SV: seksi
Makaamme Ranin kanssa sylikkäin, hän kampaa hiuksiani sormillaan. Minun on lämmin ja hyvä, olemme monen peiton kera sängyssä, ja vihdoin minusta tuntuu, että voisin sanoa ääneen sen, mitä olemme molemmat pohtineet jo pitkään.
”Rani. Rakas… tiedätkö, minusta tuntuu, että me voisimme vihdoin kokeilla… toisin päin.”
Rani hätkähtää.
”Oletko varma? Ihan varma? Tarvitseeko testata vielä?”
”Ei, minä olen todennut, että kipu on aina vakio. Se ei haittaa.”
”Oletko nyt aivan varma? Minä en tahdo satuttaa sinua.”
”Se… Rani, siis, minulla on ikävä sitä.”
Rani suukottelee minua ohimolle ja jatkaa hiusteni silittämistä. Ajattelen menneisyyttäni, Ingvaria, joka oli aina se, joka otti minut, ei koskaan toisin päin. Sellaista se minulle oli. Siihen minä totuin ja sitä minä kaipaan aina joskus. Mutta muistaisinko, että kyseessä on Rani, pystyisinkö ajattelemaan rakastani vai pyörittäisikö mieleni vain kuvaa Ingvarin punaisista hiuksista?
Rani tuoksuu erilaiselta. Tuntuu erilaiselta. Kuulostaa erilaiselta. Minulla ei ole hätää hänen kanssaan, ja vaikka unohtaisin, kuka olen ja missä olen, Rani saisi minut aina takaisin itseeni. Hän on niin kovin nuori, mutta hänessä on varmuutta ja vahvuutta, jota en ole koskaan itse tuntenut itsessäni. Hänen lempeytensä saa sisimpäni täyttymään valosta.
”Okei”, Rani kuiskaa hellästi ja kiepsauttaa itsensä päälleni, ”okei, kulta, kokeillaan sitten. Pidetäänhän sama turvasysteemi kuten tähänkin saakka?”
Nyökkään. En aina edelleenkään pysty puhumaan joka kerta seksin aikana, joten suutelen hänen sormiaan, jos haluan, että hän jatkaa. Se on toiminut. Rani katsoo minuun hellästi ja näykkää sitten kaulaani. Olen niin täynnä rakkautta häntä kohtaan, että tuntuu, kuin alun pienet perhoset olisivat kokonainen parvi, joka ei enää mahdu kehooni.
Tahdon hänet kaikkialle. Joka paikkaan. Kehossani ei ole senttiäkään, jota hän ei saisi maalata auringollaan. Miten paljon hänen onkaan täytynyt ajatella tätä. Minua. Pakahdun niin, että tajunnassani räjähtää, vaikka hän vasta suutelee vatsaani ja lanneluitani.
Kun me olemme yhdessä, minä en pysty ajattelemaan mitään muuta. Eivät ne ole ajatuksia. Ne ovat värejä, valoa ja värejä, koko maailma täyttyy niistä, hukun niiden piirtämään todellisuuteen ja tiedän kuuluvani sinne.
Tämä on kerta kerralta kauniimpaa, Rani on rohkea ja lempeä, hän koskee hellästi, mutta lujasti, ja minä puristan käteni lakanoihin, yritän olla raapimatta niitä kynsilläni rikki. Koko kehoni huutaa, mutta Rani pitää kiinni, hän käy kaikessa rauhassa päälleni ja pitää huolen, että asentoni on mukava. Hän katsoo minua silmiin ja minä uskon sekoavani, miten joku hänen kaltaisensa voi –
minä
irtoan –
Kaikki on kirkasta. Sattuu. Rakastan sitä. Rakastan sinua. Älä koskaan lopeta. Tämä keho on vihdoin minun. Minun minun minun –
Kun olen jälleen kiinni itsessäni, Rani suutelee minua pitkään ja rajusti ja silittää minua joka paikasta. Hän vetää itsensä varovasti sisältäni ja jatkaa silittämistäni, hän ei koskaan lopeta sitä, hän varmistaa kokoajan kosketuksellaan, että olen turvassa. Rani vetää minut tiukasti otteeseensa, kietoo kädet lujasti ympärille ja suukottaa minua poskelle.
”Oletko kunnossa?”
En pysty sanomaan mitään, en ole täysin tässä. Rani vie sormensa suulleni, ja suukotan niitä hellästi.
”Olet aivan ihana. Aivan ihana…” Ranin ääni taipuu päistään, hänen on vaikeaa pitää tunteitaan sisällä. Hän painaa päänsä kaulalleni ja hengittää raskaasti. Pystyn jo silittämään hänen selkäänsä. Huomaan pienen viillon hänen olassaan kuljettaessani kättäni hänen kehollaan, ja se saa minut älähtämään. En kai minä…?
”Ei mitään hätää, sinä vähän innostuit. En ole ihan varma, missä tasoilla kävit, mutta ei hätää, et tehnyt sinä aikana mitään pahaa.”
”M-… minä… aa…”
”Ssh, muru, kaikki on hyvin. Paremmin kuin hyvin.”
”Satutinko sinua oikeasti?”
”Minun pitäisi kysyä tuota.”
”Rani! Satutinko?”
”Sinä hapuilit minua melko kiihkeästi, tuo naarmu tuli vahingossa, ei hätää. Saisit minun puolestani raapia vaikka tahallasi, rakastaisin sitäkin. Beth. Hei. Höpsö. Rakas… ei mitään hätää.”
Rani kiepahtaa jälleen päälleni ja silittelee kasvojani.
”Kulta. Ei ole hätää. Teit tosi hienosti. Oletko kunnossa?”
Nyökkään pienesti.
”Se… se tuntui niin oikealta. Rani… Rani, minä…”
Hän virnistää niin leveästi, että tunnen auringon jälleen läikehtivän sisälläni.
”Eli voimme siis ottaa joskus uusiksi?”
Nyökkään, nyt itsekin hymyillen.
”Se tuntui oikealta. Olisipa aina tällaista. Ihan aina”, kuiskaan. Rani alkaa nauraa.
”Mutta rakas, enhän minä voi kaiken aikaa sinun sisässäsi olla!”
Alan itsekin nauraa, ja Rani kietoo kätensä ympärilleni painaa päänsä rinnalleni. Hetken vain nauramme yhdessä, tunnen, kuinka väsyneitä ja vapautuneita me olemme. Ja onnellisia.
Rakastan sinua. Rakastan sinua niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti