Taakkani

Annan sen vetää minut syliinsä, vaikka kavahdan sen kylmää kosketusta. Sillä on pahanhajuinen hengitys, sen kynnet raapivat ihoani muistuttaen, että sitä on liikaa. Sen täytyy kiskoa pedon kynsillään lihani irti, raastaa pois epätoivotut tunteet kuin niitä ei olisi ollutkaan. Parhaansa se yrittää, kuvittelee, että kiskomalla luuni näkyviin se saisi minut olevaksi. Minä en ole sitä, mitä se tahtoo minun olevan, minun luuni eivät erotu kuoreni alta riittävästi. Se tahtoo minut paljaana, ihokerroksesta ja sisäelimistä riisuttuna, pelkkänä runkona.

Mutta olisiko se runko minä, olisinko täydellinen, jos antaisin sen kynsiä itseni ihmisyyden viitasta? Se tekisi sen mielellään, kuulen sen rahisevasta hengityksestä, miten kovasti se tahtoisi jo raadella minut. Tiedän, ettei sen raatelu voisi satuttaa minua lainkaan sen enempää kuin sen jatkuva läheisyys elämäni piirissä. Se on jäänyt asumaan luokseni, vetänyt minut pysyvästi syliinsä. En kestä sen kylmiä käsiä ihollani, en tahdo yhtäkään myrkyllistä sanaa korviini. Se ei kuitenkaan anna minun koskaan unohtaa, että se on vierelläni. Se kuiskii ja kihertää, nauraa päivän kolmannelle kohtaukselle ja toivoo, että jatkan sen valitsemaa tietä. Osa minusta tahtoo antaa sen pysyä siinä aina ja antaa sen kumartua antamaan mätiä suudelmiaan kuiville huulilleni.

Pahinta on se, että tarpeeksi pitkän ajan jälkeen löydän lohtua sen kylmistä, hellistä kosketuksista. Ajatus sen kynsistä uppoutuneena syvälle lihaani antaa minulle tuntemuksia, joita tarvitsen elääkseni. En enää ymmärrä, että tahto ei lähde minusta. Se en ollut minä, joka antoi sen asettua vierelleni. Olen kuitenkin liian pitkällä sen punomassa valheessa, en voi enää räpiköidä pois. Maailmani on muodostunut merkityksekkääksi vain silloin, kun se painaa päänsä olkapäälleni ja kuiskaa, miten väärä olen. Miten paljon minussa on liikaa.

En riitä sille, en koskaan riitä. Sen nauru kumpuaa syvältä kurkusta, kun itken ja painan päätäni seinään, jotta en näkisi sen vääristämää peilikuvaani. Nauru kieppuu ympärilläni ja pakottaa minut muistamaan, kuka oikeasti olen. Mätä viha tiivistyy ympärilleni, kun paiskaudun päin sen vastaanottavaa kehoa, joka ottaa kehoni vastaan vaikka tietääkin, ettei se kelpaa.

Olen itsekin mätä, sen kylmät sormet ovat saaneet kukat sisälläni kuolemaan ja mustumaan. Minussa on jotakin väärää, eikä se koskaan kiellä, kun kerron sen sille. Se vain hymyilee ja käskee minua tekemään uusia asioita, asioita, joita en tahtoisi mutta joiden tiedän tuovan helpotusta sen aiheuttamaan vihaan ja tuskaan.

Vielä tänäkin päivänä löydän sen istumasta viereltäni ja kuiskimasta mustia sanojaan korviini. En käänny katsomaan sitä, sillä tiedän, että sillä on minun kasvoni.