Kirkkain tähti: luku 57

Luku 57: Näytös alkaa

Kun pohjoinen, länsi ja itä ovat kauttaaltaan kolutut, jäljelle jääneet villit suuntaavat tiensä etelään. Koska idän joukot ovat saaneet jäädä lumeen makaamaan Frejn ja muiden metsästäjien toimesta, suurin osa saapuu lännemmästä. Lysander Laygold on löydetty ja vaiennettu iäksi, Cassiopeian Kolmivirta on lähes täysin tyhjennetty elämästä. On aika marssia etelään.

Elisabeth Wainwrightin ensimmäinen sodan aamu on jo pitkällä, kun Sea’s Endin muurien ulkopuolinen liikehdintä saa hänet nostamaan katseensa vihollisestaan jonnekin muualle. Nousevan auringon mukana saapuvat toisenlaiset sotilaat, ne todelliset sotaan kouluttautuneet ihmiset. Kansan villeiksi kutsumat joukot ovat vihdoin toteuttaneet johtajansa todellisen tahdon ja saapuneet murskaamaan jo ennestään heikoilla olevan kansan. Villit astelevat usean sadan sielun joukoin sisään rikkoutuneesta portista ja saavat hämmennyksen leviämään paniikin lailla.

Hetkeksi, vain muutamiksi sekunneiksi sotakirveet haudataan. Sekä kuninkaan nimissä taistelevat että Wainwrightien kunniaa havittelevat keskittyvät hetkeksi siihen ainoaan, joka uhkaa molempia puolia. Villeihin. Ei vaadi juurikaan päätelykykyä ymmärtää, keitä suurin, valkoisiin pukeutunein joukoin saapuvat aseistautuneet ihmiset ovat.

Elisabethin kauhu ei ole millään osalla näkyvää. Hänen haarniskan suojelemat sormensa puristavat tiukasti Kreiniä, niillä ei ole varaa päästää irti teräksisestä miekasta. Elisabethin henkiriepu takertuu miekan kiiltävään pintaan, hän saa vaivoin henkeä. Sotaan lähtenyt nainen alkaa hitaasti ymmärtää, että jokainen häntä estellyt oli ollut oikeassa. Pienen hetken ajan suunnattoman raskas epätoivo asettuu istumaan hänen harteilleen.

”Minähän sanoin sinulle”, epätoivo kuiskaa Elisabethin haarniskan peittämään korvaan.

”Ei nyt”, Elisabeth sanoo takaisin, ”sinä et saa minusta valtaa. Et tällä tavalla. Et tänään etkä täällä.”

Elisabeth ei näe sitä, mutta osaa kuvitella, kuinka epätoivo paljastaa epätasaisen hammasrivistönsä ja virnistää hänelle irvokasta hymyään. ”Minä olen aina kanssasi. Murtuisit jo, se olisi niin paljon helpompaa.” Se kihertää inhottavaa, riipivää nauruaan ja jatkaa: ”Sinä johdit heidät kaikki kuolemaan. Sieltä ne nyt tulevat ja tappavat kaikki, eikä ole mitään väliä, kuka johtaa tuhkakasaa.”

Kylmä tahto nostaa päätään. Elisabeth ravistaa harteitaan aivan kuin todistaakseen itselleen, että saa painavimmankin epätoivon pois niiltä, jos tarpeeksi yrittää. Minä en murru. Elisabeth nostaa Kreinin korkealle, hylkää senhetkisen tilanteen ja siirtyy suoraan uuteen. Todellinen johtaja ei anna vastoinkäymisten polkea alleen.

”Soturini!” Elisabeth huutaa. Kaikki, jopa Laygoldin nimeen taistelevat, pysähtyvät hetkeksi kuulemaan Elisabethin kovaa, kirkasta ääntä joka porautuu taistelun äänien keskuuteen. ”Te näette, mitä on tulossa! Te ette halua sitä yhtään sen enempää kuin minäkään. Mutta mitä te teette sille?”

”Me lyömme sen!”

”Me taistelemme!”

Elisabeth kohottaa miekkansa yhä vain korkeammalle. ”Me taistelemme!” hän huutaa kurkkunsa pohjalta, antaa kaiken tahtonsa tarttua yhteen korkeaan, toivoa valavaan huutoon.

Ja kansa nousee taistoon. Kun villit vyöryvät tyynessä hiljaisuudessa heidän raunioituneiden sielujensa keskuuteen, he eivät voi muuta kuin unohtaa keskinäisen taistelun ja kohdata sen, jonka heidän on pitänyt jo useiden vuosien ajan kohdata. Metsästäjät, talonpojat, kaikki arvostetut miehet ja Elisabethin johtamat soturit nousevat yhdessä rintamassa kohti villejen joukkoja.

Tilanteessa karmivinta on se, että Envy on alusta asti ollut oikeassa. Olisivat tähdet kuinka kirkkaita tahansa, murtuneet ihmiset eivät jaksaisi kauaa. Suurin osa on sisällissodan väsyttämä ja fyysisesti niin runneltu, ettei enää kestä uutta uhkaa. Kaikkea Envy ei kuitenkaan tiennyt ennalta. Hän ei voinut nähdä, miten Elisabeth häätäisi kasvavan epätoivon olkapäiltään, kohottaisi miekkansa uuteen taisteluun ja jaksaisi yhä huutaa yrityksestä. Envy on aliarvioinut vastustajansa, mutta katsoo silti heitä kaikkia tornistaan ylimielinen ilme kasvoillaan. Siellä pienet ihmiset taistelevat hänen tahdostaan. He, jotka vasta hetki sitten olivat valmiita tappamaan toisensa, tappavat nyt Envyn omia vain, koska tilanne niin vaatii. Mukautuvia, helppojan ihmisiä. Ja silti he uskovat vahvuuteen.

Envy antaa tilanteen Sea’s Endissä kärjistyä. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea. Hän on juuri tappanut kuningattaren ja tappaisi kuninkaankin pian. Liriä ei enää tarvittaisi, nuoren kuninkaan typeryys on jo mahdollistanut kauniit puitteet Envyn laatimalle näytelmälle. Tilanne linnan sisällä on kuitenkin jokseenkin monimutkainen – Anesidoran värväämät soturit linnassa ovat alkaneet häätää yhä Laygoldien puolella olevia ulos. Täytyisi siis katsoa, mitä käytävää kävelisi. Tilanne on kaikesta huolimatta Envyn mielestä edelleen hirvittävän huvittava.

Hän on riisuutunut valkoisesta mekostaan. Se ehti jo tahriutua kuningatar Anesidoran vereen. On sitä paitsi jo korkea aika luopua valheesta ja siirtyä feeniksin esitasolle. Envy haluaa olla oma itsensä, palata korkeisiin housuihin ja valkoiseen, ylevää kangasta olevaan paitaan, jotka löysi linnan vaatevarastoista. Kalliit kankaat tuntuvat vierailta hänen ihoaan vasten, mutta tärkeintä on, että miesten vaatteet tuntuvat omalta ja että paita on valkoinen. Sen pitää olla, kuten hänen taistelijoidensa asutkin.

Kun tilanne ulkona kehittyy pahimmaksi sekasorroksi, Envy siirtyy varoen kerrokseen, jossa tietää Lirin olevan. Hän ei usko kuninkaan yhä seisovan valtaistuinsalissa. Valtaistuinsali on nyt vain yksi sodan näyttämö. Linna itsessäänkään ei toimi enää suojana. Lirin täytyy olla hirvittävän peloissaan. Ajatus pelkoonsa lähes hukkuvasta kuninkaasta miellyttää Envyä suuresti, hänen myötätuntonsa tätä kohtaan on aina ollut katoavaa. Kuinka sitä olisikaan voinut olla, kun hän on päivä päivältä odottanut yhä suuremmin hetkeä, jolloin saa kertoa tälle kaiken?

Toisin kuin Anesidoran kanssa, Lirin kanssa Envyn täytyy olla ehdottoman rehellinen. Hänen täytyy päästää sokea mies iholleen, antaa tämän koskea kaikkia niitä paikkoja, joita hän ei vielä tunne. Kun Lir ymmärtää, mikä ja kuka Envy todella on, totuus valkenee hänelle julman nopeasti. Envy tahtoo kuollakseen nähdä ilmeen nuoren kuninkaan kasvoilla, kun hän ei tavoitakaan rakastamansa harhakuvan naisellisia alueita.

Anesidora oli pelkkä pakollinen uhraus. Yhtäkään mahtisuvun jäsentä ei tule jättää eloon, sillä suuret suvut eivät kumartaisi yhdellekään villille. Ainoastaan pienemmät, sorretummat sielut suostuvat seuraamaan ketä tahansa.

Siispä Envy oli vain impulssinsa varassa päättänyt kuningattaren päivät. Se on hänestä hivenen surullista, nyt kun sitä ajattelee. Kuolla nyt sillä tavalla, peilin keskelle, minuuden sirpaleiden sataessa päälle.

Kuningattaren kuolema haihtuu kuitenkin hänen mielestään, kun hän astelee Lirin ja Anesidoran yhteiseen makuukammariin. Sen sängylle Lir on jälleen kerran lysähtänyt. Sille samaiselle, jonka päällä hän miltei raiskasi Envyn. Muisto miehen epämiellyttävästä kosketuksesta kuvottaa Envyä. Nyt Lir saisi koskea sielunsa kyllyydestä.

Lir nostaa päänsä kuullessaan jonkun saapuvan huoneeseen. Hän näyttää hirvittävältä. Väsymys ja ahdistus ovat piirtäneet silmien alle viivojaan, hiukset ovat harjaamattomat ja roikkuvat pitkällä selässä takkuisina.

”Anesidora?”

”Tämä on jo toinen kerta, kun sinä luulet minua vaimoksesi”, Envy sanoo pehmeästi. Hän astelee sängyn vierelle ja katsoo pitkään kuningasta, joka ei voi koskaan katsoa takaisin. ”Oletko sinä jo saanut itsesi koottua, kuningasparka?” Envy ei vielä kosketa Liriä. Hän tahtoo miehen tekevän sen itse.

Voimakas värähdys kulkee Lirin läpi. Hän puristaa silkkistä peittoa niin kauan, että kynnet tekevät siihen reiän. Sokeat silmät eivät päästä ulos enää yhtäkään kyyneltä. Ei ole enää kyse edes häpeästä tai surusta, mitään ei vain pääse ulos. Tässä maassa on kovin epätodennäköistä löytää suuri johtaja itkemästä itsekseen. Lir on nyt itkunsa itkenyt, suru jää kaihertamaan ruumista ilman pakoreittiä ulos.

”Minä olen tuhonnut kaiken”, Lir kuiskaa. Valkeat, sormusten koristelemat sormet kynsineen viiltävät ohutta kangasta. Envy värähtää kuullessaan, millaista ääntä kangas pitää repeytyessään rikki. ”Sukuni valtakaudella Lyrasta on rakennettu sellainen, mitä se nyt on. Ja nyt minä olen antanut sen kaiken haihtua savuna ilmaan.”

”Eivät kaikki paikat ole tuhoutuneet, ihmiset vain.” Envy naurahtaa surumielisesti, hän uskoo yhä vetävänsä Lilithin roolia. Hän ei ole enää aivan varma, kuka Lilith on, naisesta on muovautunut enemmänkin osa häntä. ”Tosin eihän sinulla sitten ole enää ketään, jota vahtia.”

”Olen ollut surkea kuningas”, Lir parahtaa, ”ja nyt aion antaa villien vielä tuhota koko kaupungin… Entä, jos menisin vaimoni luo ja sanoisin, että Wainwrightit saavat pitää kaiken sen, mitä tästä jää jäljelle? Minusta ei ole tähän.”

Ärsyynnyksen väreet kulkevat pitkin Envyn kehoa. Lilithinäkin hän huutaisi nyt Lirille, käskisi tämä olemaan kunnollinen johtaja, nousemaan ja valamaan toivoa siihen vähään, joka vielä taistelee hänen nimissään. Itse oman kansansa johtajana Envyn on vaikeaa kuvitella, että Lirin kaltainen mies on kyennyt johtamaan koko maata. Envyllehän Lirin typeryydestä on vain hyötyä, mutta jokin tämän suunnattomassa alistumisessa on liian raivostuttavaa kestettäväksi.

Envy tietää, ettei hänellä olisi oikeutta moittia Liriä mistään, sillä hän itse on noussut johtajaksi veren kautta. Hän sentään otti oikeuden omiin käsiinsä ja tappoi Carlan tieltään tietäen, että muut nostaisivat hänet johtajakseen. Jos eivät olisi nostaneet, se olisi vaatinut vain enemmän uhreja.

Lir on vain syntynyt johtajaksi, koulutettu kuninkaaksi vanhempiensa toimeksi tässä ylenpalttisuudessa ja kullanhohdossa. Kuninkaan luonnetta ei kuitenkaan voi periä samalla tavoin kuin rikkauksia ja titteleitä. Johtamiseen tarvittava persoonallisuus on jäänyt Lirin kohdalla lähes kokonaan saavuttamatta.

”Vaimollesiko? Voi, Lir, minä… Minä epäilen, ettei Anesidora ole enää tavoitettavissasi.”

Lir nostaa päätään selkeästikin tottumuksesta. Jos hän vielä näkisi, hän kohottaisi nyt hämmentyneen katseensa Envyn kasvoihin. ”Onko Anesidora paennut?” Kun Envy ei vastaa heti, hän ymmärtää.

Ymmärrys näyttää yllättävän levolliselta Lirin kasvoilla. Hän ei ole koskaan suoranaisesti uskaltanut toivoa vaimonsa kuolemaa, mutta nyt, kun hän ymmärtää Anesidoran kuolleeksi, yksi raskaista kivistä tipahtaa hänen sydämeltään kauas pois. Ehkä kivi siirtyy painamaan jotakin muuta osaa hänestä, kenties omatuntoa.

Lir nousee ylös, suoristaa koko pitkän kehonsa ja oikoo yksityiskohtaisia vaatteitaan. Hänen ilmeensä on rauhallisempi kuin aiemmat ilmeet.

Lir ei koskaan tahtonut naimisiin pohjoisesta saapuvan naisen kanssa, ja nyt, kun Anesidora on siirtynyt pois piinaamasta häntä, hän voi hengittää vapaammin. Hänestä tuntuu hirvittävältä iloita toisen ihmisen kuolemasta, mutta jostakin hänen on saatava voimaa nousta omasta ahdingostaan.

”Lilith, minä olen jäänyt ajattelemaan muutamia asioita”, hän sanoo kuulostaen yhä yhtä epävarmalta. ”Kannatko sinä yhä kaunaa siitä, mitä miltei tein sinulle edellisellä kerralla? Olen siitä hyvin pahoillani. Se oli väärin, mutta minä vain tarvitsin sitä niin hirvittävästi.” Lir ottaa askeleen lähemmäs. Nyt. Nyt vihdoin. ”Minä tarvitsisin sitä edelleen. Tarvitsen sinua.”

Anteeksipyytö jää latteaksi, kun sen sisältöä ei sisäistetä. Envy ei kuitenkaan pistä pahakseen, hänen kehonsa värisee innostuksesta. Hän päästää kuninkaan lähemmäs, antaa tämän vaipua syvemmälle hyväksynnän hakemisen ja ahdistuksen maailmaan. Lir tarvitsee jonkun muun sanomaan hänelle, että hän on kaikesta huolimatta yhä rakastettava, upea ihminen. Hän tarvitsee elämäänsä hyvän valehtelijan.

Kädet vetävät toisen, lyhemmän ja hennomman kehon lähemmäs. Lir ei ehdi viedä kättään pitemmälle, sillä hän ymmärtää tunnustelemalla, että hän ei löydäkään mekkoa, jonka alle viedä kätensä.

”Lilith, sinulla on miesten vaatteet”, hän sanoo hämmentyneenä, osoittain kysyvänä. Envy ei vastaa mitään, hänen kiihtyvä hengityksensä ja pumppaileva sydämensä riittävät vastaukseksi Lirille. Kuningas on liian epätoivoinen kyseenalaistaakseen enempää. Hän vie kätensä valkean paidan kaulukselle ja napittaa sen auki ahnaasti. Lir vetää paidan pois ja vie kätensä kohtaan, josta odottaa löytävänsä pienet, pehmeät rinnat. Kädet eivät löydä naisellisia muotoja, ne löytävät litteän ja luisevan rintakehän.

Lir vetäytyy taaksepäin. Hänen ilmeensä on täydellinen sekoitus hämmennystä ja epäuskoa. ”Lilith? Lilith, olethan se sinä?”

Ja vihdoin Envy sallii itsensä nauraa. Kevätaurinko kuolee lopullisesti. Lir on täysin näkyvästä maailmasta eristetty, oman pelkonsa ja korkean naurun vanki. ”Lilith, mitä sinä...”

On Envyn vuoro astua lähemmäs nuorta kuningasta. Hän painautuu tiukasti tätä vasten, vie tämän kädet litteää rintakehäänsä pitkin alemmas, haarojensa väliin, niin tiukasti ettei Lir voi viedä kättään pois. Kuninkaan huulilta pääsee kevyt hengähdys, kun hän alkaa hahmottaa tilannetta. Envy päästää irti Liristä, antaa kuninkaan romahtaa edessään. Sen tämä tekeekin. Lir laskeutuu polvilleen, painaa päänsä voimattomasti Envyn lanteille ja vapisee. Hän painaa epätoivon sanelemia suudelmia Envyn litteälle vatsalle. ”Ei minua haittaa, mikä sinä olet, minä rakastan sinua, ole kiltti ja sano minulle –”

Envy lasketuu Lirin tasolle, tarttuu molemmin käsin tämän vapiseviin kasvoihin ja riuhtaisee ne lähemmäs omiaan. Lir tuntee toisen ihmisen hengityksen ihollaan olematta varma, kuka tämä ihminen on. Envy painaa huulensa Lirin omia vasten antaakseen Lirin testata, kykeneekö tämä yhä suutelemaan häntä samoin. Lir kykenee. Hän vie huulensa tiukemmin Envyn omia vasten, tarttuu tämän pieneen kehoon ja vetää tämän lähemmäs itseään. Kehot sykkivät hetken toisiaan vasten. Sitten Envy vetäytyy pois.

”Jos et olisi sokea, käskisin sinun katsomaan itseäsi”, Envy sylkee suustaan. ”Sinä kuvotat minua.”

”Minä en ymmärrä. Lilith, minä en vain ymmärrä...”

”Älä kutsu minua enää koskaan Lilithiksi, minä en ole Lilith”, Envy sähähtää. Ärsyynnys kuplii tilanteesta aiheutuneen mielihyvän alla. ”Me olemme vihdoin tulleet pisteeseen, jossa minun ei tarvitse käyskennellä täällä näytellen miellyttävää, salaperäistä seurapiirineitoa. Emme ole siellä enää.”

Lir ei kykene nousemaan ylös. ”Minua ei haittaa, mikä sinä todella olet. Kunhan olet siinä.”

”Miten sinä kuvittelet tietäväsi, kuka minä olen? Olet rakastunut harhakuvaan! Se, että tunnet, millainen kehoni oikeasti on, ei tarkoita, että tiedät minusta vielä mitään.”

Lir nyökkää. ”Ei niin, anteeksi. Mutta minä todella tahdon pitää sinut vierelläni.”

”Sinä tahdot harhakuvan, joka rakastaa sinua ehdoitta. Kerro, pieni kuningas, tahdotko sinä minut vielä silloinkin, kun ymmärrät, että olen ainoa syy siihen epätoivoon, jossa nytkin rämmit?”

Lir pudistaa päätään, hän ei selvästikään tahdo vastaanottaa Envyn sanoja. ”Ei, et mitenkään voisi olla. Sinä et ole käynnistänyt sotaa tai eristänyt minua maailmasta sokeuttamalla minua. Vaimoni sen sijaan taisi olla osallinen kumpaankin.”

Envy nauraa jälleen. ”Yliarvioit kuolleen vaimosi”, hän naurahtaa, ”Anesidora on kenties sormeillut omaa sotaansa. Wainwrightit olivat kuitenkin vain osa kokonaisuutta. He mahdollistivat paljon, mutta olivat silti pelkkiä nukkeja naruissa.”

Hetken hiljaisuus ei auta Liriä ymmärtämään, mitä Envy tarkoittaa. ”Etkö sinä vieläkään ymmärrä, kenet olet päästänyt lähellesi? Sanoit aiemmin, että jopa Sea’s Endissä ja omassa linnassasi saattaa olla jo villejä. Kuningasparka, ei sinun sokeutesi ole pelkästään kirjaimellista. Olet sulkenut silmäsi kaikelta.”

Lirin suu loksahtaa auki, hän alkaa pudistella päätään hitaasti. ”Et mitenkään voisi olla...”

”Sukusi rakentamat muurit ovat olleet käteviä. Voit pitää viholliset ulkopuolella, tai… lukita itsesi sisälle.” Envy tietää, että Lir tulkitsee sanat täysin kirjaimellisesti. Häntä miltei harmittaa, ettei Lir näe enää hänen hymyään.

”Ja täällä me nyt olemme, suurin joukoin sinun rakkaassa maassasi”, Envy kuiskaa, kumartuu Lirin luo ja sivelee tämän vaaleita suortuvia.

”Sinä siis todella olet yksi heistä”, Lir kuiskaa hiljaa, ”olet ollut alusta asti?”

Envy hymyilee leveämmin. ”Valehteleminen on niin helppoa.”

”Sinä loit kokonaisen identiteetin vain voidaksesi toimia täältä käsin… Sinä… Sinä olet valehdellut aivan kaikesta.”

Ikkunasta sisään paistava aurinko tanssittaa varjoja Lirin kasvoilla. Kun epäuskoinen ilme vaihtuu toiseen, varjot siirtyvät ja korostavat tuskaa nuoren kuninkaan kauniilla kasvoilla. Envy oli odottanut voimakkaampaa reaktiota, mutta on tyytyväinen valojen ja varjojen koristelemiin ilmeisiin.

”Mikä sinun oikea nimesi on?” Lir kysyy. Hän näyttää aivan siltä, että vastaus kysymykseen on hänelle tilanteessa olennaisinta. Kenties hän on luovuttanut jo kauan sitten. Sokeuden on täytynyt olla hänelle se murtumakohta, jossa tietty osa hänen elämästään lakkaa lopullisesti merkitsemästä. Envy oli pistänyt sen merkille jo silloin, kun Lir ensimmäistä kertaa suuteli häntä.

”Minä olen Envy.” Ei ole mitään syytä enää valehdella. Mätä totuus kaivellaan esiin pehmeän ja puhtaan ulkokuoren alta. ”Olen villeiksi kutsumasi kansan johtaja.”

Lir vain nyökkää. Hän painautuu Envyn solkikenkiä vasten, painaa päänsä aivan niiden kärkeen. Lir ei enää vapise. ”Ole kiltti ja jätä minut eloon. Tee minusta vaikka orjasi, jos sinun täytyy, mutta älä tapa minua. En kestäisi kuolla sinun käsiesi kautta.”

Kuninkaan heikkous kuvottaa Envyä, joka potkaisee jalkojensa juuressa matelevaa Liriä niin lujaa, että tämä puree huuleensa. Ohut verivana valuu kapealle leualle ja siitä valkoiselle pitsipaidalle.

Heikkouden kaikki muodot raivostuttavat Envyä. Kuninkaassa ei ole jäljellä enää lainkaan taistelutahtoa. Tämä on korttinsa pelannut. Ruumis pystyisi vielä taisteluun kuin taisteluun, mutta mieli on heikennetty äärimmilleen. Envy ei usko Lirin enää nousevan. Hän tarttuu tätä kauluksesta ja riuhtaisee polvilleen. Kuninkaan keho on miltei hervoton, täysin Envyn kiskottavissa.

”Saastainen pelkuri, kuinka sinä saatat”, Envy sihisee vain muutaman sentin päässä Lirin kasvoista, ”sinua on varmasti koko ikäsi koulutettu pääsemään eroon kaltaisistani, ja tässä sinä vain suutelet kenkiäni ja anot minua säästämään henkesi. Eikö sinussa ole jäljellä lainkaan sitä kovaa ja kylmää miestä, joka johti kuningaskuntaansa armottomuudella ja ylpeydellä?”

Valo ei enää tanssi Lirin kasvoilla. Pieni verinoro saa ne näyttämään yhä vain kalpeammilta. Sokeiden silmien haaleansininen katse kiertelee huonetta voimatta nähdä mitään. Sen täytyy tuntua verkkokalvoilla hirvittävältä. Jokin pettymyksen ilmeistä löytää tiensä Lirin kasvoille, kun hän huokaisee syvään ja painaa silmänsä kiinni. Vaaleat ripset ovat pitkät ja luomien verisuonet selkeät kuin pienikokoinen kartasto ohuen ihon alla.

”Eivät kaikki käsittele menetyksiä samalla tavalla”, Lir kuiskaa. ”Minä en osannut ottaa silmieni menetystä vastaan, hautauduin sen alle.”

”Tekosyitä, kuningasparka, pelkkiä tekosyitä.”

”Kenties niin. En voi syyttää ikäänikään, en vanhempiani, en mitään. Sinä olet perin nuori ja silti omiesi johtotähti.” Lir pudistaa vaaleaa päätään kuin todistaakseen itselleen, ettei hänellä tosiaan ole enää yhtäkään tekosyytä, johon verhoutua. ”Ei minulla ole enää mitään. Kuningaskunta ei ole koskaan tuntunut omaltani, vaimoni on kuollut, ja sinä… sinä olet päässyt lipsumaan otteestani. Henkenikin on sinun käsissäsi, pelkkä kalpea varjo, jonka kohtalosta saat päättää.”

Kukaan ei ole koskaan aiemmin antanut elämäänsä suoraan Envyn käsiin. Hän on päättänyt satojen ihmisten kohtalosta ja murhannut asemansa saadakseen, mutta kukaan ei ole suoraan ojentanut henkiriepuaan hänelle ja luottanut, että hän osaa tehdä oikean päätöksen. Lirin epätoivosta kumpuava luottamus läikyttää jotakin lämmintä Envyn sisällä. Edes Envyn aina vierellään pitämä Ramona ei ole suoraan omistautunut hänelle. Mutta nyt vaalea kuningas tarjoaa sitä pientä varjoa, joka hänestä on jäänyt jäljelle.

Envy ojentautuu Lirin lähelle, vie kätensä tämän vaaleisiin hiuksiin ja antaa itsensä leikkiä tällä vielä hetken. Kiirettä ei olisi, hengen voisi riistää hetkiä myöhemminkin. Envy kuljettaa käsiään Lirin suortuvissa, silittää viitan turkisreunusta. Lir on silkkiä hänen otteissaan, mukautuvaa ja pehmeää kangasta, jonka hän saattaisi repiä kappaleiksi milloin vain haluaisi. Kuninkaan pehmeät huulet maistuvat vereltä hänen omillaan. Kuoleman metallinen maku leviää suuhun, Envy nielaisee täyteläisen ja paksun veren antaen Lirin painautua kevyesti häntä vasten. Miten paljon hän rakastaakaan tilanteen kieroutunutta luonnetta. Sitä, että aivan pian hän saisi painaa kätensä Lirin kurkulle ja tappaa tämän vielä silloin, kun nuori kuningas itse kuvittelee tilanteen olevan hallinnassaan.

Ajatus lähestyvästä kuolemasta kutittelee Envyn kehoa, hän värähtelee Lirin kevyen kosketuksen voimasta. Kuninkaan korujen painamat, sirot kädet siirtyilevät paidan valkoista kangasta pitkin ylös, verisestä suusta tippuu tummia pisaroita sen puhtaalle pinnalle. Ja silloin, kun Envy sallii itsensä sulkea silmänsä ja antaa mielihyvän aallon viedä hänet hetkeksi pois, Lirin otteet kiristyvät. Kuningas siirtää kätensä Envyn kapealle kurkulle ja painaa lujaa.

Vastaavia tilanteita on ollut Envyn elämässä useasti. Hän tietää tismalleen, mihin kohtaan potkaista ja miten käyttää käsiään, kun jonkun kädet ovat hänen kurkullaan. Hämmästys on kuitenkin liian suuri, hän käyttää muutaman kohtalokkaan sekunnin vain sen tajuamiseen, ettei Lir sittenkään ole antanut elämäänsä hänelle. Lir taistelee hengestään, sokea kuningas käyttää viimeiset voimansa päästäkseen hänen maailmaansa kohtaavasta uhasta. Envy, joka oli jo täysin asennoitunut omaan asemaansa tilanteen voittajana, on järkyttynyt siitä, että Lirkin osaa valehdella.

Lirin jalat pitävät Envyn keskiruumiin maassa, mutta villien johtajalla on yhä kätensä käytössä. Hän vie kätensä Lirin kasvoille, vastustelee tämän otteita ja kynsii pitkiä viiruja Lirin valkeisiin kasvoihin. Kaksi suurta johtajaa pyrkivät eliminoimaan toisensa, vaaka keikkuu keikkumistaan. Lopulta Envy saa oikean kulman ja lyö Liriä kasvoihin niin lujaa, että tämän ote Envyn kurkusta herpaantuu kohtalokkaasti. Envy saa kiepautettua itsensä pois, työntää Lirin voimakkaasti pois päältään ja nousee ylös.

Kädet tuntuvat vielä hänen kurkullaan, hänen on pakko yskiä. Toinen käsi hakeutuu omalle kurkulle tunnustelemaan, saako hän vielä kunnolla henkeä. Toinen etsii jostakin jotakin terävää, peiliä, kampaa, mitä tahansa. Lir on kuitenkin nopeampi. Hän saa itsensä kammettua ylös. Äärimmilleen terästynyt kuulo paikantaa Envyn olinpaikan heti, hän saa lähestyttyä tätä ja tartuttua tähän uudelleen. Envyn lähitaistelutaidot ovat kuitenkin vertaansa vailla. Muurin takana kasvaneelle toisen ihmisen satuttaminen ja oman elämän ylläpitäminen ei ole kovinkaan vaikeaa.

Kaksikko kieppuu toistensa kimpussa lähemmäs huoneen suurta parveketta. Lir tietää lähitaistelukykyjensä olevan lähestulkoon olemattomat, joten hänen on yritettävä jotakin muuta. Jos hän saisi Envyn parvekkeelle, hän voisi koettaa työntää tämän kaiteen yli. Koko on hänen puolellaan – hän on Envyä paljon pitempi, ja vaikka Envyllä onkin suuremmat taidot, hänellä olisi silti mahdollisuuksia saada Envy työnnettyä kaiteen yli.

Lopulta he pääsevät parvekkeelle asti. He ovat kiinni toistensa käsissä, tanssivat irvokasta valssia elämän ja kuoleman langalla. Lanka heiluu heilumistaan, mutta ei murru kummankaan alta. Envyn kasvot ovat eläimellisessä irvessä, hänen suonensa tykyttävät otsalla ja käsissä. Hänestä näkee, että hän on elementissään, pieni petoeläin saaliinsa kimpussa. Taistelusta ei selviäisi haavoitta.

Lir osaa sokeutensakin takaa ennakoida Envyn liikkeitä. Hän heittää vastustajansa muutaman kerran päin parvekkeen koristeellisia reunoja ja kuulee, miten osa reunoista alkaa murtua. Parvekkeen reuna pettäisi, jos hän työntäisi Envyn tarpeeksi monta kertaa sitä vasten. Envy osaa kuitenkin väistellä ja harhauttaa. Hän on aiemminkin taistellut sokeiden ihmisten kanssa ja tietää, kuinka he käyttävät muita aistejaan taistellessaan.

Tämä kaikki on paljon parempaa kuin Envy olisi osannut unelmoida. Lir ei myönnykään hänen otteisiinsa vaan taistelee kuningaskuntansa puolesta. Kuninkaan äkillinen tarmonpuuska saa Envyn koko ruumiin värisemään raivosta ja mielihyvästä, niiden toisiinsa kietoutuneesta yhdistymästä. Ainoa oikea tapa olla lähellä toista ihmistä on tuntea tämän kynnet kehollaan ja aiheuttamansa haavat sykkivänä kipuna kaikkialla ympärillään.

Envy on saanut Lirin painettua kaidetta vasten. Hänen kätensä on Lirin kasvoilla, kuninkaan pitkä selkä taittuneena kaidetta vasten. Lir tippuisi, jos ei onnistuisi saamaan otetta kaiteesta tai Envystä.

”Sinä et saa minun maatani”, Lir sähähtää hapuillessaan jotakin, johon tarttua. Hän yrittää työntää Envyä pois, mutta tämä painautuu tiukemmin Liriä vasten ja pitää tiukasti kätensä tämän kasvoilla. Lir ei saa työnnettyä itseään ylös. Kuninkaan taistelukokemuksen puute alkaa vaikuttaa taistelun kulkuun; Lir on voimiensa lopussa.

Lir ei saa enää otetta mistään ja osa hänestä tietää, että kaikki on tässä. Elämä on eletty, filminauha ei kulje silmien edessä mutta auringonvalo tuntuu lämpimänä kasvoilla. Hän ei ole antanut kaikkeaan, hän tietää sen, mutta ei tunne siitä häpeää. Hän on tehnyt sen, mitä olosuhteisiin nähden on kyennyt.

Kun Envy päästääkin yhtäkkiä irti, Lirin kasvoille leviää hämmennys. Hän ei ehdi ihmetellä, miksi Envy on vetäytynyt kauemmas, sillä kaide alkaa murtua hänen altaan. Hänen kätensä hapuilevat kylmää ilmaa, mutta kaide on jo lähtenyt pakoon hänen altaan. Lir syöksyy alas kohti kovaa, kylmää maata.

Voisi sanoa kohtalon johdatukseksi, että Altairista Lyraan ratsastavat Ramona, Arra ja Veronika saapuvat paikalle juuri silloin, kun Lir tippuu korkealta linnastaan alas maahan. Nuoret naiset eivät kuule huutoa, eivät pienintäkään parahdusta. He näkevät ylhäisen miehen, jonka kultaisiin hiuksiin aurinko tarttuu tämän tippuessa suoraan kuolemaansa.

Naisten ei tarvitse rynnätä hevosillaan tarkistamaan, mitä kuninkaalle on käynyt. Jokainen tietää sen muutenkin. Kun Arra ja Veronika katsovat hämmentyneen kauhun vallassa linnastaan tippunutta kuningasta, Ramona kohottaa katseensa ylös. Hän ehtii nähdä vilahduksen tummia hiuksia ja ohuita jalkoja, jotka viuhahtavat sisälle linnaan. Envy. Ramona tietää jo silloin, minne mennä ja mitä tehdä.

Lir Laygoldin tippunutta ruumista lähimpävä olevat soturit, jotka sattuvat olemaan hänen omiaan, kumartuvat kuninkaansa ylle. Kuninkaan kallo on halki, tumma veripeitto leviää lumisille kiville ja tahrii Lirin kullanvaaleat hiukset. Ilme hänen valkoisilla kasvoillaan on levollinen. Nuori kuningas on matkalla tähtiin.