perjantai 31. joulukuuta 2021

Valkoinen vuosi

 (SV: itsetuhoisuus, itsem*rha)

Tämä on ollut elämäni mullistavin vuosi, mutta sisälläni on pelkkää hiljaisuutta, kun ajattelen sitä nyt. En tiedä, mitä tähän pitää kirjoittaa, enkä ole varma, mitä tunnen juuri nyt.

Tähän vuoteen on mahtunut koko elämän verran tapahtumia. Mut on riuhtaistu käytännössä kokonaan irti siitä, mikä merkitsi mulle koko maailmaa, ja olen rakentanut mun elämän palikka palikalta uudelleen. Oon aina uuden vuoden alussa peloissani, mutta mitään tällaista ei pitänyt koskaan tapahtua. Jos mulla oli jo viimevuonna sellainen olo, että matelen verisenä polvillani eteenpäin, se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä tämä vuosi on ollut.

Oon rukoillut polvillani kuolemaa.
Oon tahtonut et tää vaan loppuisi.
Oon toivonut etten enää koskaan haluaisi mitään.

Ja sitten, kun se loppu sitten tuli, en kuitenkaan ollut valmis. Mua ei ole koskaan ikinä pelottanut niin paljon kuin kesän vaihtuessa syksyksi. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti yksin sillä tasolla, jolla en olisi koskaan toivonut olevani. Mua pelotti niin paljon. Mä en halunnut elää, mä en halunnut yhtään mitään. Kiinnitin koko olemukseni kaikkeen, mihin pystyin, mutta tuntui, että mikään ei pohjimmiltaan auttanut. Sama syvältä leikkaava kauhu palasi aina takaisin, sama tajuaminen siitä, että mikään ei enää koskaan palaisi ennalleen ja mun elämä oli pohjattoman yksinäistä. Olin aivan varma, etten selviä, että luovutan ja kuolen.

Mutta.
Ilman sitä mä en olisi nyt tässä. Mä en olisi pisteessä, jota en vaihtaisi mihinkään. Haluan olla juuri nyt juuri tässä, tätä en vaihda. Ilman tätä vuotta mä en olisi koskaan päässyt jaloilleni. Oisin kuluttanut itseni loppuun. Se ois tosissaan vienyt multa hengen, mä en olisi ikinä osannut luovuttaa, ja vihdoin ymmärrän sen. Mun tarvitsi vain päästä vapaaksi voidakseni löytää itseni. Oon ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti oman itseni oma. Jatkan siitä, mihin jäin ennen kuin me tavattiin. Se taisi olla 2017. Mulla on niin paljon käsiteltävää itse itseni kanssa. Mulla on ollut ikävä itseäni.

Ajattelin monen kuun ajan, että mut hylättiin. Mutta ei se niin mennyt, tiedän sen nyt. Mut vapautettiin. Näen sen selkeämmin kuin koskaan. Tämä ei olisi koskaan, ikinä voinut tulla mihinkään muuhun pisteeseen. Me oltais vaan poltettu toisemme loppuun.

Mulla on ikävä. Totta vitussa mulla on ikävä, tulee olemaan aina ja ikuisesti. Tiedän kuitenkin, että tän täytyi mennä näin, ihan sama miten paljon se sattuu.

Mä rohkenisin sanoa, että olen onnellinen nyt. Mä löysin sisältäni sen liekin, jota kohti mun olisi aina alun alkaenkin pitänyt mennä. Kuulun nyt itselleni, ja se on parasta, mitä mulla tässä elämässä voi olla. Vahvistan sitä joka solullani niin hyvin kuin vain osaan.

Mulla on ammattiapua, mulla on rakkautta ja läheisyyttä, mulla on elämässäni niin järisyttävän hyviä ja kauniita asioita, etten olisi koskaan kuvitellut löytäväni niiden äärelle. Nyt, kun mulla on ihan aitoja kokemuksia siitä, että mua ei hylätä ja mut on mahdollista priorisoida, kaikki tuntuu vielä niin kamalan suurelta. Aristaa ja sattuu, mutta tässä saan hengittää koko kipeällä olemuksellani ja se on kauneinta, mitä on. Oon löytänyt elämästä sellaista turvaa, jota en koskaan uskonut löytäväni, ja mä teen kaikkeni, että kaikki se kaunis ja ihana, jota oon rakentanut, pysyy.

Ajattelin ensin, että oon menettänyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan, mutta kyllä se taitaa olla toisin päin. Oon saanut itseni, ja siitä kaikki vasta alkaa. Ilman tätä en olisi koskaan voinut elää omaa elämääni. Aion ottaa vastaan kaiken, mitä tulee, oon vihdoin vahvempi ja omilla jaloillani.

Oon vasta alussa, ja se riittää.

Luetut kirjat 2021

Tammikuu:
⏩ Tuija Välipakka: Maailman vahvin tyttö
⏩ Helena Sinervo: Tytön huone
⏩ Sadie Jones: Käärmeet
Lizbeth Zwerger & Clemens Brentano: Satu Ruusunnupusta
Hanya Yanagihara: Pieni elämä
⏩ Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
⏩ Niina Repo: Vyöry
⏩ Maria Peura: Tunkeilijat
YHTEENSÄ: 9

Helmikuu:
⏩ Anna Tommola: Haamusärky
⏩ Henriikka Rönkkönen: Määmatka
Rick Riordan: Salamavaras
Rick Riordan: Hirviöidenmeri
YHTEENSÄ: 4

Maaliskuu:
Rick Riordan: Titaanien kirous
Rick Riordan: Labyrinttitaistelu
⏩ Ruth Ware: Lumimyrsky
⏩ B. A. Paris: Suljettujen ovien takana
Percy Jackson: Jumalten sota
⏩ Kim Thúy: Vi
⏩ Cecilia Samartin: Kolibri
YHTEENSÄ: 7

Huhtikuu:
André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
⏩ Hanna Ryti: Rakkaudettomuus
Marko Hautala: Unikoira
⏩ Han Kang: Valkoinen kirja
⏩ Ina Westman: Syliin
Natsuki Takaya: Fruits Basket
YHTEENSÄ: 6

Toukokuu:
⏩ Michael Cunningham: Illan tullen
⏩ Lepakkoluola (Antologia)
⏩ Johanna Laitila: Lilium Regale
⏩ Kristina Carlsson: Eunukki
⏩ Markus Jokikokko: Haarautuva puu
⏩ Johanna Laitila: Synty
⏩ Asta Leppä: Simpukka ja yhdeksän muuta soittoa
⏩ Kiki Thorpe: Uhkarohkea ystävä
⏩ Frank Wedekind: Mine-Haha tai Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta
YHTEENSÄ: 9

Kesäkuu:
⏩ Marianna Kurtto: Seitsemäs piste
⏩ Jarkko Volanen: Varjoihmiset
⏩ Heini Röyskö: Paratiisin valo
⏩ Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
⏩ Niko Hallikainen: Kanjoni
⏩ Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine
⏩ Petri Karra: Pakenevat unet
YHTEENSÄ: 7

Heinäkuu:
⏩ Jenni Holma, Veera Järvenpää, Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli
⏩ Amanda Vaara: Heti vapaa
⏩ Iina Reinikainen: Sinä päivänä hän lähti
Ai Yazawa: NANA
⏩ Eppu Nuotio: Maggie ja minä
⏩ Petja Lähde: Ilon kaava
⏩ Markus Kronström: Peilikuvia
⏩ Eeva Rohas: Keltaiset tyypit
⏩ Katri Norrlin & Nelli Kenttä: Vitun ruma
YHTEENSÄ: 9

Elokuu:
⏩ Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia
⏩ Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat
⏩ Siri Pettersen: Rautasusi
⏩ Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää
YHTEENSÄ: 4

Syyskuu:
⏩ Essi Kummu: Loiste
⏩ Milka Luhtaniemi: Kirnu
⏩ Marja Björk: Poika
⏩ Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän
YHTEENSÄ: 4

Lokakuu:
⏩ Clare Mackintosh: Panttivanki
Hiromu Arakawa: Fullmetal Alchemist
⏩ Vanessa Springora: Suostumus
⏩ Philip Teir: Neitsytpolku
⏩ Hanna Velling: Kutsumaton
YHTEENSÄ: 5

Marraskuu:
⏩ Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva
⏩ Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen
Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland
⏩ Juno Dawson: Ihmemaa
⏩ Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli
YHTEENSÄ: 5

Joulukuu:
⏩ Stephenie Meyer: Houkutus
⏩ Sam Lloyd: Muistometsä
Jun Mochizuki: Pandora Hearts 
YHTEENSÄ: 3

YHTEENSÄ: 72

(Kursivoituna jo aikaisemmin lukemani kirjat)

Laulu

Kun ajattelen sinua, ajattelen ensimmäisenä järveä, jonka yllä tähdet loistivat kuin loppumaton hehkuva kenttä. Kaikkeus yllämme, äänetön, tuuleton yö. Sinne minä palaan joka kerta.

Sinä elät minussa edelleen. Sanoin kerran, että rakastan sinua siellä, missä lauluja rakastetaan. Elät sävelissä ja sanoissa, paikassa, jonne ihmiset eivät pääse. Sitä paikkaa ei voi koskettaa, mutta se elää minussa aina, ja joskus se tekee minut niin yksinäiseksi, että koko kehoani kipristelee. Sinä, joka puhuit aina sävelten kieltä, elät minussa nyt lauluna, joka ei koskaan lakkaa.

Haluan unohtaa katkeruuden. Pimeyden. Kaiken sen, joka spiraloi sisälläni ja vääntää minua kieroon. Haluan muistaa tähdet järven yllä. Haluan muistaa niiden iltojen valot, jotka tekivät minusta sen, kuka olen.

Tämä suru elää minussa aina. Sen hinnan minä maksan. Minä, jolla ei koskaan ollut perhettä, näin itseni vasta, kun sinä katsoit minuun. Näit minut kokonaisena kauan ennen minua. Näit sen minän, joka olen nyt, kun olen vihdoin saanut vapautuksen. Kaipaan sinua, kaipaan meitä, mutta olen vihdoin, vihdoin, vihdoin itseni, ja sen minä sain päästämällä sinut pois. Jos tahdot kävellä elämääni jälleen, olen täällä aina. Minun kultasäikeeni ovat nyt vapaat, ne leijuvat vasten kaikkeutta, mutta en odota enää mitään, olen nyt oma itseni, vapaa lentämään. Minä en enää odota tai vaadi. Elän vain elämääni, sitä, jonka viimein sain.

Jos nämä ovat hyvästit, rakastan sinua aina.

tiistai 28. joulukuuta 2021

Avuton

SV: seksin kuvaus


Peilipöydän valojen loiste on liki sokaiseva, kun astun huoneeseen. Nuoren naisen hartiat vapisevat, erotan peilikuvasta hänen painaneen pään käsiinsä. Huoneessa tuoksuu kanelinen omena ja käytetty huulipuna. Esiintymisen tuoksut.

”Liv? Hei… Liv, katso minuun”, puhuttelen pöydän äärellä tärisevää tyttöä.
”Mene pois.”
”Minä tulin keskustelemaan kanssasi.”
”Mene pois!

Vedän samettipehmusteisen tuolin alleni ja istuudun.
”Liv, minä en tarkoittanut moittia sinua Evangelinelle. Minä tahdoin yksinkertaisesti keskustella hänen kanssaan tapahtuneesta. Olisin tehnyt saman sinun kanssasi, mutta aikataulumme olivat ristissä. Esityksesi meni hienosti, voit nyt rentoutua.”
Kun Liv kääntyy, erotan loukkaantumisen hänen eleistään. Koko pieni keho on jännittynyt, posket punoittavat. Nypityt kulmat ovat kurtistuneet ja silmissä hehkuu se pieni liekki, jota olen hiljalleen oppinut lukemaan.

”En minä tahdo kuulla Evangelinelta, että sinä olet moittinut minua!”
”En ole moittinut sinua, olen vain keskustelut Evangelinen kanssa yleisöä koskevasta etiketistä. Te molemmat heittäydyitte liian tuttavallisiksi kävijöiden seurassa, eikä sellainen kuulu meidän esiintymisetikettiimme. Tämä ei ole moite, tämä on pelkkä muistutus.”
”Tiedän, mutta sinä valitit minusta hänelle etkä minulle! Teetkö niin useastikin, keskusteletteko te Viktorin kanssa siitä, miten helvetin paska minä olen?”
”Liv.”

Liv tuijottaa minua kuin uhmakas lapsi. Hän lyö meikkipöytäänsä nyrkillä niin lujaa, että paletit hypähtävät ja huulipunat kaatuvat. Joskus erotan Livin eleissä pelkän lapsen, joka ei koskaan oppinut hallitsemaan tunteitaan. Hellyys sisälläni käy lähes kuristavaksi.

”Liv, minä olen sinusta ylpeä. Minähän sinut valitsin osaksi sirkusta.”
Kaikki pyyhkiytyy Livin keijukaismaisilta kasvoilta.
”Mitä?” Hän pudistaa päätään. ”Ei, kyllä se oli Viktor. Hänhän minun luokseni tuli.”
”Hän teki sen, koska olin jo valinnut sinut. Minun ei tarvinnut pyytää. Viktor näki juhlissa, kuinka katsoin sinuun. ’Hänetkö sinä haluat’, hän kysyi, eikä minun tarvinnut vastata. Minä halusin aina sinut sirkukseen. Se oli minun valintani alusta asti.”

Kun Liv alkaa itkeä, minä menen lähemmäs ja tartun häntä lujasti käsistä.
”Livvy, hei, ei mitään hätää…”
”Minä kuvittelin, että sinä… että…”
Silitän hänen kämmenselkäänsä.

Livin huulet värisevät, hänen koko olemuksensa on seitinohut. Vien toisen käsistäni hänen poskelleen ja silitän. Valot hehkuvat hänen takanaan, mutta näen vain hänen kasvonsa. Tätä minä olen vältellyt alusta saakka. Hellyyttä, joka kouraisee syvältä vatsanpohjasta.

Kuljetan kättäni hänen poskellaan, sivelen nenän kaarta, poskipäätä ja huulia. Huulten kohdalla sormeni pysähtyy, ja hetken näen kaiken hänen kasvoiltaan niin selvänä, että lamaannun. Livin huulet raottuvat, vain hivenen, niin vähän, että voisin tulkita sen kutsuna, jos tahtoisin. Erotan merkin hänen itkuisista silmistään. Hän voisi niellä minut kokonaisena, jos päätän niin.

Emmin.

Hän nousee tuolilta niin nopeasti, että se kaatuu. Häpeä hehkuu Livin kasvoilta, tein virheen, en reagoinut riittävän nopeasti. Liv katsoo minuun kauhun vallassa, kaikki hänessä on paljasta ja raakaa enkä kykene sanomaan mitään ennen kuin hän on ehtinyt juosta pois.

En lähde hänen peräänsä. Jään istumaan lattialle hänen kaatuneen tuolinsa viereen ja tunnen, kuinka kirkkaat valot ja lempeät tuoksut nauravat minulle. Olen aikuinen nainen, yhden lapsen äiti ja entinen vaimo, ja tässä minä olen, vapisen haluni edessä. Se on yhä yhtä hauras ja vaikea kuin kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten. Olen yhä se sama nuori tyttö, joka katsoo toisen tytön kehon kaarta ja tuntee lämmön ruumiissaan. Jalkovälissäni sykkii, poskeni helottavat kuumina, en ole koskaan ollut näin alaston, näin paljas, ja minä rukoilen, että kukaan ei tule nyt sisään.

*

Minä en voi alkaa suhteeseen itseäni yli kymmenen vuotta nuoremman naisen kanssa. Minä en voi alkaa suhteeseen naisen kanssa. Minä en voi – 

Hänen suuret kauriinsilmänsä. Hänen hiuksensa, jotka keinahtelevat puolelta toiselle hänen kävellessään. Hänen pieni, kapea nenänsä terävine nenänpäineen. Hänen näppärät sormensa ja kapeat hartiansa. Ja hänen ohuen pitsipaitansa alta pilkistävät pienet rintansa, joita hän ei suojaa liiveillä.

Minun koko ruumiini on tulessa. Se huutaa.

Jos en nyt tee mitään, Liv saattaa loukkaantua niin pahasti, ettei enää palaa sirkukseen. Jos Liv ei enää palaa sirkukseen, asetan myös muut vaikeaan tilanteeseen. En voi tehdä sitä sirkukselle. Enkä Liville. Nousen ylös. Rationalisoitko sinä oman himosikin? Pudistan kaikki ajatukset harteiltani ja kävelen ulos omasta teltastani. Tämä on oikea päätös, tämä on kaikille hyväksi.

Hänen pehmeät huulensa. Hänen kapea lantionsa ja pienillä mustelmilla olevat polvensa. Hänen – 

Raotan Livin teltan ovea ja erotan hänet käpertyneenä sänkynsä nurkkaan. Kehon elekieli on niin sulkeutunutta, että hetki tuntuu kihelmöivän intiimiltä. Pyydän lupaa tulla sisään ja sen saatuani kävelen hänen eteensä. Vedän alleni tuolin, jolle istua. Olemme kaksi naista keskustelemassa tunteistamme, minä pystyn tähän kyllä.

Hänen itkun punertamat kasvonsa – 

”Voi, Livvy…”
”Älä. Älä…”
”Minä vain…”
”Älä! Säästä minut tältä häpeältä, en kestä kohdata sitä!”
”Liv rakas, mistä sinä puhut?”
”En tahdo kuulla sitä suoraan.”
”Mitä sinä…?”
”Ei sinun tarvitse torjua minua vielä sanoillasikin, ymmärsin jo. En tahdo keskustella tästä, en tahdo enää olla täällä, säästä minut sääliltäsi, en tahdo sitä.”
”Minä en tullut torjumaan sinua.”

Hän on aikeissa avata vielä suunsa, kun prosessoi, mitä sanon hänelle. Hänen poskensa rusottavat, silmänsä ovat täynnä kyyneliä.
”Mitä?”
”En tullut torjumaan sinua”, toistan ja istun hänen vierelleen sängylle. En kosketa häntä, vaikka koko kehoani kihelmöi.
Liv ei sano mitään. Hän tuijottaa minua silmät suurina, ja tässä lempeässä valossa tajuan, miten kaunis hän on. Hänen piirteensä ovat sirot ja herkät, kuin toisesta maailmasta. En ole koskaan eläessäni suudellut naista. Olen ollut perheenäiti ja vaimo, olen ollut seurapiirikaunotar, olen keskustellut ja pyörinyt piireissä, mutta en ole koskaan suudellut naista. Minä olen ollut monta, mutta en koskaan se, joka sydämessäni olen.

Ja minä pelkään sen edessä. Pelkään sitä, kuka olen, kun hän katsoo minuun. Hän tärisee, ja tiedän, ettei hän koskaan rikkoisi rajaa välissämme, sen olisi oltava minä. Minä, joka olen kieltänyt itseni miltei neljänkymmenen vuoden ajan.

Hän katsoo minuun kuin teurastettava eläin. Peloissaan, häpeissään, täysin avuttomana. Sitä minäkin olen. Avuton. Mutta tämä on minun valintani, ja minä olen valinnut hänet ja valitsen hänet yhä uudelleen. Kuljetan käteni hänen leukaperilleen, hän raottaa huuliaan, ja minä vien omani niille suudellen häntä ensin pehmeästi, etsien, ja sitten lujaa, koko sydämestäni. Liv kietoo kätensä kaulalleni ja antautuu kosketukselle.

Pelottaa. Ottaa vatsanpohjasta. Olen aikuinen nainen, mutta hänen kosketuksessaan olen paljas ja hauras, olen nuori jälleen, kokemassa kaikkea ensimmäistä kertaa. Suudelman jälkeen hänen katseessaan ei ole enää häpeää, se on täynnä nälkää, ja minua kouraisee syvältä. Tahdon häntä niin paljon, että häpeä miltei painaa minut kaksin kerroin. En pakene nyt. En varmasti. Hän on tässä, hän on vihdoin sylissäni, ja minä olen kulkenut koko elämäni vain tätä hetkeä varten.

”Olga…” Liv koskettaa vuorostaan poskeani. Hän koskettaa varovasti kuin ei vielä tietäisi, mitä tehdä. ”Oletko sinä… kaiken tämän aikaa…”
”Minä rakastan sinua”, kuiskaan vasten hänen kaulaansa.
”Voi…”
”Ja minua pelottaa. En ole koskaan ollut kenellekään mitään tällaista.”
”En minäkään. Mutta Olga, minä rakastan sinua, enkä koskaan kuvitellut sen olevan molemminpuolista. Olen kiduttanut itseäni joka suuntaan, koska olen haaveillut sinusta.”
Hetken vain katson häntä.
”Enää ei tarvitse sattua.”

Liv istuu sylissäni hajareisin ja vie kätensä paitansa kaulukselle.
”Tahdotko ottaa minut nyt?”
Tahdonko? Minun koko kehoni huutaa sitä, mutta pelkään, että hajoan, jos kosken häneen. Mutta pelko en ole minä. Se ei ole koskaan ollut. Se on kuori, joka suojelee minua tuntemasta tätä kehoa rikki näillä polttavilla tunteilla. Minä päästän sen pois ja nyökkään.

”Minä… Minä en vielä osaa olla kosketettavana”, kuiskaan, ja hän hymyilee.
”Ei se mitään. Minua saa koskea kaikkialta.”
Hän on niin nuori. Niin kaunis, nuori ja naiivi, ja minä tunnen oloni samanlaiseksi kuin ne irstaat ukot, joita seurapiireissä joskus tapaa. Minäkin olen kerran ollut Livin tapaan nuori ja kaikkien katseiden kohteena.

Minä vien käteni mekkoni napeille, tahdon riisuutua ennen häntä, tahdon hänen näkevän minut kokonaan, vaikka en osaa vielä antautua hänen kosketukselleen. Miltei neljänkymmenen vuoden häpeä pitää minua vankinaan, eikä se katoa yhden suudelman myötä.

Olen täysin alaston hänen katseensa alla, ja se on enemmän kuin vaatteettomuutta, se on paljautta juuri sillä tavalla, jota olen aina kaivannut ja pelännyt. Hänen katseensa on täynnä lempeyttä ja kiihkoa, jonka hän peittää viemällä käden suulleen. Hän puree aavistuksen sormeaan kuin hermostuksissaan eikä uskalla pitää katsettaan kehollani pitkään.

”Olet niin kaunis”, hän sanoo tuskin kuuluvalla äänellä.
Hymähdän, vaikka koko kehoni tuntuu jäykältä ja vieraalta.
”Tämä keho on jo kertaalleen synnyttänyt ja imettänyt, sen jäljet näkyvät edelleen. Toivottavasti et pety.”
”Pety? Olga, sinä olet… sinä…” Hänen äänensä taipuu, hän tulee lähemmäs ja suutelee, mutta ei koske, ja minä rakastan häntä, luoja, minä rakastan häntä. Hän kunnioittaa valitsemaani etäisyyttä, ja se ajaa minut yli kaikkien rajojen. Painan hänet vasten peittoa ja avaan hänen paitansa niin, että näen kaiken, mitä hänessä on. Riisun kaiken hänen päältään kuin riivattuna, ja hän katsoo suoraan minuun eikä enää häpeä. Tämä kaunis, rohkea tyttö on valmiimpi kuin minä. Kurotan suutelemaan häntä, ja tunnen, kuinka koko kehoni lämpenee.

Hän on niin kaunis. Kaikkialta. Linnunluinen ja laiha. Suutelen häntä kaikkialta, jätän merkkejäni hänen kaulalleen ja vatsalleen. Hän ei vielä uskalla päästää ääntäkään, kun kosken häneen, ja minun tekisi mieli sanoa, että hän saisi huutaa juuri niin paljon kuin haluaisi, mutta en uskalla vielä. Minäkään hädin tuskin uskallan katsoa hänen pieniä rintojaan, niin paljon koko kehoni kiljuu, mutta minä olen vahvempi ja vanhempi kuin pelkoni. Kun nuolen hänen rintaansa, hän päästää ensimmäisen äänen, ja minä olen varma, että kuolen pian.

”Olga… hh, ole kiltti ja…”
Nostan katseeni, tiedän olevani punainen ja märkä ja avuton.
”Tahdon sinut alas. Jos vain haluat.”
Minä haluan.

Kaikki tämä on pelottavaa ja suurta, mutta hän on lämmin ja minä rakastan häntä. En ole likainen. En ole likainen. Hän on nainen, minä olen nainen, olen häntä vanhempi, mutta sillä ei ole mitään muuta virkaa kuin se, että osaan tehdä tämän. Osaan ottaa vastuuta, osaan koskettaa häntä, vaikka minua pelottaa. Haluni on suurempaa, ja kerrankin minä osaan sulkea kaikki muut äänet taustalle.

Hän osaa tulla aivan hiljaa. Hän käpertyy kasaan ja painaa päänsä tyynyyn. Olen kauttaaltani märkä, kehoni tippuu hikeä ja saan pyyhkiä suutani käteeni, mutta hän vain vapisee ja huohottaa vasten lakanoita.

”Liv… Livvy, oletko kunnossa?”
”Olen… jestas… olen.” Hän katsoo minuun autuaasti hymyillen. ”Sanoitko sinä, ettet ole koskaan ollut naisen kanssa? Missä hitossa sinä olet sitten oppinut nuolemaan naista noin?”
Hän sanoo sen niin suoraan, että tunnen poskieni punehtuvan entisestään.
”Ei kun oikeasti, missä? Et sinä itseesikään ylety…”
Minusta pääsee hallitsematon naurunpyrähdys. Juuri tämän vuoksi rakastan häntä.
”Olen vain ajatellut sitä paljon. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta kaappia tekee ihmeitä. Ja sinä olit tosi rentona.”
”Minä en sitten joskus tule olemaan noin hyvä.”
”Ei sinun tarvitse olla. Minuun riittää, että se olet sinä, joka saa koskea minuun.”

Liv painaa hymyilevät kasvonsa tyynyyn ja päästää naurunsekaisen äänen, jonka tulkitsen onnelliseksi. Hän nousee istumaan, ja minä kiepsautan hänet keveästi päälleni, kysyn katseellani lupaa koskea häneen vielä. Hän kurottaa suutelemaan minua, ja painan käteni hänen rinnoilleen, en tahtoisi vielä päästää häntä irti nyt, kun hän on vihdoin siinä.

Olen hengästynyt ja vapisen, mutta hänen onnellinen kiherryksensä ihoani vasten saa tuhannet auringot syttymään vatsani pohjassa. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja suutelen häntä vielä kerran.

lauantai 18. joulukuuta 2021

Vapaa

 SV: seksi


Makaamme Ranin kanssa sylikkäin, hän kampaa hiuksiani sormillaan. Minun on lämmin ja hyvä, olemme monen peiton kera sängyssä, ja vihdoin minusta tuntuu, että voisin sanoa ääneen sen, mitä olemme molemmat pohtineet jo pitkään.

”Rani. Rakas… tiedätkö, minusta tuntuu, että me voisimme vihdoin kokeilla… toisin päin.”
Rani hätkähtää.
”Oletko varma? Ihan varma? Tarvitseeko testata vielä?”
”Ei, minä olen todennut, että kipu on aina vakio. Se ei haittaa.”
”Oletko nyt aivan varma? Minä en tahdo satuttaa sinua.”
”Se… Rani, siis, minulla on ikävä sitä.”

Rani suukottelee minua ohimolle ja jatkaa hiusteni silittämistä. Ajattelen menneisyyttäni, Ingvaria, joka oli aina se, joka otti minut, ei koskaan toisin päin. Sellaista se minulle oli. Siihen minä totuin ja sitä minä kaipaan aina joskus. Mutta muistaisinko, että kyseessä on Rani, pystyisinkö ajattelemaan rakastani vai pyörittäisikö mieleni vain kuvaa Ingvarin punaisista hiuksista?

Rani tuoksuu erilaiselta. Tuntuu erilaiselta. Kuulostaa erilaiselta. Minulla ei ole hätää hänen kanssaan, ja vaikka unohtaisin, kuka olen ja missä olen, Rani saisi minut aina takaisin itseeni. Hän on niin kovin nuori, mutta hänessä on varmuutta ja vahvuutta, jota en ole koskaan itse tuntenut itsessäni. Hänen lempeytensä saa sisimpäni täyttymään valosta.

”Okei”, Rani kuiskaa hellästi ja kiepsauttaa itsensä päälleni, ”okei, kulta, kokeillaan sitten. Pidetäänhän sama turvasysteemi kuten tähänkin saakka?”
Nyökkään. En aina edelleenkään pysty puhumaan joka kerta seksin aikana, joten suutelen hänen sormiaan, jos haluan, että hän jatkaa. Se on toiminut. Rani katsoo minuun hellästi ja näykkää sitten kaulaani. Olen niin täynnä rakkautta häntä kohtaan, että tuntuu, kuin alun pienet perhoset olisivat kokonainen parvi, joka ei enää mahdu kehooni.

Tahdon hänet kaikkialle. Joka paikkaan. Kehossani ei ole senttiäkään, jota hän ei saisi maalata auringollaan. Miten paljon hänen onkaan täytynyt ajatella tätä. Minua. Pakahdun niin, että tajunnassani räjähtää, vaikka hän vasta suutelee vatsaani ja lanneluitani.

Kun me olemme yhdessä, minä en pysty ajattelemaan mitään muuta. Eivät ne ole ajatuksia. Ne ovat värejä, valoa ja värejä, koko maailma täyttyy niistä, hukun niiden piirtämään todellisuuteen ja tiedän kuuluvani sinne.

Tämä on kerta kerralta kauniimpaa, Rani on rohkea ja lempeä, hän koskee hellästi, mutta lujasti, ja minä puristan käteni lakanoihin, yritän olla raapimatta niitä kynsilläni rikki. Koko kehoni huutaa, mutta Rani pitää kiinni, hän käy kaikessa rauhassa päälleni ja pitää huolen, että asentoni on mukava. Hän katsoo minua silmiin ja minä uskon sekoavani, miten joku hänen kaltaisensa voi – 

    minä

                    irtoan – 

Kaikki on kirkasta. Sattuu. Rakastan sitä. Rakastan sinua. Älä koskaan lopeta. Tämä keho on vihdoin minun. Minun minun minun – 

Kun olen jälleen kiinni itsessäni, Rani suutelee minua pitkään ja rajusti ja silittää minua joka paikasta. Hän vetää itsensä varovasti sisältäni ja jatkaa silittämistäni, hän ei koskaan lopeta sitä, hän varmistaa kokoajan kosketuksellaan, että olen turvassa. Rani vetää minut tiukasti otteeseensa, kietoo kädet lujasti ympärille ja suukottaa minua poskelle.

”Oletko kunnossa?”
En pysty sanomaan mitään, en ole täysin tässä. Rani vie sormensa suulleni, ja suukotan niitä hellästi.
”Olet aivan ihana. Aivan ihana…” Ranin ääni taipuu päistään, hänen on vaikeaa pitää tunteitaan sisällä. Hän painaa päänsä kaulalleni ja hengittää raskaasti. Pystyn jo silittämään hänen selkäänsä. Huomaan pienen viillon hänen olassaan kuljettaessani kättäni hänen kehollaan, ja se saa minut älähtämään. En kai minä…?
”Ei mitään hätää, sinä vähän innostuit. En ole ihan varma, missä tasoilla kävit, mutta ei hätää, et tehnyt sinä aikana mitään pahaa.”
”M-… minä… aa…”
”Ssh, muru, kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin.”
”Satutinko sinua oikeasti?”
”Minun pitäisi kysyä tuota.”
”Rani! Satutinko?”
”Sinä hapuilit minua melko kiihkeästi, tuo naarmu tuli vahingossa, ei hätää. Saisit minun puolestani raapia vaikka tahallasi, rakastaisin sitäkin. Beth. Hei. Höpsö. Rakas… ei mitään hätää.”

Rani kiepahtaa jälleen päälleni ja silittelee kasvojani.
”Kulta. Ei ole hätää. Teit tosi hienosti. Oletko kunnossa?”
Nyökkään pienesti.
”Se… se tuntui niin oikealta. Rani… Rani, minä…”
Hän virnistää niin leveästi, että tunnen auringon jälleen läikehtivän sisälläni.
”Eli voimme siis ottaa joskus uusiksi?”
Nyökkään, nyt itsekin hymyillen.
”Se tuntui oikealta. Olisipa aina tällaista. Ihan aina”, kuiskaan. Rani alkaa nauraa.
”Mutta rakas, enhän minä voi kaiken aikaa sinun sisässäsi olla!”

Alan itsekin nauraa, ja Rani kietoo kätensä ympärilleni painaa päänsä rinnalleni. Hetken vain nauramme yhdessä, tunnen, kuinka väsyneitä ja vapautuneita me olemme. Ja onnellisia. 

Rakastan sinua. Rakastan sinua niin paljon.

torstai 2. joulukuuta 2021

Ajatuksia

 SV: puhetta itsetuhoisuudesta ja itsem*rhasta


Ilta on talvinen ja viileä, kiedon peiton tiukemmin ympärilleni ja käperryn pieneksi Isaiaksen syliin. Hänen kätensä silittää kylkeäni, suljen silmäni hetkeksi, mutta viimeaikojen ajatukset lepäävät raskaina sisälläni enkä pysty hengittämään rauhassa.

”Gael, onko kaikki hyvin?”
”Ei oikeastaan”, huokaan syvään. ”Jaksatko kuunnella tänään?”
”Tottakai. Kerro vain.” Isaias painaa suudelman poskelleni.

Mistä aloittaisin? Viimeaikoina on tuntunut, että elän maailmassa, joka ei ole minua varten. Muutos on tapahtunut, mutta se tapahtui liian nopeasti, minut repäistiin pimeästä valoon niin, että lähes kirjaimellisesti sokeuduin kokonaan. Minun on edelleen vaikea nähdä tämä todellisuus sellaisena, kuin se on.

”Puhuin tästä jo Norin kanssa, mutta… en ole kunnossa. En läheskään.”
Isaias nyökkää. Hänen tapansa kuunnella on yhtä kaunis kuin hän itsekin. Hän ei koskaan pakota sanoja suuhuni, vaan antaa minun rauhassa puhua.
”Sinä tiedät jo vääryyden kokemuksestani. Se on… paha. Joskus tuntuu, että se vain pahenee, mitä enemmän saan hyvää ympärilleni. Katson itseni läpi ja nauran, koska en usko ansaitsevani siitä mitään. Miksi kukaan olisi minulle hyvä muuta kuin ohikiitävän hetken?”

Ajattelen Noria. Ajattelen Isaiasta. Rania, Bethiä. Kaikkia heitä, jotka ovat jääneet vierelleni siitä huolimatta, että en ole aina ansainnut sitä. Ajattelen niitä herkkiä nuoria, joita olen satuttanut. Heistä vain harva katsoo minua nykyään silmiin.

”Kaikki kehittyvät niin… nopeasti. Jopa Beth tuntuu päässeen paremmin jaloilleen. Hän suorastaan säkenöi, vaikka onkin yhä hyvin arka. Minua pelottaa, että jään jälkeen. Että istun vielä pimeässä, kun te muut olette paistatelleet auringossa jo kauan.”
Isaias puristaa kätensä omaani. Tiukasti.
”Minä en koskaan jätä sinua yksin”, Isaias sanoo. ”Se on iso lupaus, mutta olen elänyt kylliksi voidakseni antaa sen sinulle. Minä en jätä sinua, vaikka sinulla kestäisi kaikki maailman aika toipua kaikesta.”
”Isaias. Minä en tiedä, toivunko minä koskaan.”

Hiljaisuus on raskas. Isaias kääntyy katsomaan minua silmiin ja nyökkää hiljaa. En koskaan erota sääliä hänen katseestaan. Rakastan sitä. En siedä olla joku, jota sääliä. Minä tahdon olla samalla viivalla, kohdata läheiseni samalta korkeudelta.

”Olen jo yli neljäkymmentä ja ensimmäistä kertaa elämässäni en tahdo enää kuolla”, sanon niin ohuella äänellä, että tiedän kyynelten tulevan. ”Mutta kuinka ollakaan, en osaa elää näin. Pelkään lempeyttä enemmän kuin sitä, että minuun sattuisi. Satutan itseäni yhä systemaattisesti, jotta en unohtaisi. Olen obsessoitunut. En kykene päästämään irti kaikesta siitä, joka määritti elämääni niin kauan.”
Isaiaksen käsi silittää omaani hellästi.
”Minun koko olemukseni hylkii tätä kaunista elämää. Joinakin päivinä voisin tosissani paeta tätä kaikkea, – jopa sinua – jotta minun ei tarvitsisi tuntea mitään näin suurta enää koskaan. Olen vakuuttanut itseni siitä, että kaikki läheisyys tappaa minut ennen pitkää, enkä usko, että mikään kestää.”

Kyyneliä putoilee poskilleni. Annan niiden tulla, siitä on jo niin kauan, kun kielsin aina itseäni itkemästä.
”En ole koskaan ollut rakastunut ennen sinua. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut… ystäviä. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Isaias, minä… minua pelottaa elää. Sitä minä pelkään. Ainainen nihilismini suojeli minua kaikelta. Ei mitään liian isoa. Pelkkää silmitöntä itseinhoa aina silloin tällöin. Päivisin uskonnollisia mantroja ja kiiltäviä koruja. Kaikki saivat katsoa, kunhan kukaan ei vain tullut lähellekään.”
Vedän syvään henkeä.
”Kunnes sinä tulit.”

Isaias silittää yhä kämmentäni.
”Tiedätkö, minä muistan yhä hyvin elävästi, miltä sinä näytit, kun olit ensimmäistä kertaa paljas edessäni", Isaias kertoo.
”Silloin, kun yritin tappaa itseni, eikö niin?”
Isaias nyökkää.
”Sinä olit silloin niin hauras. Istuit paljaana sängyllä ja annoit minun sitoa kaikki haavasi, mutta et kyennyt katsomaan minua silmiin.”
”Taisit kysyä, saatko sitoa nekin, jotka olin itse aiheuttanut. Et noilla sanoilla tietenkään.”
”Silloin minä ymmärsin ensimmäistä kertaa, miten syviä ongelmasi olivatkaan. Soimasin itseäni niin pitkään siitä, etten ollut huomannut. Kunnioitin sitä, ettet koskaan tahtonut riisuutua…”
”Minua hävetti aivan helvetisti. Vihasin itseäni, vaikka olin silloin pienempi kuin nyt. Kehoni oli täynnä haavoja, minua kuvotti elää siinä. Saati sitten, että olisin antanut jonkun nähdä sen ja koskea sitä…”
”Sinä olit kaunis silloin ja olet kaunis nyt.”
”Ei… ei siinä ole kauneudesta kyse. Minä aivan puhtaasti koin olevani viallinen syvältä sisältä. Hävetti. Olin joku, joka saarnasi muille ylemmyydentuntoisena ja meni sitten kotiin viiltelemään ja oksentamaan. Halusin vain kuolla. Sellainen jää elämään. En koe vieläkään olevani onnellinen. Onnellisuus pelottaa minua. Mitä sen jälkeen tulee? Isaias, kerro minulle, mitä sitten tapahtuu.”

Isaias tulee lähemmäs, pyyhkii hellästi kyyneliä kasvoiltani ja suutelee minua.
”Ei sinun tarvitse olla onnellinen. Riittää, että olet siinä. Että elät. Se on tarpeeksi”, Isaias kuiskaa ja suutelee minua uudelleen. Istuudun hänen syliinsä, annan hänen kietoa kätensä ympärilleni.
”Iz… Minua pelottaa.”
”Juuri nyt?”
Nyökkään.
”Älä anna minun nousta ylös. Menisin satuttamaan itseäni, tiedän sen.”
Isaias suukottaa poskeani.
”En päästä sinua pois.”

Hetken olemme vain siinä, Isaias pitämässä minusta kiinni. Itken hiljaa häntä vasten, eikä hän lähde, kunnes itkuni on lakannut ja hengitykseni tasoittunut. Hän silittää minua pitkään ja vetää minut sitten hellästi kainaloonsa. Olen tiukasti peiton alla lämpimässä, ja Isaias pitää minusta kiinni, suukottelee joka paikkaan, johon vain ylettää.

”Miltä tuntuu? Rehellisesti.”
”Turvalliselta”, kuiskaan vasten Isaiasta. ”Hyvin turvalliselta. Se on nyt tärkeintä.”
”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua”, sanon hiljaa. ”Jos jonkin tiedän todeksi tässä vaikeassa, kipeässä maailmassa, niin sen. Se ei tee minusta kokonaista, se ei paranna minua, mutta minä rakastan sinua.”
”Ei se rakkauden tehtävä olekaan. Siinä ottaa pahasti takkiinsa, jos erehtyy kuvittelemaan, että se riittää. Että se korjaa kaiken.”
”Olet oikeassa. Mutta meidän suhteemme on elämäni tervein asia. Ja se on jotain.”
”Se todellakin on.”

Isaias katsoo minua pitkään ennen kuin suutelee minua.
”Gael.”
”Mmh?”
”Sinä olet niin kaunis.”
Hän saa minut hymyilemään jälleen.
”Rakastan sinua”, kuiskaan. Sen minä tiedän todeksi.