Kirkkain tähti: luku 12

Luku 12: Avuttomuuteen

Huoneeseen vetää. Sen tuntee ikkunanpuoleisella kyljellä. Joku astuu sisään, lisää ilmavirtausta. Keho on mittari, tarkin havainnointiväline. Se kykenee aistimaan paljon lyhyessä ajassa. Seuraavaksi kuuluu kahahduksia, joku laskee jotakin pöydälle, joku istuu viereen, vetää tuolin ja asettaa kädet sängylle. Senkin saattaa kuulla ja tuntea. Havaita pimeyden keskeltä.

Lirin silmiä aristaa, hän tuntee siteen niiden yllä. Hän ei uskalla avata niitä tietoisuuteen herättyäänkään, koska pelkää, ettei siteiden alta kuultaisikaan valoa. Vieressä istuva henkilö hengittää syvään. Lir on lähestulkoon varma, että se on hänen vaimonsa. Hän toivoisi sen olevan kuka tahansa muu.

”Huomenta, teidän korkeutenne”, Anesidoran pehmeä ääni toivottaa Lirin tervetulleeksi takaisin maailmaan. Uuteen maailmaan.

”Miksi sinä...” Kivun aalto sumentaa tajunnan, Lir ei saa loppua ulos. Kipu lähtee silmistä, mutta se vaikuttaa koko kehoon.

”Miksi tämä tapahtuu, niinkö?” Naurahdus. Lir ei muistanutkaan sen olevan noin kylmä. ”Se ei ole toistaiseksi tärkeää. Se tulee selviämään sinulle vielä pian. Nyt sinulla on tärkeämpiä asioita mietittävänäsi.”

”Olitko… olitko sinä mustasukkainen? Sitäkö tämä on?” Kipu sekoittuu suruun, keho ei ole enää varma, mitä se tuntuu. Kaikki on mustaa. Lir on varma, että on avannut jo silmänsä, muttei vieläkään näe mitään. Voi tähtien nimissä, hän ei näe mitään, miksi maailma on musta? Paniikki saa pulssin kohoamaan, suusta pääsee korahdus.

”Mustasukkainen?” Nyt jo suoraa naurua. ”En, en tosiaan. Tekisinkö minä tällaista niin pienestä syystä?”

Tekisit. Tekisit sinä. Lir ei saa sitä ulos.

”Nyt, teidän korkeutenne, te mietitte, miten aiotte järjestää tilanteen.”

”Kansa ei saa...” Lisää paniikkia. Silmät eivät näe, mutta mieli osaa kuvitella kansalaisten ilmeet, kun he kuulevat kuninkaansa menettäneen näkökykynsä. Kuinka kukaan haluaisi seurata sellaista johtajaa? ”Kenellekään ei kerrota. Ei kenellekään.”

”Tietenkään ei, sanoinhan sinulle jo, että sinä olet liian ylpeä kertoaksesi. Etkä sitä paitsi voisi enää johtaa… Nyt sinun tehtäväksesi jää miettiä, miten haluat menetellä. Hankitko henkivartijoita ympärillesi, komennatko ihmisiä varjoista? Kunhan pysyt hiljaa sokeudestasi.”

”Pelkäätkö sinä, että paljastan sinut?”

Lir kuulee Anesidoran vaihtavan asentoaan. ”En pelkää”, hän sanoo hiljaa, ”tiedän, ettei ylpeytesi riittäisi kertomaan, että Wainwright päihitti sinut. Et hyötyisi kertomisesta mitään, joutuisit ottamaan uuden vaimon.”

”En minä –”

”Tismalleen, kuninkaani, tismalleen. Nyt sinä vain päätät, mitä teet.”

Mieleen tulvii ainoastaan kauhukuvia, Lir ei pysty toimimaan rationaalisesti niiden pohjalta. Sitä paitsi kipu vangitsee hänet sänkyyn, hän ei usko kykenevänsä nousemaan vielä useaan päivään. Paniikki tasaantuu jättäen tilalle pelkkää mustaa tyhjyyttä. Pelko käpertyy kasaksi Lirin vatsanpohjalle ja jää odottamaan sopivaa hetkeä repiä tiensä ulos.

”Minä en voi toimia pitkään aikaan”, Lir kuiskaa, ”jonkun täytyy… jonkun täytyy huolehtia Annorlundasta sillä välin. Sotasuunnitelma on kesken. Lilith Ashworth on vielä täällä. Villit… Villit voivat hyökätä koska tahansa.”

”Aivan, kuninkaani, aivan.”

”Sinun täytyy huolehtia kansasta sillä välin, kun minä… toivun. Kun keksin, mitä teen.” Ja hetkessä Lirin mieli täyttyy ymmärryksestä. Anesidora saa valtaa tätä kautta. Tottakai hän saa. Sitäkö hän on halunnut alusta lähtien?

Hetken ajan Lir ajattelee, että Anesidora tekee kaiken tämän syrjäyttääkseen Lirin. Sitten hän ymmärtää paremmin – ei valta kuitenkaan jäisi Anesidoralle niin kauan, kun Lir olisi elossa. Ja hän jos kuka tietää, että Anesidora olisi kyennyt järjestämään hänen kuolemansa, jos olisi niin tahtonut. Kyse ei voi olla siitä, että hän tahtoo valtaa itselleen. Kun Anesidora vaihtaa hiljaa sidettä hänen silmilleen, hän uskoo näkevänsä kokokuvan. Siinä hetkessä on kaikki olennainen. Avuton mies makaamassa sängyssä, nainen hänen ylleensä kumartuneena. Miehen ainoana keinona selviytyä. Anesidora on tehnyt Liristä riippuvaisen hänestä. Huuto kuolee Lirin kurkkuun ennen kuin ehtii päästä ulos.

* * *

Uutinen sairaana olevasta kuninkaasta leviää käytävillä. Kuiskauksia, hämmennystä, pelkoakin. Aamuun aikaisin herännyt Lysander käyskentelee Sea’s Endin käytävillä ja kuuntelee. Veljeään hän ei ole tavannut koko aamuna, ja hämmennys löytää tiensä hänenkin sisimpäänsä. Lirkö muka sairaana? Näin yllättäen? Lysander ei niele sitä purematta. Kukaan ei kuitenkaan pääse näkemään kuningasta. Keinottomuus jyskyttää ohimoilla, ärsyynnys leviää. Lysander ei ole tottunut siihen, että häntä kielletään.

Valtaistuinsaliin hänellä on sentään pääsy. Lumisen Lyran päälle ei tänään paista aurinko, vaikka aamupäivä on pian vierähtämässä päivän puolelle. Suuren salin toisessa päässä hopeaistuimella istuu Anesidora. Suurempi istuin kirkuu tyhjyyttään. Lysanderista tuntuu aina yhtä pahalta nähdä hopeaiset istuimet. Niiden tulisi olla Laygoldien kultaiset, mutta yksikään aiemmista Laygoldin kuninkaista ei ole käyttänyt Annorlundan varoja niiden uusimiseen. Lysander ei ymmärrä syytä moiseen säästelyyn, kun maan tuotot ovat kuitenkin olleet koko Laygoldien johtokauden ajan suuremmat kuin menot.

Sillä vaikka Wainwrightien ja Laygoldien välillä olisi ollut kuinka vanhoja kiistoja ja vihanpitoa, edes Cassiopeiaan ajetut Wainwrightit eivät voi kieltää, etteivätkö Laygoldit ole olleet hyviä hallitsijoita. He ovat kenties hyvin mustavalkoisia hallinnassaan, mutta saavat sentään asioita aikaiseksi. Heidän maailmankuvaansa sopivia asioita.

”Teidän korkeutenne.” Lysander kumartaa kuningattarelle.

”Hyvää huomenta, Lysander”, Anesidora tervehtii. ”Mitä asiasi koskee?”

”Tahtoisin tiedustella veljeni kuntoa.”

”Kuningas on päässyt sairastumaan yön aikana, mutta se menee pian ohi”, Anesidora sanoo. Hänen äänensä ja ilmeensä on vakaa, mutta Lysander ei usko sanaakaan. Hän ei usko naisia, jotka ovat häntä ylemmässä asemassa ja joiden viimeisen päälle kiillotetuista kruunuista hän kykenee näkemään naamansa. Lysander tietää, ettei kukaan tahdo sanoa suoraan, mitä koko maata hallitsevalle henkilölle on käynyt.

Kesken tiedustelunsa Lysander havahtuu yllättävään tyhjyyteen sisällään: häntä ei oikeastaan kiinnosta. Häntä harvemmin kiinnostaa mikään hylättyjen maiden ulkopuolinen. Missään vaiheessa hänellä ei ole ollut tarvetta myrkyttää hallitsijoiden korvia tai saada heitä toimimaan tahtonsa mukaan, häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta maan tilanne lainkaan. Kunhan hän vain saa olla rauhassa hylätyillä maillaan.

Lysander kiittää kuningatarta tämän tiedoista, kumartaa ja poistuu paikalta. Hän astelee Sea’s Endin merenpuoleista käytävää pitkin pois valtaistuinsalista ja pysähtyy hetkeksi ihailemaan merinäkymää, joka avonaiselta käytävältä aukeaa. Sen toinen puoli on kokonaan auki, prameat kaiteet estävät tippumisen. Merinäkymä on upea, turkoosit laineet kuljettavat laivoja takaisin kotiin. Ajatus matkustamisesta ei miellytä Lysanderia, mutta hän antaa hetken ajan merituulen leikkiä korpinmustilla hiuksillaan. Tuuli puhaltaa suoraan kasvoille, hyväilee hetken ja jatkaa matkaansa. Niin jatkaa Lysanderkin. Hän toteaa visiittinsä Sea’s Endissä olevan päätöksessään, sillä Lirin yhtäkkinen sairastuminen estää häntä kommunikoimasta veljensä kanssa mahdollisesta sodasta.

Lysander on helpottunut. Häntä ei huvita puhua sodasta, ellei ole pakko. Jo nimensä mukaan hylättyjä maita sota tuskin paljon koskisi. Lähes huoleton Lysander astelee käytävän päähän, palaa takaisin sisälle linnaan ja etsii portaat, jotka johtavat hänen ja Veronikan huoneeseen. Olisi aika palata kotiin.