Kirkkain tähti: luku 56

Luku 56: Veri käsissäni

Suunnattoman surun jälkeen näyttämölle astuu raivo. Frej koskettaa vielä kerran setänsä kylmiä kasvoja tietäen, että tulee vielä viettämään tämän hautajaisia sodan jälkeen. Sitä ennen hän tuhoaisi maan tasalle joka ikisen leiriin hyökänneen villin. He eivät poistuisi paikalta elävinä, ei yksikään heistä. Ian Darehawk on kuollut, ja Frej löytää surunjälkeisen raivonpuuskansa ainoana mahdollisuutenaan selvitä tilanteesta.

Hän nousee ylös ja jättää Ianin pienelle kuivalle maakaistaleelle muuten lumen peittämän maan vierelle. Ian saisi nukkua tähtien valvoessa. Frej sen sijaan antaisi raivolleen täydet ohjat. Hän antaisi suuren tunteen viedä kehoaan eteenpäin ja niittää kaikki ne sielut, jotka kuvittelivat voivansa astella hänen leiriinsä ja riistää häneltä sedän ja kunnioitetun johtajan.

Syyllisyys Ianin kuolemasta ei paina Frejn rintaa, ei vielä. Hän pakottaa kaikki tunteet tulemaan vasta myöhemmin, nyt on raivon vuoro antaa ohjeita. Frej juoksee eteenpäin, puristaa pitkiä metsästysveitsiä käsissään ja tuntee voimakkaan tunnepurkauksensa sykkivän kaikkialla kehossa. Se tuntuu hyvältä. Kiltti luonne ei tarkoita kykenemättömyyttä tuntea ja näyttää vihaansa silloin, kun sen aika on.

Kun Frej pääsee takaisin talojen luokse, hän huomaa oitis suuren lauman villejä muutaman metsästäjän kimpussa. Hän pääsee iskemään takaapäin ja upottamaan molemmat veitsensä villien niskoihin. Rusentuvan selkärangan ilmoille päästämät soinnut aloittavat verisen sävelmän. Muut voivat vain katsoa vierestä, kun vihan täyttämä Frej lähestulkoon tanssii heidän ympärillään iskien villejä joka suunnasta. Veri kieppuu ilmassa Frejn punaisten hiusten kanssa. Hän toimii kuin hypnoosissa. Isku, toinen, kolmas, kaikki se on kehon kauan sitten opettelemaa rutiinia. Frej on tulessa, hän on vihdoin elementissään, tekemässä sitä, mihin on koko ikänsä pyrkinyt. Verenvuodatus ei ole hänen ylin tarkoituksensa, ei, muiden turvassa pitäminen on.

Jokaisen Ianista vuodatetun pisaran hän ottaa takaisin, pakottaa joka ikisen villin maahan alleen. Sääli ei enää pidättele väsyneitä käsiä, uusi voima löytyy kauan vankina pysyneestä raivosta. Muut metsästäjät taistelevat Frejn rinnalla, mutta Frej itse on kaiken keskiössä. Hänen liekehtivä hohteensa peittää kaiken alleen, villejen ilmeistä huomaa, että hekin säikähtävät vastustajansa yhtäkkistä tulistumista. Frej käyttää hämmennyksen ja pelon hyödykseen ja iskee yhä useampaa villiä, kunnes heidän muodostamansa ympyrä hänen ja muiden metsästäjien ympärillä vähenee.

Villit eivät kuitenkaan luovuta, Frejhän on vielä elossa. Kaikkien Darehawkien olisi kuoltava. Taistelua käydään vielä pitkään, mutta toisin kuin muilla, Frejn adrenaliini ei ota loppuakseen. Viha pitää hänen kehoaan liikkeessä vielä pitkään, se pitäisi juuri niin kauan, kun kaikki viholliset olisi isketty maahan.

Tällaisena Ianin olisi pitänyt hänet nähdä. Liekehtivänä, toimivana ja täysin raivonsa armoilla, mutta silti oikeudenmukaisena. Osittain Frej toivookin, että hänen metsässä kuolleena makaava setänsä olisi edes kerran nähnyt tämän puolen hänestä, edes pienen vilahduksen siitä. Sillä hän on vahva, kestävämpi kuin yksikään ympärillään, ja vihdoin hän on itsekin oppinut ymmärtämään sen. Hän on oppinut rakastamaan taivasta yllään.

Villit eivät peräänny. Metsästäjät iskevät ja iskevät, osa heistä kaatuu Frejn viereltä.

”Frej, niitä on vielä liikaa!” yksi huutaa hänen viereltään. Epätoivon näyttäminen on virhe, villit iskevät kahta kovemmin.

”Ne eivät lähde, ennen kuin jokainen Darehawk on kuollut! Ennen kuin minä olen kuollut”, Frej huutaa vastaukseksi ja iskee veitsensä vihollisen kylkiluiden alle ja vetää. Veri pulppuaa kauniin punaisena kaikkialle, mutta Frej ei jää katsomaan sitä vaan käy seuraavan miehen kimppuun.

Taistelua käydään aamunkoittoon asti. Yksikään metsästäjä ei jaksaisi pysyä enää jaloillaan, elleivät he näkisi, miten suurella varmuudella ja voimalla Frej taistelee heidän rinnallaan. Hän todella pitää heidät yhdessä, yhtenäisenä perheenä. Aamunkoitteessa jokainen Altairiin hyökännyt villi makaa heidän jalkojensa juuressa. Veren haju peittää koko leirin.

Ruumiiden joukossa on myös metsästäjiä. Mikään voitto ei ole ilmainen. Frej seisoo eloon jääneiden tovereidensa vierellä. Jokaisen katse kiertää ruumiista ja lumesta peittynyttä maata. Heidän todellisuutensa olisi vastedes verenpunainen.

Kun Frej ymmärtää tilanteen todella olevan ohi, hänen kehonsa toimii ennen mieltä. Se romahtaa polvilleen maahan, tärisee adrenaliinin kuluessa loppuun ja väsymyksen paljastuttua sen alta. Nyt Frej voi vihdoin antaa itsensä romahtaa, painaa päänsä alas ja tuntea veren kaikkialla sormiensa välissä. Se ei lähtisi koskaan pois, vastuu on nyt Frejn harteilla.

Ja hän huomaa jälleen itkevänsä. Kyyneleet valuvat voiton tuomasta onnesta, kuolemien tuomasta velvollisuudesta ja siitä, että Ian on todella kuollut ja jättänyt hänet yksin kaiken vastuun kanssa. Yksikään voitto ei ole elävälle onnellinen. Veri pinttyy käsiin, kyyneleet kuivuvat kasvoilla ja aurinko se vain nousee.

Sitten tapahtuu jotakin, joka saa Frejn nostamaan tärisevän kehonsa ylös. Ianin ruumis tuodaan muutaman metsästäjänaisen toimesta leiriin. Kaikkien katseet ovat yhtäkkiä Frejssä, jokainen on herännyt yhden valon sammumisen aiheuttamaan toisen valon syttymiseen. Vanhimpana Darehawkina, ainoana sukunsa miehenä Frejstä on tuleva seuraava metsästäjien johtaja. Hän johtaisi murtunutta perhettään vastedes kohti uusia vaaroja. Haukka kaulalla ei ole koskaan tuntunut yhtä painavalta.

Paino ei tällä kertaa tunnu siltä, että se hirttäisi Frejn. Kun hän nousee yhä hivenen vapisten, kauttaaltaan veressä ja kyyneleet kasvoillaan ylös, hän huomaa muiden kumartavan hänelle siitäkin huolimatta, miten heikolta hänen täytyy taistelun jälkeen näyttää. Silti jokainen painaa päänsä alas tehdäkseen kunniaa hänelle, jonka tuli pysyi lämpimänä ja valaisevana koko taistelun ajan.

Aurinkokin kohoaa korkeammalle, sekin antaa osan arvostuksestaan Frejlle, joka tuijottaa epäuskoisin, avonaisin silmin hänelle kumartavia ihmisiä. Hän ei tule koskaan ymmärtämään, miten paljon tämä hetki hänelle todellisuudessa merkitsee. Se ei pyyhi kokonaan pois kaikkea aiemmin koettua ja jokaista kertaa, kun osa näistä ihmisistä polki hänet alas. Silti Frej uskaltaa nostaa katseensa verisistä käsistään puiden latvoihin, korkealle taivaalle. Hän tietää, että veri käsissä on oikeutettua. Hän tietää myös ansaitsevan joka ikisen kumarruksen. Kiitollinen hymy piirtyy väsyneille kasvoille.