SV: puhetta itsetuhoisuudesta ja itsem*rhasta
Ilta on talvinen ja viileä, kiedon peiton tiukemmin ympärilleni ja käperryn pieneksi Isaiaksen syliin. Hänen kätensä silittää kylkeäni, suljen silmäni hetkeksi, mutta viimeaikojen ajatukset lepäävät raskaina sisälläni enkä pysty hengittämään rauhassa.
”Gael, onko kaikki hyvin?”
”Ei oikeastaan”, huokaan syvään. ”Jaksatko kuunnella tänään?”
”Tottakai. Kerro vain.” Isaias painaa suudelman poskelleni.
Mistä aloittaisin? Viimeaikoina on tuntunut, että elän maailmassa, joka ei ole minua varten. Muutos on tapahtunut, mutta se tapahtui liian nopeasti, minut repäistiin pimeästä valoon niin, että lähes kirjaimellisesti sokeuduin kokonaan. Minun on edelleen vaikea nähdä tämä todellisuus sellaisena, kuin se on.
”Puhuin tästä jo Norin kanssa, mutta… en ole kunnossa. En läheskään.”
Isaias nyökkää. Hänen tapansa kuunnella on yhtä kaunis kuin hän itsekin. Hän ei koskaan pakota sanoja suuhuni, vaan antaa minun rauhassa puhua.
”Sinä tiedät jo vääryyden kokemuksestani. Se on… paha. Joskus tuntuu, että se vain pahenee, mitä enemmän saan hyvää ympärilleni. Katson itseni läpi ja nauran, koska en usko ansaitsevani siitä mitään. Miksi kukaan olisi minulle hyvä muuta kuin ohikiitävän hetken?”
Ajattelen Noria. Ajattelen Isaiasta. Rania, Bethiä. Kaikkia heitä, jotka ovat jääneet vierelleni siitä huolimatta, että en ole aina ansainnut sitä. Ajattelen niitä herkkiä nuoria, joita olen satuttanut. Heistä vain harva katsoo minua nykyään silmiin.
”Kaikki kehittyvät niin… nopeasti. Jopa Beth tuntuu päässeen paremmin jaloilleen. Hän suorastaan säkenöi, vaikka onkin yhä hyvin arka. Minua pelottaa, että jään jälkeen. Että istun vielä pimeässä, kun te muut olette paistatelleet auringossa jo kauan.”
Isaias puristaa kätensä omaani. Tiukasti.
”Minä en koskaan jätä sinua yksin”, Isaias sanoo. ”Se on iso lupaus, mutta olen elänyt kylliksi voidakseni antaa sen sinulle. Minä en jätä sinua, vaikka sinulla kestäisi kaikki maailman aika toipua kaikesta.”
”Isaias. Minä en tiedä, toivunko minä koskaan.”
Hiljaisuus on raskas. Isaias kääntyy katsomaan minua silmiin ja nyökkää hiljaa. En koskaan erota sääliä hänen katseestaan. Rakastan sitä. En siedä olla joku, jota sääliä. Minä tahdon olla samalla viivalla, kohdata läheiseni samalta korkeudelta.
”Olen jo yli neljäkymmentä ja ensimmäistä kertaa elämässäni en tahdo enää kuolla”, sanon niin ohuella äänellä, että tiedän kyynelten tulevan. ”Mutta kuinka ollakaan, en osaa elää näin. Pelkään lempeyttä enemmän kuin sitä, että minuun sattuisi. Satutan itseäni yhä systemaattisesti, jotta en unohtaisi. Olen obsessoitunut. En kykene päästämään irti kaikesta siitä, joka määritti elämääni niin kauan.”
Isaiaksen käsi silittää omaani hellästi.
”Minun koko olemukseni hylkii tätä kaunista elämää. Joinakin päivinä voisin tosissani paeta tätä kaikkea, – jopa sinua – jotta minun ei tarvitsisi tuntea mitään näin suurta enää koskaan. Olen vakuuttanut itseni siitä, että kaikki läheisyys tappaa minut ennen pitkää, enkä usko, että mikään kestää.”
Kyyneliä putoilee poskilleni. Annan niiden tulla, siitä on jo niin kauan, kun kielsin aina itseäni itkemästä.
”En ole koskaan ollut rakastunut ennen sinua. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut… ystäviä. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Isaias, minä… minua pelottaa elää. Sitä minä pelkään. Ainainen nihilismini suojeli minua kaikelta. Ei mitään liian isoa. Pelkkää silmitöntä itseinhoa aina silloin tällöin. Päivisin uskonnollisia mantroja ja kiiltäviä koruja. Kaikki saivat katsoa, kunhan kukaan ei vain tullut lähellekään.”
Vedän syvään henkeä.
”Kunnes sinä tulit.”
Isaias silittää yhä kämmentäni.
”Tiedätkö, minä muistan yhä hyvin elävästi, miltä sinä näytit, kun olit ensimmäistä kertaa paljas edessäni", Isaias kertoo.
”Silloin, kun yritin tappaa itseni, eikö niin?”
Isaias nyökkää.
”Sinä olit silloin niin hauras. Istuit paljaana sängyllä ja annoit minun sitoa kaikki haavasi, mutta et kyennyt katsomaan minua silmiin.”
”Taisit kysyä, saatko sitoa nekin, jotka olin itse aiheuttanut. Et noilla sanoilla tietenkään.”
”Silloin minä ymmärsin ensimmäistä kertaa, miten syviä ongelmasi olivatkaan. Soimasin itseäni niin pitkään siitä, etten ollut huomannut. Kunnioitin sitä, ettet koskaan tahtonut riisuutua…”
”Minua hävetti aivan helvetisti. Vihasin itseäni, vaikka olin silloin pienempi kuin nyt. Kehoni oli täynnä haavoja, minua kuvotti elää siinä. Saati sitten, että olisin antanut jonkun nähdä sen ja koskea sitä…”
”Sinä olit kaunis silloin ja olet kaunis nyt.”
”Ei… ei siinä ole kauneudesta kyse. Minä aivan puhtaasti koin olevani viallinen syvältä sisältä. Hävetti. Olin joku, joka saarnasi muille ylemmyydentuntoisena ja meni sitten kotiin viiltelemään ja oksentamaan. Halusin vain kuolla. Sellainen jää elämään. En koe vieläkään olevani onnellinen. Onnellisuus pelottaa minua. Mitä sen jälkeen tulee? Isaias, kerro minulle, mitä sitten tapahtuu.”
Isaias tulee lähemmäs, pyyhkii hellästi kyyneliä kasvoiltani ja suutelee minua.
”Ei sinun tarvitse olla onnellinen. Riittää, että olet siinä. Että elät. Se on tarpeeksi”, Isaias kuiskaa ja suutelee minua uudelleen. Istuudun hänen syliinsä, annan hänen kietoa kätensä ympärilleni.
”Iz… Minua pelottaa.”
”Juuri nyt?”
Nyökkään.
”Älä anna minun nousta ylös. Menisin satuttamaan itseäni, tiedän sen.”
Isaias suukottaa poskeani.
”En päästä sinua pois.”
Hetken olemme vain siinä, Isaias pitämässä minusta kiinni. Itken hiljaa häntä vasten, eikä hän lähde, kunnes itkuni on lakannut ja hengitykseni tasoittunut. Hän silittää minua pitkään ja vetää minut sitten hellästi kainaloonsa. Olen tiukasti peiton alla lämpimässä, ja Isaias pitää minusta kiinni, suukottelee joka paikkaan, johon vain ylettää.
”Miltä tuntuu? Rehellisesti.”
”Turvalliselta”, kuiskaan vasten Isaiasta. ”Hyvin turvalliselta. Se on nyt tärkeintä.”
”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua”, sanon hiljaa. ”Jos jonkin tiedän todeksi tässä vaikeassa, kipeässä maailmassa, niin sen. Se ei tee minusta kokonaista, se ei paranna minua, mutta minä rakastan sinua.”
”Ei se rakkauden tehtävä olekaan. Siinä ottaa pahasti takkiinsa, jos erehtyy kuvittelemaan, että se riittää. Että se korjaa kaiken.”
”Olet oikeassa. Mutta meidän suhteemme on elämäni tervein asia. Ja se on jotain.”
”Se todellakin on.”
Isaias katsoo minua pitkään ennen kuin suutelee minua.
”Gael.”
”Mmh?”
”Sinä olet niin kaunis.”
Hän saa minut hymyilemään jälleen.
”Rakastan sinua”, kuiskaan. Sen minä tiedän todeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti