Kirkkain tähti: luku 38

Luku 38: Jano

Valtaistuinsali kimaltelee auringonvalon huoneeseen sirottamissa sävyissä. Se ulottuu tänään jopa salin toisella puolella oleviin hopeisiin valtaistuimiin, kimaltelee tuoden mukanaan aavistuksen saapuvasta keväästä. Varsinaiseen kevääseen on vielä matkaa, mutta pienikin pilkahdus siitä on tervetullut. Muisto siitä, että aurinko voi paistaa koko päivän korkealta ja lämmittää kaikkea syleilyllään.

Lirillä on jälleen huonompi päivä silmiensä kanssa, joten kuningatar Anesidora istuu yksin isolla valtaistuimellaan ja sivelee sen hopeista pintaa. On upeaa, miten auringonvalo saa pinnan kiiltämään. Aurinkokin pitää enemmän kuningattaren suvun loistosta, se ylläpitää sitä Anesidoran istuessa istuimellaan.

Anesidora itse ei koe olevansa erityisen loistelias siinä istuessaan. Tänään ei ole sellainen päivä, jolloin hän olisi varma mistään. Isosiskon hyökkäys lähenee päivä päivältä, eikä Anesidora ole vielä ehtinyt tehdä mitään omaansa sillä välin. Hän jäisi jälleen kerran Elisabethin jalkoihin.

Metsästäjien mukanaan tuoma tieto villien johtajan viestistä tuntuu kuitenkin Anesidorastakin suuremmalta ongelmalta kuin sukujen välinen kiista. Villit tuntuvat aina olevan valmistautuneita kaikkeen, eikä Anesidora pidä ajatuksesta, että he kuvittelevat voivansa vain kävellä sisään heidän valtakuntaansa ja alkaa vaatia heidän antautumistaan. Anesidora tietää, että vaateen takana täytyy olla jotakin muutakin, mutta Lir ei tunnu kuuntelevan. Siitä lähtien, kun hän aamuyöstä vastaanotti viestin metsästäjiltä, hän on kierrellyt hermostuneena pitkin käytäviä ja tahtonut olla yksin. Hän on jopa perunut Lysanderin kutsun eikä aio päästää tätä hetkeen Lyraan. Lir on jälleen kerran kahlinnut itsensä ylpeyteensä, eikä Anesidora voi olla tuntematta pientä mielihyvää siitä, miten epätoivoisena hänen aviomiehensä kulkee voimatta kertoa kenellekään, miten hukassa on pimeytensä keskellä.

Lir on antanut kaaoksen tiivistyä. Häntä ei edelleenkään kiinnosta pienemmät epäkohdat maailmassa, hän keskittyy tasan siihen, että villit eivät tule ja tuhoa hänen rakasta kuningaskuntaansa, jonka eteen hän ei ole tehnyt muuta kuin syntynyt sopivaan sukuun. Anesidora tietää, että villien koputellessa muurilla kuningas ei ehdi ajatella juuri muuta.

Anesidora ei ehdi pohtia aviomiehensä hankalaa tilannetta kauaa, sillä hänelle ilmoitetaan, että nimettömänä pysyttelevä mies tahtoo tavata kuninkaan.

”Nimettömänä pysyttelevä mies?” Anesidora nousee valtaistuimeltaan täyteen pituuteensa. ”Tuokaa hänet eteeni.”

Mies, jonka piirteissä on jotakin tuttua, tuodaan kahden vartijan voimin kuningattaren eteen. Miehellä on pitkä, osittain palmikoitu parta ja aurinkoraidoilla olevat ruskeat hiukset. Anesidoran katse ei kiinnity miehen kauniisiin kasvoihin eikä kohtuullisen hyväkuntoisiin vaatteisiin. Hän pysähtyy miehen silmiin, jotka ovat aivan samanlaiset kuin Lirillä. Kylmät vaaleansiniset. Laygoldien silmät.

”Tervehdys, teidän korkeutenne. Te ette oletettavastikaan tiedä, kuka olen.”

”Ikävä kyllä minulle ei olla suotu moista iloa.”

”Minua taidetaan kutsua täällä päin vaeltajaksi”, mies sanoo Anesidoran alkaessa hitaasti ymmärtää, kuka tämä on, ”mutta isosiskosi Elisabeth kutsuu minua mieluiten Linnuksi.”

Anesidora hymyilee miehelle. Hän on kuullut kaikki Annorlundan kolkat kolunneesta miehestä paljon isosiskoltaan. ”Tervetuloa, Lintu. Sinulla lienee tärkeää asiaa, kun matkaat etelään asti.”

”Tahtoisin puhua kuninkaalle, teidän korkeutenne. Kahden kesken.”

Anesidora siristää ruskeita silmiään. ”Millä asialla olet?”

”Minä en ikävä kyllä saata kertoa muille kuin kuninkaalle, teidän korkeutenne.”

Anesidora vie kätensä ylevästi eteen. ”Sinä voit kertoa minulle saman, mitä kertoisit kuninkaalle. Kuningas Lir on sattumoisin hyvin kiireinen juuri nyt.” Valhe ei ole suuri. Lir on toki kiireinen, mutta vielä enemmän Anesidoraa häiritsee, että mies, johon Elisabeth luottaa, tahtoo salata häneltä jotakin. Hän ei siedä sellaista.

”Ikävä kyllä minun on ehdottomasti saatava puhua tästä kuninkaan kanssa kahden, teidän korkeutenne.”

Anesidora huiskauttaa kättään. Lintu ei ymmärrä eleen merkitystä, mutta pian vartijat tarttuvat häntä hartioista ja lähtevät kuljettamaan pois auringossa kylpevästä salista.

”Teidän korkeutenne, tämä asia on ehdottoman tärkeää! Minun on saatava kertoa!”

”Sitten sinä kerrot sen suoraan minulle. Nyt.” Anesidora nostaa kätensä, jotta vartijat pysähtyisivät.

Lintu katsoo kuningatarta tarkkaan tietäen, ettei voi kertoa tälle mitään. Hän voisi kertoa, että on tullut Lyraan maanalaisesta luolastosta, pimeästä ja kosteasta. Siitä samaisesta tunnelista hän tahtoisi varoittaa kuningasta, kertoa, että hänen kuningattarensa sisar aikoo saapua sotajoukkoineen murskaamaan hänet. Lintu tutkii ympäristöään, katselee kullanhohtoista salia ja auringonvaloa, joka tanssii sen prameissa pylväissä ja korkeissa seinissä. Häntä pitelevät vartijat eivät pidä liian tiukasti kiinni, mikä kielii lähinnä siitä, että he osoittavat valtansa antamalla Linnun kuvitella, että hän voisi vielä rimpuilla irti. Aivan niin kuin hän muka tahtoisi. Lintu ajattelee, että nämä miehet ovat kenties hyviä siinä, mitä he tekevät, mutta tuskin mahtavat mitään Elisabethin armeijalle saati kaikille niille villeille, jotka saapuisivat Lyraan kaiken sotimisen jälkeen. Laygoldien puolustus ei millään riittäisi, ja Lintu tietää kuningas Lirin keskittyvän enemmän siihen, että saa suojeltua maataan villeiltä. Hän ei osaa odottaa Wainwrightien armeijaa, ja Anesidora huolehtii, että myös Sea’s Endissä on heidän apulaisiaan.

Kaaos ei tulisi olemaan edes hirvittävä. Laygoldit tuhottaisiin kokonaan, heidän ruumiinsa häpäistäisiin eivätkä he saisi kunnollisia hautajaisia. Maailmasta tulisi Wainwrightien hopean- ja punaisenkirjava vain hetkeksi, kunnes villit saapuisivat juhlimaan lopun kansan verellä. Vasta sitten kaaoksen airuet saapuisivat ja maailma hukkuisi punaiseen huutoon.

Lintu tietää kuningatar Anesidoran terävien silmien katseesta, ettei tämä tule päästämään häntä kuninkaan puheille. Hän ei saisi nähdä omaa veljeään. Lintu joutuu katsomaan sivusta, kuinka hänen molemmat sukunsa tuhoavat toisensa ja kuvittelevat tekevänsä sen omasta, vapaasta tahdostaan. Todellisuudessa joku aivan muu, joku muurin takana kasvanut vetelee jatkuvasti naruista. Lintu ei saata sanoa mitään ääneen, hän painaa päänsä alas ja antaa Anesidoran tehdä omat johtopäätöksensä.

”Viekää hänet pois”, kuningatar julistaa pettymystä äänessään. Lintu talutetaan ulos linnasta. Hän ehtii nähdä Sea’s Endin täydessä loistossaan – kaupungin valoon hukkuvat kadut, suuret rakennukset ja kultakoristeet kaikkialla – ennen kuin hänet viedään Sea’s Endin suojamuurin toiselle puolelle. Sen takana ei ole enää mitään. Kullanhohto on poissa, kaupungit ovat vain kaupunkeja, vaikka Lyrassa ovatkin. Kivikatu hänen jalkojensa alla on täynnä tamppaantunutta lunta, osa siitä on siirtynyt kokonaan pois ja paljastaa mukulakivet allaan. Lintu kävelee tietä pitkin ja katsoo vielä kerran Sea’s Endin muurin taakse. Paikkaan, jossa on syntynyt, mutta jossa kävi nyt ensimmäistä kertaa. Sen pitäisi tuntua joltakin, mutta Linnun sisintä jäytää vain ärsyynnys siitä, ettei hän voi tehdä mitään auttaakseen maailmaa, jossa elää.

Hän, joka on syntynyt kuningatar Gwendolynin ja kuningas Aron kolmannen pojaksi, ei ole koskaan mieltänyt itseään niin Laygoldiksi kuin Wainwrightiksikaan. Lintu kokee edelleen olevansa tuuli, joka osallistuu tapahtumiin näkymättä ja kuulumatta. Hänen tarvitsee olla vain luonnon poika, metsien lapsi, ei kahden suursuvun jälkeläinen, joka palaisi kruunulleen, kuten hänen äitinsä halusi. Lintu tietää poikkeavansa äitinsä Gwendolyn Wainwrightin suunnitelmasta jatkamalla samoiluaan metsässä. Hän vain tietää sen itselleen sopivaksi elämäksi. Eivät tähdet hänestä kuningasta halunneet, hänen äitinsä halusi. Nyt joku muu Wainwright petaa sänkyä valmiiksi omalle pojalleen, historia toistuu uudelleen eri muodossa. Lintu alkaa kyllästyä siihen. Hän ei tahdo nähdä kahden suvun, joihin hänen pitäisi kuulua, tuhoavan toisiaan. Silti hän joutuu tekemään juuri niin. Lintu tietää, että tuuli voi kaataa ihmisen, mutta ei sotatahtoa hänen sisällään. Menetettyä kunniaansa jahtaava ihminen jahtaa sitä vielä kuoltuaankin, sillä kaikki hänen jättämänsä katkeruus ja viha jatkaa elämäänsä hänen jälkeensäkin.

Lintu ei voi kenties mennä puhumaan veljelleen, kuninkaalle, suoraan, mutta hän tietää erään, joka kuuntelisi varmasti helpommin. Lintu, josta puhutaan lännessä ennemminkin pahanilmanlintuna, uskoo toisen veljensä kuuntelevan paremmin. Lysander on kuunnellut häntä aiemminkin, tarjonnut oluttuopillisen paikallisessa kapakassa ja nauranut hänen kertomuksilleen. Lintu ei erityisemmin pidä nuorimmasta veljestään, mutta tiedostaa kuitenkin tämän hyödyllisyyden juuri nyt. Hän voisi saada Lysanderin uskomaan, että Wainwrightit aikovat hyökätä. Ja mitä Lysander uskoo, uskoo myös hänen isoveljensä.

Sea’s Endin naapurikaupungit ovat kaikki samanlaisia suuria kauppakaupunkeja, joten Linnulla ei kestä kauaakaan löytää jotakuta, jolla on hevonen ja vaunu. Muuten kuin jaloin kulkeminen on vastoin Linnun yleisiä periaatteita, mutta kiire ei kysy, se ottaa. Kiireen nimissä Lintu ojentaa vaunuja ohjaavalle miehelle kolme hopealanttia ja istuutuu vaunuihin. Päämääränä olisi Aquilan High Water, Lysander Laygoldin kivilinna. Paikka, johon Lintu tietää olevansa tervetullut toisin kuin tänne.

* * *

Kuningattaren raivo sykkii syvällä suonissa, kun hän astelee hänen ja Lirin yhteiseen makuukammariin. Siellä Lir makaa suuressa pylvässängyssä sokeat silmänsä auki, katse ei missään ja silti aivan liian läsnä. Anesidora astelee sängyn laidalle, puristaa yhtä pylväistä rystyset valkoisina ja katsoo aviomiestään.

”Täällä käy miehiä maailman eri kolkista ilmoittamassa meille eri huolistaan, ja täällä sinä vain makaat”, Anesidora sanoo, eikä ääni peittele enää vuosia kypsynyttä vihaa, ”sinä olet tämän maan kuningas, tee tälle jotain. Sinä kuulit, mitä sinulle viime yönä tultiin kertomaan. Villit haluavat meidän antautuvan. Antaudutko sinä?”

”Minun metsästäjäni vartioivat tätä maata, jokaista osaa siitä.” Lirin ääni on pelkkä kuiskaus. ”En tarvitse apua. Sinun, Lysanderin, yhdenkään miehen. Tilanne on hallinnassani. Maailmani pysyy kasassa.”

Anesidora siirtyy sängyn laidalta sänkyyn itseensä, pehmeiden ja kalliiden lakanoiden sekaan, Lirin kehon päälle. Hän vie jalkansa Lirin alaruumiin päälle siten, ettei kuningas pääse nousemaan. Anesidoran tummaa viininpunaista oleva mekko laskostuu, kun hän puristaa reitensä Lirin ympärille.

”Anesidora, mitä sinä...”

”Sinä et tee tarpeeksi!” Anesidora sähähtää, vie kasvonsa aivan lähelle Lirin omia ja katsoo häntä suoraan hänen sokeisiin silmiinsä. Anesidora nauttii siitä, miten Lirin pupillit heijastavat hänen kasvonsa, mutta eivät katso mihinkään. Lir voi vain tuntea vaimonsa hengityksen ihollaan. ”Et voi luottaa vain metsästäjiisi. Sea’s Endissä on vielä paljon miehiä, jotka voidaan lähettää muualle. Kaikkia ylimyksiä pitää suojella. ” Anesidoran ääni on vakaa, se ei kohoa korkeuksiin. Se tekee kaikesta vielä pelottavampaa Lirille. Hän tahtoisi vaimonsa alkavan huutaa ja syyttää häntä kaikesta. Kylmä, sisälle patoutunut raivo on huomattavasti vaikeampaa sietää.

”Ylimykset ovat turvassa. Lysanderia vartioidaan, sinun siskoasi vartioidaan – vaikkei hän vartiointia varmasti tarvitsisikaan sillä temperamentilla – ja Lilith Ashworth on täällä turvassa. Mizarissa kaikkea vartioi Marfilin suku, he ovat hyviä toimessaan näin väliaikaisesti. Meillä ei ole hätää. Olemme valmiita villejen hyökkäykseen.”

”Meidän vanhat soturimme ovat vielä täällä! Mitä me heillä Sea’s Endissä teemme, heidän pitäisi olla porteilla odottamassa villejen tuloa!” Anesidora painaa kyntensä Lirin olkapäihin. Lir vain naurahtaa, mutta hänen ilmeessään käväisee silti pelkoa. Hän sulkee silmänsä siirtyen toisesta pimeydestä toiseen. ”Anesidora… Eivät villit porteista tule. He keksivät jotain paljon älykkäämpää, ja siksi kaikki maanosat pitää suojata. Metsästäjäni tekevät sen.”

Anesidora naurahtaa kevyesti, mutta naurahduksen takana on mustaa, syvää kylmyyttä. Kuningatar vie kasvonsa vielä lähemmäs aviomiehensä omia, antaa huuliensa käydä yhden henkäyksen ja tuhansien saavuttamattomien tunteiden etäisyydellä Lirin omista. Sitten hän vetäytyy pois, kiepahtaa suurelle sängylle aivan miehensä kylkeen kiinni. Sänky kultaisine koristeineen ja nauhoineen levittyy heidän ylleen. Anesidoran vaimea nauru rikkoo hiljaisuuden. Silkkinen peitto rypistyy, kun Lir yrittää kääntyä kuningatartaan kohti ja koskettaa tätä.

”Sinä mahdat toivoa, että ne tulevat tänne ja tappavat minut. Haluaisitko sinä katsoa, kun joku villeistä repisi kurkkuni auki? Haluatko sinä sitä?” Lir kysyy hiljaa. Hänen kätensä ei vieläkään löydä Anesidoran kasvoja, nainen on kilometrien päässä hänestä. Sokeuden keskeltä Lir ei erota välimatkaa, ei hahmota eroa kahden sentin ja kilometrin välillä. Jos jokin on saavuttamattomissa, se on, eikä välimatkalla silloin ole merkitystä.

”Minä kun aina kuvittelin, että sinä olet se, joka tahtoo minut hengiltä”, Anesidora naurahtaa. ”Tämä tilanne on varsin ironinen. Tässä me makaamme keskustelemassa tällaisista aiheista samassa sängyssä, jossa vietimme hääyömme.” Nauru lakkaa, Anesidoraa ei enää edes huvita tilanteen ironisuus. ”Vaikka eihän meidän välillämme silloinkaan mitään tapahtunut. Mikähän siinä on, Lir, miksi sinä et kyennyt koskemaan minuun silloinkaan? Vihasitko minä sinua jo silloin niin paljon?”

”Taisin tietää, että sinä koidut minun kohtalokseni.”

Anesidora kääntyy Lirin puoleen, siirtää kullanvaalean suortuvan pois tämän kasvoilta ja sanoo: ”Et sinä mitään tiennyt. Et silloin etkä nyt. Millainen hallitsija makaa päivät sängyssä sodan koputtaessa kaupungin muurilla?”

Lir huokaisee. Hän tarttuu Anesidoran käteen, tunnustelee sormuksia tämän ohuissa sormissa. Pysähtyy suuren, jalokivellisen kohdalle. Hän ei voi nähdä sormusta, mutta tietää sen olevan Anesidoran sukusormus. Kuningatar ei sittenkään luopunut siitä häidenkään jälkeen.

”Anesidora… Miksi minä olen sokea? Miksi sinä teit sen? Et sen vuoksi, että haluaisit minun kuolevan. Kontrollin vuoksi? Miksi? En ymmärrä...”

”Et ymmärräkään, johan minä sanoin, ettet ole koskaan tiennyt mitään. Olet vain kasvanut tässä linnassa odottaen kaikkien suorittavan kaiken puolestasi. Joku hengittää, joku kävelee ja nyt joku jopa näkee puolestasi.” Anesidora väistää kysymyksen tarkoituksella. ”Pikkuveljesikin ymmärsi sentään sinua paremmin, ettei tätä maata kannata lähteä johtamaan. Liikaa ristiriitoja, liikaa vihaa, liikaa mahtisukuja ja liikaa villejä. Et sinä ole mikään kuningas, Lir, sinä olet vain pieni poika, joka sai kruunun päähänsä tietämättä, mitä se oikeasti merkitsee.”

Totuus tuntuu kummalliselta rinnassa. Se ei edes polta. Lir vain myöntyy Anesidoran sanoihin, hyväksyy ne totuutena sisälleen. Juuri siltähän hänestä tuntuu, pieneltä, eksyneeltä lapselta, joka tietää kuninkuudesta vain teorian tasolla. Hän haaveili jostakin sellaisesta, joka on olemassa vain kultareunuksisissa maalauksissa ja vanhoissa lauluissa. Nyt, sodan ollessa henkäyksen päässä, Lir havahtuu siihen tosiasiaan, ettei koskaan oikeasti halunnut mitään tästä osakseen. Hän olisi halunnut syntyä nuoremmaksi veljeksi.

Anesidora vie kätensä Lirin poskelle, kumartuu suukottamaan tätä kevyesti, kiusoittelevasti huulille. ”Halusit tietää, miksi olet nyt sokea. Kuningasparka.” Lir ei ehdi vastata suudelmaan ennen kuin Anesidora on jo vetäytynyt taaksepäin, palauttanut kilometrit heidän välilleen. Sängyn toiselta puolelta on ikuisuus toiselle. Pimeys on välissä. ”Lir, sinä tunnet aivan liian vähän pelkoa. Sinun oli korkea aika tulla vihdoin kirjaimellisesti siksi, mitä olet ollut koko ikäsi.”

Lirin tyhjäkatseiset silmät kiertävät huonetta. Anesidoraa karmii niiden tapa olla kiinnittymättä mihinkään. ”Mikä oli minun suurin virheeni? Mikä teki minusta niin… sokean?”

Anesidora nousee sängystä. Lir ei enää ojenna kättään hänen peräänsä. ”Näit vain sen, mitä halusit. Kunhan kadut kiilsivät kullasta ja kauppa kävi, kaikki oli hyvin. Entä ne, jotka eivät nytkään osaa pelätä saapuvaa sotaa, koska se ei mitenkään voisi enää pahentaa heidän oloaan? Tai ne kaikki naiset, joille maailma tarjoaa vain mädänhajuiset, huonosti valaistut bordellit veljesi hallinnoimassa lännessä?”

Lir henkäisee. ”Mutta Lysanderhan pitää lännen kunnossa. Vegan suursatama on loistokkaampi kuin koskaan lännen suuren tuhon jälkeen.”

Anesidora kävelee ovelle luoden vielä muutamia silmäyksiä yhä sängyssä makaavaan Liriin. Kaiken sen kullan ja pitsin alla Lir on vain pieni, heikko nuori mies, jonka silmät eivät enää löydä kiintopistettä. ”Niinhän se sinulle aina esittäytyy. Sinun kannattaisi joskus kysäistä veljeltäsi, miten asiat oikeasti ovat. Tosin eipä sillä taida olla enää niin suurta merkitystä muutenkaan, olethan sinä sulkenut silmäsi kaikelta muultakin.”

Kun Anesidora astelee pois huoneesta, hän tuntee omituisen aallon kulkevan kehonsa läpi. Hän ei tietenkään kerro kaikkea, eihän Lirin tarvitse vielä tietää, että tämän heikko asema edesauttaa sitä, että Anesidora voi valmistella kaiken Elisabethia varten.

Ovien takana Anesidora miltei törmää Lilith Ashworthiin. Envy on tänään tehnyt hyvän työn laittautuessaan Mizarin herttuattareksi. Hänen kalpeat kasvonsa ovat viimeisen päälle meikatut. Pitkät ripset korostavat erikoisen kirkkaita silmiä, huulet ovat haalean punaiset ja tummat hiukset korkealla, selkään valuvalla kampauksella. Monikerroksinen mekko on laahuksellinen ja suurimmaksi osaksi musta.

”Vahdinvaihto, niinkö?” kuningatar naurahtaa nähdessään Lilithinä pitämänsä henkilön astelevan kohti kuninkaan ja kuningattaren henkilökohtaista makuukammaria. Hän ei tee elettäkään estääkseen Lilithiä menemästä. Jos tämän tahto olisi maata kuninkaan kanssa, Anesidoraa ei juuri liikuttaisi. Mitä keskittyneempi Lir on kaikkeen muuhun kuin siihen, että Wainwrightien armeija vyöryisi pian tänne, sitä parempi se Anesidoralle on. Nuori kuningatar ei kuitenkaan tiedä, että ohittaa käytävällä juuri sen ihmisen, joka todella vetelee naruja. Sen, joka on ainoa, joka ajattelee tietävänsä sodan todellisen kulun. Surullista on se, etteivät kuningas ja kuningatar todella ole niin vakaassa asemassa kuin kuvittelevat. Kuningas luulee tekevänsä oikein ja kuningatar kuvittelee olevansa voittoasemassa tähän nähden. Todellisuudessa heitä kumpaakin työntää laudalla eteenpäin henkilö, joka avaa makuukammarin oven ja astelee sisään vastaamatta kuningattarelle.

Kun Envy astelee sisään, hän huomaa heti Lirin tämän sängyllä. Hän ei ole koskaan käynyt tässä huoneessa, ja pysähtyy hetkeksi ihastelemaan merensinistä kalustusta kaikkialla. Satiinipeitot soljuvat kauniisti Lirin alla, kun tämä kääntyy oveen päin.

”Anesidora?”

”Ei, minä vain”, Envy vastaa pitäen äänensä hiljaisena.

”Lilith...” Kuningas sanoo nimen kuin eläisi siitä. Hän hengittää raskaasti, Envy näkee, miten jokin hänen tunnistamattomissaan oleva tunne vyöryy kuninkaan yli ja nostattaa tämän sängystä. Kuningas tiputtaa viittansa alas, vie kätensä korkeakauluksisen pitsipaitansa napeille ja alkaa avata sitä. Envy vain seuraa sivusta hämmentyneenä, kuinka Lir riisuu itsensä miltei kokonaan nopean kiihkonsa vallassa. Vain valkeat alushousut jalassaan Lir astelee eteenpäin kokonaisin askelin. Sokeus ei estele häntä, hän lähestyy Envyä varmoin ottein.

Lir ottaa Envystä kiinni, työntää tämän hartioista sängylle ja vie itsensä tämän päälle. Lirissä ei ole enää merkkiäkään siitä alkukantaisesta, hajoilevasta surusta, jota hän oli ollut täynnä edellisellä kerralla, kun he olivat tavanneet. Nyt Lir tuntuu kovettaneen itsensä. Vihdoin. Olosuhteet ovat tehneet hänestä ulkoisesti varmemman, mutta Envy näkee tämän nopeiden, miltei hosuvien liikkeiden takana epävarmuutta. Pelkoa. Lir ei pääse koskaan sitä pakoon.

”Lilith, minä tarvitsen sinua. Tarvitsen tätä...” Hän painautuu aggressiivisesti Envyä vasten. Pienikokoisempana Envy ei pääse järin helposti pyristelemään kuninkaan otteista. Lir on hyvin laiha, mutta hän on paljon Envyä pitempi ja fyysisesti vahvempi. Envy ei voi antaa Lirin riisua itseään ja löytää käsiään hänen litteälle rinnalleen. Alemmas hän ei ainakaan saisi mennä, Envyn sukupuoli ei saisi paljastua vielä tällaisessa tilanteessa.

Lir ei kuitenkaan tunne pienen kehon pyristelyä allaan, hän vie huulensa nopeasti Envyn kaulalle ja etenee alemmas, tapailee erottuvia solisluita kielellään. Envy yrittää viedä käsiään Lirin rintakehälle ja työntää miestä pois päältää, mutta Lir on liian tiiviisti häntä vasten. Sydämentykytys rikkoo pian jotakin hänen sisällään. Envy ei ole todellakaan osannut odottaa tällaista tilannetta.

”Lir, minä en tahdo...” Puhe ei auta mitään, Lir yrittää pimeytensä keskeltä tunnustella Envyn mekon rajoja ja päästä hänen jaloilleen, niiden väliin. ”Lir, lopeta!”

”Ei, minä tarvitsen tätä, ymmärrätkö sinä”, Lir sanoo, ja hetkessä Envy ymmärtää kaiken vesittyvän, jos Lirin kylmät kädet löytävät tiensä hänen jalkojensa väliin. Lirin sanoissa on jotakin maanista, hänen äänensä on kuin kuumeisella. Jotakin kuninkaan aivoissa on jumittunut syvään raivoon, ja hän antaa raivon sekoittua suunnattomaan haluun. Lir tahtoo vain pakoon. Anesidora on saanut hänet ajattelemaan liikaa maailman tilannetta, liikaa häntä itseään.

Kosketus etenee, Envy tuntee sydämensä sykkeen nopeutuvan, hän yrittää huutaa, mutta Lir pitää kättään hänen suunsa edessä. Kun Lirin kädet löytävät mekon helman alle, Envy ei voi muuta kuin potkaista. Hän ei näe, mihin potku osuu, mutta Lir älähtää ja vetäytyy hivenen taaksepäin. Envy pääsee kierähtämään pois hänen altaan, mekon helma jää Lirin toisen jalan alle ja repeytyy. Hän ei ajattele sitä, hän vetäytyy sängyn toiseen päähän turvallisen etäisyyden päähän Liristä.

”Sinä miltei raiskasit minut”, Envy kuiskaa epäuskoisena. Vaikka hänen oma sydämensä sykkii, hän yrittää kaivaa syvemmältä itsestään niitä tuntemuksia, joita hänen kehittämänsä Lilith varmasti nyt tuntisi. Pelkoa. Epäuskoa.

Lir havaitsee Envyn päässeen hänen otteestaan, jää sängyn päähän hetkeksi vain hengittämään raskaasti. Kun adrenaliini laantuu, Lir lysähtää lattialle ja vetää satiinipeittoa päänsä päälle. Hänen hartiansa vavahtelevat. Kuningas tuntuu jälleen kerran murtuvan sekunneissa.

Envy ei tunne sympatiaa, Lilithkään ei tuntisi. Ilme Lirin kasvoilla oli ollut liian kova, liian järkkymätön ja hurja. Envy ymmärtää nyt, mitä Anesidora tarkoitti sillä, että Lir jahtaa vain omaa etuaan. Tähdille kiitos siitä, ettei Lir sentään nähnyt, mitä teki. Jos hänen näkökykynsä olisi ollut tallessa, hän olisi pystynyt helposti murtamaan heiveröisemmän Envyn alleen. Koskemattomuuden loukkaaminen ei niinkään olisi satuttanut Envyä, mutta kaiken paljastuminen olisi vesittänyt koko suunnitelman. Envy ei voi enää ottaa sitä riskiä, että Lir pääsee hänen iholleen.

”Anteeksi”, Lir kuiskaa, muttei nosta päätään, ”voi tähtien nimissä, anteeksi… Minä en tiedä, mitä minä...”

”Et enää hallitse itseäsi.” Envyn ääni on kylmä. ”Pysy erossa kehostani.”

”Lilith, ei, älä, olen niin pahoillani, ole kiltti äläkä mene...” Lir nostaa päänsä ja huitoo kädellään, mutta sokean ote ei ylety mihinkään. ”Lilith. Minä rakastan sinua. Tarvitsen sinua… en selviä tästä yksin, en millään, en –”

”Kokoa itsesi, Lir. Kokoa itsesi. Sinusta tulee muuten tuhkien kuningas, kaikki palaa ympäriltäsi.”

Envy nousee ylös sängystä. Nyt, kun sydän on lakannut tykyttämästä kymmenen iskua sekunnissa, hän kykenee jo tuntemaan nautintoa hänen tahtonsa alla kiemurtelevasta kuninkaasta. Lir näyttää kertakaikkisen säälittävältä istuessaan oman makuukammarinsa lattialla miltei alastomana, hento ruumis värisevänä ja sokeat silmät kyyneliä täynnä. Envy tulisi nauttimaan Lirin lopullisesta murskaamisesta. Hän kuvittelee, kuinka vaalea kuningas saisi vihdoin viedä kätensä hänen keholleen ja ymmärtäisi kaiken olleen harhaa. Kuningas on naiivisti kiintynyt pelkkään valheeseen, joka ei ole oikeasti koskaan ollutkaan hänen ulottuvillaan.

”Lir, minä en tahdo torjua sinua täysin. Sinä et vain ole juuri nyt oma itsesi, sinun pitää rauhoittua”, Envy kuiskaa samettisella äänellä ja astelee Lirin luo sängyn päähän. Hän sivelee Lirin teräviä poskipäitä, etenee tämän huulille ja lopulta kumartuu antamaan kuninkaalle suudelman. Lir ei päästä häntä otteestaan, suutelee häntä kuin suudelma olisi hänelle ravintoa. Hetken ajan Envy pelkää, että Lir innostuisi uudestaan kaatamaan hänet sänkyyn, mutta Lir tyytyy intohimoiseen suudelmaan.

”Olen niin pahoillani. En olisi saanut kohdella sinua näin”, Lir myöntää lopulta. ”Tämä kaikki alkaa vain tuntua niin raskaalta.”

”Minä tiedän sen.” Envy koskettaa vielä kerran Lirin kasvoja, vetäytyy sitten pois ja oikoo mekkonsa. Helmasta on irronnut kokonainen pala. ”Sinun metsästäjäsi tekevät hyvää työtä. Luota siihen. Maasi on turvassa.”

”Niin on. Se on turvassa”, Lir toistaa vain todistaakseen itselleen, että niin todella on. Sanat ovat onttoja, ne eivät tarkoita hänen suussaan mitään. ”Mutta Anesidora… Hän sekoittaa minua entisestään, tunnun olevan vain syvemmällä pimeydessäni.”

Envy on jo ovella. Raskas, kultakoristeinen puuovi avautuu hänen edessään. ”Sinun ei tarvitse huolehtia siitä. Sinä olet kuningas, kaikki täällä on sinun tahtosi alaista. Luota itseesi.” Envy poistuu ovesta eikä jää odottamaan Lirin vastausta. Kuningas jää yksin massiiviseen huoneeseen, painaa päätään lujemmin peittoja vasten ja itkee, kunnes ei ole enää mitään itkettävää.

Valehteleminen tuntuu niin hyvältä. Envy tuntee olonsa eläväksi, kun hän astelee Sea’s Endin käytävillä, hymyilee palvelijoille ja tervehtii kuningatarta. He kaikki elävät mukana hänen kehittämässään valheessa, sekoavat hänen laatimiensa vaateiden vuoksi. Envy ei malta odottaa, että Lir tajuaa vaateidenkin olevan vain osa harhaa. Lir varmasti kuvittelee olevansa nyt pahastikin hukassa, mutta hän on väärässä. Pimeydessä on aina olemassa yksi ovi lisää johdattamassa vielä syvemmälle.