttaa väärästä genetiivimuodosta. Heidän sukuaan, ei hänen sukuaan. ”Sisko rakas, mitä sinä puhut? Lir ei suunnittele mitään, ei todellakaan. Ja nyt hän on sokea, täysin avuttomassa tilassa. Hänen veljensäkään ei tiedä mitään. Lysander saattaa olla vaarallinen ja väkivaltainen, mutta häntä ei kiinnosta maailman tilanne tippaakaan. Ei yksikään Laygold suunnittele yhtään mitään, villit pitävät heidät kiireisinä.”

Elisabeth ei katso siskoaan, mutta hänen kehonsa jännittyminen kielii raivon aalloista. ”Joku valehtelee minulle, enkä todellakaan osaa enää sanoa, kuka.”

”Kerro nyt tähtien nimissä, mitä sellaista olet kuullut, että se saa sinut epäilemään omaa vertasi. Olen poikasi lisäksi ainoa, joka sinulla vielä on.”

”Älä sekoita Richardia tähän!”

”Kerro minulle, Elisabeth. Minä en todellakaan tiedä.”

”Sain kuulla, että Laygoldit olivat murhauttaneet Ashworthit, koska he eivät suostuneet enää noudattamaan sotavalaansa ja suunnittelemaan sotaa meitä vastaan.”

Anesidora alkaa nauraa. ”Anteeksi mitä? Tuo on absurdeinta, mitä olen pitkään aikaan kuullut. Villejä kirjaimellisesti nähtiin Mizarissa, he tappoivat Ashworthit. Keneltä sinä kuulit jotakin tuollaista?”

”Henkilöltä, joka kertoi olevansa Lilith Ashworthin äpäräsisko.”

”Ja sinä uskoit häntä?”

”Hänen silmänsä eivät valehdelleet. Sitä paitsi Ashworthin nainenhan on täällä. Tietolähteeni käski minua kysymään Lilithiltä itseltään.”

”Kysy pois. Se nainen on sairas.”

”Varmasti, mutta myös perheensä menettänyt.”

”Lir on kiintynyt häneen. Erittäin kiintynyt.”

”Ai? Se tuskin haittaa sinua.”

Elisabeth kääntyy ja jättää jääkiteet tanssimaan valoon hukkuvan meren päälle. Hän lähtee astelemaan takaisin sisälle.

”Olet siis aivan varma, että Lir ei ole toiminut selkäsi takana ja tuhonnut Ashwortheja?”

”Ei todellakaan”, Anesidora vastaa oitis, ”sen näki jo pelkästään hänen reaktiostaan tapahtumaan. Saati sitten tavasta, jolla hän vielä näkevillä silmillään katsoi Lilithiä. Iltana, jona tein hänestä täysin tahtoni alaisen, näin hänen poistuvan sen naisen vierashuoneesta. Olisi todennäköisempää, että Lir juonittelisi jotakin hänen kanssaan kuin häntä vastaan. Eipä tosin sillä, että Lir mitään osaisi suunnitella. Aviomieheni on täysin vaarattomassa tilassa, liian pelokas ja epäluuloinen tekemään yhtään päätöstä itse. Hän todennäköisesti kutsuu Lysanderin taas pian tänne ja sitten veli saa miettiä hänen puolestaan.”

Tilanne ei muutu. Luottamuksen portaita on vielä tuhatkunta kapuamatta, eikä Elisabeth jaksa tänään kavuta niitä kaikkia ylös. Hänen täytyisi puhua vielä ainakin Lilithille ja myöhemmin Ramonallekin. Yhteenkään hän ei voisi luottaa. Kun lumi tippuu hitaasti Anesidoran hiilenmustille hiuksille ja aurinko paistaa hänen takaansa, Elisabeth ymmärtää, että on antanut itsensä kasvaa erilleen sisarestaan. He kuuluvat nyt eri maailmoihin. Anesidora on antanut itsensä jäädä kultaisten salien loistoon, muuttunut kansan arvostamaksi kuningattareksi. Elisabeth ei saisi sellaista loistetta osakseen, vaikka tahtoisikin. Onnekseen hän ei tahdo. Hän kuuluu toisten tähtien alle.

Ennen kuin Elisabeth astelee sisälle, hän kiinnittää huomiota yhteen pieneen yksityiskohtaan sisarensa puheessa. ”Nuorempi Laygold… Sanoitko sinä, että hän on väkivaltainen?” Yksityiskohdalla ei sinänsä ole hänelle merkitystä, hän tahtoo vain lisää syitä inhota Laygoldeja.

Anesidora nyökkää surullisena. ”Ei sitä miehestä itsestään huomaa, hän on aina hyväkäytöksinen ja miellyttävä. Ei yritä liikoja. Mutta hänen vaimonsa…” Anesidora värähtää, eikä se johdu ilman kylmyydestä. ”Minä yritin kysyä Veronikaa suunnitelmamme jatkoksi. Hänessä olisi ollut potentiaalia, mutta hän meni täydellisesti lukkoon. Sulkeutui silmieni edessä. Minä erotan miehen aiheuttaman väkivallan missä vain.”

”Sitäkin suuremmalla syyllä meidän on saatava Lyra takaisin. Pääsemme vaikuttamaan maamme naisten kohtaloihin.”

Anesidora hymyilee surumielisesti. Hymy näyttää erikoiselta hänen persoonallisella tavalla kauniilla kasvoillaan. Kumpikaan sisaruksista ei sano enää mitään. Elisabeth katsoo vielä hetken Anesidoran lumen kruunaamia kasvoja, huokaisee syvään ja astelee takaisin sisään. Hänen on etsittävä Lilith.

Elisabethilta ei kestä kauaakaan etsiä kullan ja turkoosin sävyjen keskeltä ihmisiä, jotka osaavat ohjeistaa hänet Mizarin herttuattaren luokse. Elisabethilla ei ole täällä samanlaista vaikutusvaltaa kuin pohjoisessa, mutta Sea’s Endin hovi ymmärtää palvella kuningattarensa sisarta hyvin.

Mizarin herttuattaren he löytävät tasannetta ylemmästä kerroksesta. Nainen seisoo käytävällä suuren maalauksen edessä. Hän ei reagoi mitenkään siihen, että Elisabeth astelee kahden vartijan saattamana hänen luokseen. Kun Elisabeth näkee, minkä taulun edessä Lilith Ashworth seisoo, kylmät väreet kiertävät hänen ruumiinsa kaikkialta. Kaikista massiivisen kokoisista muotokuvista Lilith Ashworth on valinnut juuri Lysanna Wainwrightin maalauksen.

”Erikoista, että hänet maalattiin tällaiseksi”, Lilith sanoo Elisabethin hivuttautuessa lähemmäs. Maalaus ei ole kovin hyvä, Lysanna on kuvattu liian yksinkertaisesti ja liian värittömästi. Elisabeth näkee, että hänen sukunsa kuuluisimman henkilön on maalannut joku sellainen, joka ei ole koskaan tavannut häntä. Lilithin on täytynyt huomata sama. ”Valon kuningattaren on täytynyt näyttää paljon luonnollisemmalta.” Lilith katsoo nyt suoraan Elisabethiin ja hymyilee. Pohjoisen herttuatar ei koskaan kuvitellut hänen ja Lilithin kohtaamista tällaiseksi. Eikä hän ole koskaan kuullut kenenkään sanovan Lysanna Wainwrightia valon kuningattareksi.

Hymy Lilithin kasvoilla kuolettaa kylmät väreet Elisabethin kehosta. Pienikokoinen herttuatar hymyilee huulillaan, muttei silmillään. Silmät ovat kylmät ja sävyttömät kuin jää. ”Mitä mieltä sinä olet?” Lilith kysyy. ”Maalauksista.”

Elisabeth tietää keskustelun turhaksi, mutta hänen ylpeytensä ei anna jättää vastaamatta. ”Niihin taltioidaan ihmiset sellaisina, kuin me heidät halusimme nähdä. Yksikään maalaus ei voi taltioida ihmisen sielua.”

Kuollut hymy muuttuu naurahdukseksi, joka on yhtä epäaito kuin maalaus heidän edessään. ”Oletettavasti haluat kysyä minulta jotakin”, Lilith naurahtaa, ”et sinä muuten olisi tässä.”

”Sinulla on sisar.”

”Olet oikeassa”, Lilith nyökkää. Ei kieltämistä, ei hätääntyneitä eleitä. Ramona puhuu totta. Niin puhuu Anesidorakin. Elisabeth ei tahdo enää ymmärtää.

”Hän… Hän kertoi minulle hälyttäviä uutisia maamme tilanteesta”, Elisabeth kuiskaa ja ymmärtää, ettei tahdo jakaa yhtään enempää hänen edessään seisovan pelottavan naisen kanssa. Elisabeth ei yleensä pelkää muita, mutta jokin Lilithin kylmän rauhallisessa olemuksessa saa hänen ihonsa pistelemään sisältäpäin.

”Hän tykkää esittää johtopäätöksiään ja oletuksiaan faktoina, ole varovainen hänen kanssaan.” Lilith vaihtaa asentoaan, on aikeissa lähteä. ”Muuta en osaa sinulle kertoa. Suonet anteeksi.” Vähäeleinen Mizarin herttuatar niiaa korostetun teatraalisesti, aivan kuin ele ei tulisi luonnostaan. Sitten hän kääntyy ja astelee tyynesti käytävän toiseen päähän ja katoaa hiljalleen näkyvistä.

Elisabethilla oli ollut useita mielikuvia Lilith Ashworthista. Päällimmäisenä oli ollut ajatus heikentyneestä, sairaasta naisesta, joka ei kykenisi enää huolehtimaan mistään muusta kuin päivittäisestä hengittämisestään. Kaikki mielikuvat valuvat sormien välistä. On Lilith Ashworth mitä tahansa, tyhmä tai tietämätön hän ei ainakaan ole.

Ensimmäistä kertaa useaan kuukauteen Elisabeth tuntee kylmäävän tunteen kasvavan sisällään. Hänen visiittinsä Sea’s Endissä ei ole selkeyttänyt tilannetta, se on sotkenut sitä entisestään.