Kirkkain tähti: luku 22

Luku 22: Tuulen nimi

Annorlundan suurin joki, Vuorijoki, jatkaa nimensä mukaisesti tasaista kiemurteluaan Sadevuorten sisälläkin. Se kiertää maanalaisia tunneleita monen mutkan kautta, kunnes lopulta päättyy suureen luolaan. Sadevuorten sisäisistä labyrinttimaisista luolastoista voi olla useaa mieltä, mutta kukaan, joka on koskaan nähnyt niiden suurimman luolan, ei voi kieltää sen kauneutta. Valonsäteet pääsevät sisään uskomattoman korkeasta raosta. Valo sirottuu pienen lammen pinnan läpi ja valaisee kristallinkirkkaan veden paljastaen kivikon sen alla. Lampi on muodostunut syvänteen sisälle, ja se jatkuu pieninä onkaloina maan sisällä. Se ei ole erityisen syvä, mutta sen sisältämiin vedenalaisiin luolastoihin eksyisi ja hukkuisi nopeasti. Auringonsäteet valaisevat vain pohjaan asti.

Lintu, joka on asunut koko ikänsä Sadevuorten kupeessa, tuntee suurimman osan vuorten kätkemistä reiteistä. Hän on vaeltanut sen pimeimmätkin kolkat läpi ja tottunut astelemaan sen kivikkoisia sisäisiä teitä näkemättä kunnolla eteensä. Hänen on tarvinnut eksyä vain muutaman kerran oppiakseen reitit ulkoa.

Nyt Lintu nousee vuorensisäisestä lammesta, ravistelee pitkiä, vettä tippuvia hiuksiaan ja vetää nopeasti syksynoranssin paidan ylleen. Kesällä vuoren sisällä on sopivan viileää, sillä kylmä kivi ja vesi viilentävät sitä sopivasti, mutta talvella vuori tarjoaa suojan lumelta ja pahimmalta kylmyydeltä. Lämmintä siellä ei silti ole, ja mitä pikemmin Lintu saa itsensä kuivattua, sitä paremmat oltavat hänellä on.

Miehen keho on virkistynyt kirkkaassa vedessä kastautumisesta, mutta hänen mieltään verhoaa yhä synkkyys. Jos Elisabeth olisi vain kuunnellut häntä eikä antanut ylpeytensä hirttää itseään. Enää Lintu ei voi sille mitään. Herttuatar ei ollut näyttänyt siltä, että olisi aikeissa tulla myöhemmin katumapäälle. Linnulla on tuskin enää mitään asiaa Kolmivirtaan, ja se kaihertaa häntä enemmän kuin hän kehtaa myöntää itselleen.

Lintu ei ole koskaan ollut erityisen ihmisläheinen, hän on karttanut turhia kontakteja, mutta pyrkinyt silti luomaan itselleen verkoston koko Annorlundaan. Hän saa kulkea käytännössä kaikkialla miten tahtoo, niin tiiviisti hän on verkostoitunut. Silti maailmassa on aina ollut hänelle kaksi paikkaa, joihin hänet toivotetaan aina tervetulleeksi. Toinen on aina tähän asti ollut Kolmivirta, mutta nyt, kun Elisabethin vihaksi kääntynyt ylpeys on vihdoin muodostunut isoksi esteeksi heidän välilleen, Linnulla on enää yksi paikka. Se riittää hänelle. Se ei ole hänelle koti samalla tavalla kuin ympäröivät havupuut, tähtitaivas ja vuorensisäinen luolasto ovat, mutta se on hänelle tärkeä. Siellä takassa on kesäisinkin tuli, ja uunissa leivottu lämmin vehnäleipä odottaa häntä aina, kun hän päättää pistäytyä.

Ja sinne hän aikoo suunnata nytkin. Lapsuudenkotiinsa, paikkaan, jossa hän olosuhteiden pakosta kasvoi. Syntymämaanosassaan häntä ei koskaan tunnustettaisi siksi, kuka hän todella on, eikä hän moista tunnustusta kaipaisikaan. Maailman on parempi elää tietämättä hänen todellista nimeään.

Kun Lintu on pukenut kaikki vaatteet ylleen, hän lähtee kulkemaan joenvierttä pitkin ulos. Hän kulkee pitkin luolan seinämiä, tarttuu kivipintaan aina, kun meinaa liukastua. Kylmyys tartuu hänen avonaiseen päähänsä, joten hän vetää oranssin kaapunsa hupun tiukemmin ylleen.

Luolastoa pitkin pääsee nopeasti sekä Mizariin että Altairiin. Lintu tietää, että samaista luolastoa pitkin pääsisi nopeiten myös Lyraan, mutta ei ole koskaan tuonut tätä tietoa julkisuuteen. Hän tietää tarkalleen, mitä herttuatar Elisabeth tekisi sillä, jos saisi sen tietoonsa. Hyökkääminen Lyraan onnistuisi sisäpuolelta, heidän ei tarvitsisi edes marssia vuorten yli ja aiheuttaa paniikkia tavallisissa kansalaisissa.

Kolmivirrassa kokemansa nöyryytyksen jälkeen Lintu on tullut yhä vain varmemmaksi siitä, että hänen täytyy todella ottaa selvää, minne kaikkialle tunnelistoa pitkin pääsee. Jos on pienikin mahdollisuus siihen, että sen avulla pääsisi muurin toiselle puolelle, ei olisi temppu eikä mikään villeille hyökätä Annorlundaan sitä kautta. Hän on epäillyt salareitin olemassaoloa jo vuosia osittain siitäkin syystä, että on joskus havainnut merkkejä villien käynneistä Sadevuorten sisällä. Erilaisia aseiden jäämiä ja kankaanpaloja, sellaisia, joita ei valmisteta missään päin Annorlundaa. Lintu tietää, ettei voisi jättää asiaa sikseen nyt, kun hän on käytännössä ainoa, joka tietää villejen läsnäolosta maan sisäpuolella. Elisabeth ei kenties enää kuuntele häntä, mutta tässä maailmassa on muitakin.

Metsästäjien on saatava tietää, että haukkojen keskuuteen on pesiytynyt käärme. Villityttö ei voi vain jäädä heidän luokseen. Tieto tulee metsästäjien kautta kiirimään myös Sea’s Endiin kuninkaan ja kuningattaren korviin. Lintua ahdistaa tietää, että sen kuultuaan Lir Laygold alkaisi suunnitella turvatoimia villejä vastaan. Kun niin tapahtuisi, kuningatar Anesidora kertoisi sisarelleen ja tämä hyökkäisi muihin asioihin keskittynyttä kuningasta vastaan. Wainwrightit pääsisivät valtaan, Lyran armeija ei ehtisi tekemään mitään eivätkä metsästäjät ehtisi ajoissa Lyraan puolustamaan kuninkaanlinnaa. Laygoldien sukulinja katkeaisi. Melkein.

Melkein on pelottavan voimakas sana. Sanoilla on muutenkin suuri valta maailmassa, jossa kaikki pohjautuu kullan nimen painoon ja sukujen vanhoihin kunnioihin. Sillä, mikä yksilön nimi on, on suurempi merkitys kuin uskoisi. Lintu jos kuka tietää sen, ja kenties siksi hän pitääkin lisänimistään erityisen suuresti. Ne vievät huomion pois siitä todellisesta.

Ja silti, siitäkin huolimatta, että Lintu tiedostaa maailman tilanteen kääntyvän veriseen suuntaan pelkästään sillä, että hän aikoo kertoa metsästäjille petturista keskuudessaan, hän aikoo tehdä sen. Hän aikoo kertoa sen. Ei siksi, että tahtoisi edistää Wainwrightien sotasuunnitelmaa sitä kautta. Hän tekee sen puhtaasti siksi, että villit todella ovat uhka, johon suhtautua vakavasti. Ja koska kertominen on hänestä oikein. Hän tekee aina vain sen, minkä mieltää oikeimmaksi ratkaisuksi. Valitettavasti oikeat ratkaisut ovat harvoin helppoja eivätkä koskaan uhrittomia.

Ajatuksiinsa uppoutunut Lintu astuu ulos vuoriluolastosta ja antaa lumen sekä auringonvalon hetkeksi sokaista itsensä. Maailmassa on pelkkää valkoista, kun hän astelee maan alta keskelle talvimaisemaa. Havupuut notkuvat lumen painosta, mutta taivaalta ei tänään sada lisää niiden päälle. Auringon korkeudesta päätellen kevät on yhä vain lähempänä, vaikka sitä ei kaikkialle levittäytyneistä lumikinoksista vielä uskoisikaan. Sen kuitenkin tuntee kirkastuvasta ilmasta ja lintujen palanneesta laulusta.

Hetken metsässä käveltyään ja muuttolintujen laulua kuunneltuaan Lintu päätyy pienen järven ja sen ympärille muodostuneen aukion luo. Tässä on paikka, joka on hänelle niin lähellä maallista kotia kuin minkään on vaeltajasielulle mahdollista olla. Hänen kasvuympäristönsä, lämpimin takkatulensa. Pieni, puinen kalastajanmökki pienellä kuistilla ja savupiipulla. Pihamaassa muutama lehdetön puu, kaikkialla aukion ympärillä lumen peittämiä korkeita havupuita. Lintu osaisi jokaisen pienemmän puun kasvutarinan ulkoa, hän osaisi nimetä jokaisen järven kalan.

Tuttuuden tunne leviää hänen kehoonsa, kun hän astelee kuistin portaita ylös ja koputtaa oveen. Parvekkeelle on jätetty onkivapoja nurkkaan ja muutamia veitsiä naulakkoon. Kun ovi vihdoin avataan, sen takaa kuuluu tuttua, lämmintä naurua. Oven avaa pyöreähkö, ainakin kolmekymmentä senttiä Lintua lyhempi naishenkilö, jonka silmät säihkyvät tähtien lailla niiden kulmiin muodostuneista rypyistä huolimatta. Hänen mekkonsa on tyypillinen kauppiaan mekko; ei uusi, muttei aivan vanhakaan. Lintu huomaa, että mekon alareunaan on ommeltu pitsikerros, joka on paitsi eri sävyä kuin kirjava mekko, myös selkeästikin paljon hintavampi kuin itse mekon kankaat ovat olleet.

Nainen henkäisee, alkaa päästää onnellisia huudahduksia ja rutistaa Linnun tiukasti itseään vasten. Hän ei saa ulos selkeitä sanoja, mutta otteen tiukkuus paljastaa Linnulle, että vastaanotto on lämmin. Vanhan naisen takaa astelee tätä hieman pitempi, mutta Lintua paljon lyhempi harmaahiuksinen mies, jonka hiusraja on karannut taakse jo kauan sitten. Hän on hintelä ja pukeutunut itselleen tyypillisiin harmaan- ja maastonvihreänkirjaviin vaatteisiin.

”Voi hyvät tähdet, voi...” Naisen ääni hukkuu onnellisuuden aaltoon. Hän rutistaa Lintua vielä kerran saaden pienen hymyn karkaamaan tämänkin huulille. Sitten hän päästää irti ja antaa miehenkin halata tätä. Linnun ja miehen halaus on lyhyempi, mutta aivan yhtä lämmin. Ikävä heidän välillään piirtää tähtiä heidän ympärilleen, tunnelma on kaunis ja takuulla lämpimämpi kuin pienen mökin nurkassa loimuava takkatuli. Lintu tuntee onnellisuuden leviävän lämpönä kehoonsa. Hän on tullut kotiin.

”Hei, äiti. Hei, isä”, Lintu sanoo kykenemättä olemaan hymyilemättä. Mies ja nainen hänen ympärillään eivät ole hänen biologiset vanhempansa, mutta voisivat olla. He ovat säilyneet aivan pienestä pitäen Linnulle niinä turvallisina ihmisinä, joiden ovi on aina hänelle avoin.

Naisen silmissä käväisee muutama kyynel, kun hän katsoo poikaansa. Edellisestä kerrasta on jo miltei vuosi, ja vaikkei maailma ole muuttanut hänen poikaansa siinä ajassa, äiti ei ole kyennyt tallettamaan jokaista yksityiskohtaa tämän kasvoista.

”Kuka antoi sinulle luvan miehistyä noin hirvittävästi sillä välin, kun olit poissa? Minähän olen herran tähden ehtinyt leipoa vasta kaksi vehnäleipää ja keittää yhdet kuumat mehut sillä välin, ja silti kehtaat tulla takaisin tuollaisen parran kanssa, vasta kolmekymppinen mies”, nainen nauraa katsellessaan poikaansa yhä onnellinen hymy kasvoillaan.

”Äiti hyvä, ei sitä luonnossa ehdi leikata”, Lintu toteaa hymyillen itsekin.

”Elana, anna pojan pitää naamakarvansa, hyvin ne hänelle sopivat”, mies huomauttaa tuolistaan.

Elana irvistää miehelleen ja siirtyy tulisijan viereen nostamaan kattilan sen yläpuolelta. Kattilasta kantautuu Linnun herkkään nenään tuttu lämpimän mehun tuoksu.

Elana raivaa pienelle mäntypöydälle tietä, siirtää kattilan pienen lappusen päälle ja siirtyy taaemmas huoneeseen hakemaan jotakin syötävää. Mökki on käytännössä vain yhden huoneen ja käymälän kokoinen, mutta suhteellisen korkea. Ylhäällä olevalla varrella roikkuu reikäleipiä, ja parrelle mahtuu nukkumaan. Seinillä roikkuu samanlaisia värikkäitä ryijyjä ja eläinten taljoja kuin aina aiemminkin.

”No, Aron kulta, kerrohan, missä olet liikuskellut tähän asti”, Linnun äiti sanoo huolettomasti, ”vuorilla ja merillä kuten tähänkin asti, niinkö?”

Linnun koko jänteikäs ruumis jännittyy hetkessä. ”Äiti...” Elana ymmärtää heti tekemänsä virheen ja miltei tiputtaa vehnäleivän viedessään toisen käden suulleen.

”Voi tähtien nimissä, anteeksi, unohdin tyystin, että kaikella on nykyään korvat”, Elana henkäisee ja laskee leivän pöydälle.

Linnun isä puolestaan huokaisee syvään ja ristii kätensä. ”No millä nimellä me poikaamme sitten kutsuisimme, jos emme omallaan? Aroniksi hänet on ristitty oman äitinsä toimesta, ja mielestäni se nimi hänelle kuuluu.”

Elana ja Lintu vaihtavat pelokkaita katseita. ”Mark, sinun on ymmärrettävä, ettei sen nimen painolasti ole tässä maailmassa ihan niin yksinkertainen asia kannettavaksi.”

Hetken he keskustelevat asiasta niin vanhan parin tapaisesti, että Lintu löytää tilanteesta jopa jotakin huvittavaa. Kun he eivät millään meinaa lopettaa, hän katsoo asiakseen puuttua keskusteluun. ”Äiti, isä. Ei hätää.” Hän haluaisi sanoa, ettei hänen nimensä lausumisella ollut mitään merkitystä, mutta sillä nimenomaan on. Sillä on pitkä ja vaarallinen historia kerrottavakseen, ja sen ääneen sanominen julkisella paikalla olisi kuin sotahuuto.

Elanan ja Markin olemukset rauhoittuvat pian, ja sitten he kaikki istuvat pöydän ääreen syömään leipää ja juomaan mausteista kuumaa mehua, jonka tuoksu täyttää pienen mökin. He keskustelevat menneistä, kuluneesta vuodesta ja sivuavat hieman maailman tilannettakin. Nauravat paljon ja luovat toisiinsa katseita, joita vain perhe voi toisiinsa luoda.

Lopulta, kun kaikki lämmön ja rauhan vallitessa käytävät keskustelut on käyty, on aika siirtyä tummempiin aiheisiin. Lintu tietää, etteivät hänen vanhempansa tiedä maailman tilanteesta kuin pääpiirteitä, eikä hän millään tahtoisi myrkyttää heidän mielikuviaan perinpohjin. Silti hän näkee mielensä perukoilla kauhukuvan siitä, mitä tapahtuu, kun villit pääsevät levittäytymään Mizarin metsiin ja polttavat tämän pienen mökin maan tasalle ja repivät hänen vanhempiensa kurkut auki. Hän ei tahdo nähdä maailmaa, jossa tätä mökkiä ei ole olemassa.

Lintu luulee ymmärtävänsä Elisabethin suunnatonta raivoa hivenen paremmin nyt, kun hän istuu jälleen tutun pöydän ääressä rakastamiensa ihmisten ympärillä. Hän tietää, että repisi maailmoja kappaleiksi ja antaisi sisäiselle eläimelleen täydet ohjat, jos se vain estäisi Elanaa ja Markia tuhoutumasta. Loppujen lopuksi tunne on kaikissa sama. Ydin on polttavan kuuma eikä lopeta palamistaan ennen kuin on saanut haluamansa.

”Sinä taidat tietää enemmän kuin kerrot, vai mitä, poika?” Mark kysyy hiljaa. Aurinko on ehtinyt jo laskea ja Elana on sytyttänyt pöytään yhden pienen kynttilän. Markin tummat silmät näyttävät sen valossa huolestuneilta.

Lintu hymyilee surumielisesti. ”Ehkä niin. Olen todella nähnyt paljon lähiaikoina.”

”Sota on tulossa, eikö olekin?” kysyy puolestaan Elana vailla pelon häivääkään äänessään. Sellainen pelottomuus ei johdu tietämättömyydestä. Se on syvällä luonteessa, ja pieni rakkauden aalto tätä vanhaa naista kohtaan kulkee Linnun kehoa pitkin.

”On”, Lintu sanoo huokaisten raskaasti. ”On, ja se tulee pian.”

Kumpikin nyökkäilee. He ovat mitä ilmeisimminkin osanneet jo asennoitua tähän. Mark nousee hitaasti pöydästä ja pyytää Lintua tulemaan mukaansa terassille. Hänellä olisi pojalleen asiaa. Kynttilän valo jää lepattamaan, se sotkeutuu takkatulen loimuun ja saa pöydän ääressä istuvan Elanan pehmeät ja lempeät piirteet näyttävään entistä lempeämmiltä. Hän hymyilee pojalle aivan kuin tietäen, että kun hän kerran oven avaisi ja astuisi ulos, hän pysyisi siellä taas seuraavan vuoden.

Kun ovi sulkeutuu, Mark alkaa heti puhua. Jäätynyt järvi kimaltaa pihan lyhtyjen valossa, lumi sen yllä on lopettanut tanssinsa. Ei ole enää niin kylmä, vaikka hengitys hieman höyryääkin.

”Poikani, en halua huolestuttaa äitiäsi, joten puhun kanssasi kahden. Elana on ollut hirvittävän huolissaan lähiaikoina. Hän ei ehkä näytä sitä, mutta hän on.”

Lintu nyökkää.

”Sinun todellisen nimesi arvo tullaan vielä mittaamaan. Miksi sinä et kerro kansalle, kuka sinä oikeasti olet? Annat heidän nimitellä sinua kulkiessasi maanosasta toiseen. Ansaitsisit parempaa, ansaitsisit heidän kumarruksensa.”

Ei. Sellaiseksi Lintu ei ole koskaan mieltänyt itseään. Ne paikat tähdistössä täyttää joku muu nyt ja jatkossa. ”Ei, isä, minä en ole kuningas, yhdenkään ei tarvitse kumartaa minua”, hän toteaa ja tarkoittaa sanomaansa.

Mark pudistaa väsynyttä päätään. ”Et ehkä miellä sitä, mutta syntyperältäsi olet.”

”Unohdettua ja menetettyä, tähdetkään eivät enää muista mitään syntymästäni ja todellisesta nimestäni. Ne eivät todista puolestani”, Lintu huokaisee.

”Väärin. Tähdet eivät koskaan unohda. Ihmiset unohtavat.”

Mark tietää, ettei tästä kannattaisi väitellä. ”Aiot varmasti kuitenkin osallistua kaikkeen? Kantaa kortesi maailman kekoon?”

”Aion toki. Teen sen, minkä parhaimmakseni katson.”

”Et taida nytkään olla menossa omille teillesi. Sen näkee silmistäsi.”

Lintu naurahtaa. ”En, mutta pakkohan äidille oli hieman muunnella totuutta. Jos hän tietäisi, että aion mennä Altairiin ja kertoa Ian Darehawkille villistä heidän joukossaan, hän olisi sitonut minut tuoliini ja kieltänyt menemästä.”

Isä nyökyttelee hiljaa. ”Vai sellaista sinä aiot. Hiljaista osallistumista. Kukaan ei taida koskaan edes kiittää sinua.”

”Minulla on tuulen osa tässä kaikessa. Otan osaa tapahtumien kulkuun kuten kevyt tuuli – se vaikuttaa kaikkeen, mutta kukaan ei koskaan näe sitä itseään, ainoastaan sen vaikutuksen maailmaan.”

Sen sanottuaan Lintu kääntyy. Hänen isänsä tarttuu häntä voimakkaasti olkapäästä, puristaa hetken ja kuiskaa: ”Sinusta olisi tullut loistava kuningas, jos olisit kuunnellut syntyperääsi. Sinusta tulisi yhä. Etkö ikinä, koskaan kerro tälle sokealle kansalle todellista nimeäsi?”

Lintu pudistaa päätään. ”Kukaan ei koskaan kysy tuulelta sen nimeä, ja niin sen pitääkin olla”, hän sanoo ja astelee terassin portaat alas ja lähtee jättämään jalanjälkiään lumeen.

”Ai niin, isä”, hän huikkaa vielä, ”sano äidille, että hänen mehunsa oli yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ja että nuo veitset tuosta naulakosta kannattaa siirtää sisälle ihan varmuuden vuoksi.” Hän heiluttaa isälleen, joka jää katselemaan kuistille poikansa menoa juuri niin pitkäksi aikaa, että tämä katoaa puiden tummaan syleilyyn. Viimeiset sanansa Lintu jättää sisälleen. Ne sanat, joita hän todella tarkoittaa. Älkää kuolko. Ette saa kuolla, tai en anna teille koskaan anteeksi.

Hän jatkaa matkaansa Mizarin metsästä kohti Altairin rajoja illan väistyessä yön tieltä ja tähtien vyyhdin levittäytyessä taivaalle. Hän huomaa ajattelevansa isänsä sanoja tähdistä. Sitä, että ne tietävät kaiken eivätkä koskaan unohda. Lintu ei tahtoisi olla samanlainen. Hän jatkaa matkaa ja kieltäytyy ajattelemasta syntyperäänsä, sitä, kuka hän todella on.

* * *

Altairissa ei ole juurikaan valoja. Metsästäjien maat valaistaan satunnaisilla lyhdyillä, mutta ainoastaan rakennusten ympäriltä. Pohjoisen puolelta Altairiin saapuva Lintu yrittää tehdä parhaansa, ettei tipu Begger’s Holeen, jota hän ei aluksi meinaa havaita. Suuri, ikivanha joukkohauta ammottaa muuten valkoisessa maastossa suurena ja armottomana. Lintu kiertää sen ajatellen, että senkin merkitys on haihtunut muistojen virrasta. Kukaan ei enää muista muuta kuin sen, että sitä käytettiin satoja vuosia ennen sisällissotaa tai villejen ilmestymistä joukkohautana. Siten muistot vain kuluvat pois.

Leirissä muutamat kynttilät ja pihanuotio ylläpitävät tunnelmaa. Lintu astelee kevyesti keskelle kaikkea ja odottaa, että joku metsästäjistä havaitsisi hänet. Ulkona ei juurikaan ole väkeä, ainoastaan nuori tummahiuksinen metsästäjämies kolmannen rakennuksen terassilla. Kolmannen ryhmän johtaja, Emil.

”Hei, sinä siellä!” nuori mies huikkaa. Hänen kireä ilmeensä pehmenee Linnun kääntyessä häneen päin. ”Ai, Vaeltaja. Siitäpä onkin aikaa.” Niin kauan, että Lintu on unohtanut häntä kutsuttavan Altairissa Vaeltajaksi. Hän muisteli sen nimen olleen vain Lyrassa käytetty, mutta näemmä kaikesta voi erehtyä, kun viettää tarpeeksi aikaa jossakin muualla.

”Minulla olisi asiaa mestari Ianille”, Lintu ilmoittaa, ”kiireellistä asiaa.”

Emil kohauttaa harteitaan. ”Selvä.” Nuori mies ei tee elettäkään etsiäkseen Iania käsiinsä, astelee vain tyynesti takaisin sisälle rakennukseen. Lintu ei enää muista, kantaako Emil hänelle kaunaa jostakin vai onko hän aina kaikille samanlainen. Hän veikka jälkimmäistä, koska Emilin silmissä ei ole rahtustakaan lämpöä.

Lintu osaa onneksi itsekin hoitaa asiansa. Häneltä ei kestä kauaa juosta päärakennukselle ja etsiä Ian suuren miesjoukon keskeltä. Tänä iltana päärakennuksen aulaa ei olla valaistu takkatulella, ikkunalaudoilla on muutama miltei kokonaan loppuun palanut kynttilä. Ian istuu miesten joukossa oluttuoppi kädessään ja hymyilee leveästi. Siitä onkin hetki, kun Lintu on nähnyt tuon ylpeän miehen hymyilevän. Se sopii hänen teräviin kasvoihinsa, saa harmaat silmät näyttämään eloisemmilta.

Ian kuitenkin huomaa Linnun oitis ja nousee ylös jättäen tuopin seuralaisilleen. Hän ottaa tummanruskean karhunnahasta tehdyn taljan harteilleen ja ohjaa Linnun ulos ennen kuin miehet ehtivät kyseenalaistaa tapahtumaa.

”Sinua ei olekaan näkynyt”, Ian sanoo ja Lintu huomaa, ettei humala ole ehtinyt vielä miehen ääneen asti. Kenties tuopista ei ole vielä ehditty kumota murto-osaakaan. Eihän se Linnulle kuulu, hän haluaa Ianin vain kuuntelevan. ”Sinulla on aina huonoja uutisia saapuessasi, poika. Puhu vain, niin säästämme molemmat aikaa.”

Ianin asenne hivenen ärsyttää Lintua, mutta hän ymmärtää pitää äänensä tasaisena itseään pitemmän ja rotevamman miehen seurassa.

”Suoraan asiaan, niinkö? Sinun joukoissasi on yksi villi.”

Ian siristää harmaita silmiään. Jos hänen kasvoillaan oli äsken ollut hivenkin onnellisuutta ja huvittuneisuutta, kaikki se on nyt poissa. Kasvot kivettyvät sekunneissa. ”Villi? Mahdotonta, minä olen kouluttanut henkilökohtaisesti lähes jokaisen metsästäjän täällä. Tunnen heidät. Sellainen ei pääsisi sormieni lävitse.”

”On jo päässyt.”

Hetken Lintu ajattelee Ianin kieltävän hänen sanansa samalla tavalla kuin Elisabeth oli kieltänyt, mutta Ian ei ole yhtä tiiviisti ylpeyteensä sidottu kuin Cassiopeian herttuatar. Hän osaa antaa järjelleen tilaa.

”Kuka?” Yksi ainoa kysymys. Ianin katse kertoo, että hän uskoo jo. Ajatus siitä, että joku hänen valvovan silmänsä alla olevista ei olekaan sitä, millaiseksi hän on tämän todennut, ei ole miellyttävä ajatus, mutta hän hyväksyy sen nopeasti. Kaikki erehtyvät.

”Arra”, Lintu lausuu tytön nimen ja toivoo todella, että muistaa sen oikein. ”Häneltä irrotettiin taannoin silmä, eikö vain? En tiedä, millaisen tarinan tyttö kertoi sen irtoamisesta, mutta sen perusteella, mitä itse paikaltani kuulin… Täällä kerrottu tuskin pitää suuresti paikkaansa.”

Kauhukseen Ian huomaa Linnun sanojen pitävän enemmän paikkaansa kuin hän haluaisi uskoa. Hän on aina pitänyt Arraa vähintäänkin arvelluttavana. Huonona metsästäjänä, taidottomana ja huolimattomana, mutta että villi… Ajatus käy vaarallisen paljon järkeen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Ian tuntee kylmän kouraisun jossakin sisäelintensä tienoilla. Hän sanoisi sitä peloksi, jos olisi varma siitä, että se olisi pelkästään sitä. Kenties siinä on mukana velvollisuutta ja syyllisyyttä siitä, että on päästänyt sellaisen olennon lähelleen.

Ja jotain muutakin. Tieto siitä, että vartiovuoroja on vaihdettu ja silmäpuoleksi jäänyt tyttö on nyt matkalla vartioimaan Aquilan porttia hänen veljenpoikansa ja neljän muun ensimmäisen ryhmän metsästäjän kanssa. Ianin tekisi mieli valahtaa polvilleen, antaa itselleen oikeus tuntea rusentavaa syyllisyyttä ja vihaa tapahtumista.

Mutta Ian pysyy pystyssä. Ainahan hän pysyy. ”Se tyttö on tällä hetkellä matkalla Aquilaan Frejn ja muiden seurassa”, hän sanoo matalalla äänellä. ”He ovat lähteneet niin aikaisin, että ovat todennäköisesti jo lännessä. Frej sanoi menevänsä tapaamaan sisartaan samalla matkalla, enkä kieltänyt häntä, kunhan hän vain huolehtii metsästäjiensä pääsemisestä portille…” Kylmät väreet kulkevat pitkin Ianin vahvaa ruumista. ”Jos Frej on ottanut sen tytön mukaansa, – hän aivan varmasti on – emme voi millään tietää, millaista vahinkoa siellä voidaan saada aikaiseksi.”

Lintu ymmärtää tilanteen vakavuuden. Hän yöpyy Ianin pyynnöstä päärakennuksen kylmässä vierashuoneessa ja kuuntelee myöhään yöhön, kuinka Ian käy keskustelua toisen ja kolmannen ryhmien johtajien kanssa. Lopulta hän kuulee, kuinka Ian päättää antaa kolmannen ryhmän Emilin hakea Mizarista hevosen, jolla ratsastaa Aquilaan ja katsomaan, mihin tilanne on edennyt.

Siitä on pitkä aika, kun Linnulla on ollut edellisen kerran ajan oikea katto päänsä päällä yölliseen aikaan. Se ei aiheuta hänessä sen kummemmin ahdistusta kuin iloakaan. Ainoa asia, jota hän osaa ajatella, on se, että hän on onnellinen, ettei hänen syntyperästään tiedä hänen lisäkseen muut kuin hänen vanhempansa. Tällaista maailmaa eivät tähdetkään voisi johtaa, saati että hän siihen pystyisi. Hän sulkee lopulta silmänsä, lakkaa mittailemasta huonetta katseellaan ja vaipuu levottomaan uneen.