Valkoinen vuosi

 (SV: itsetuhoisuus, itsem*rha)

Tämä on ollut elämäni mullistavin vuosi, mutta sisälläni on pelkkää hiljaisuutta, kun ajattelen sitä nyt. En tiedä, mitä tähän pitää kirjoittaa, enkä ole varma, mitä tunnen juuri nyt.

Tähän vuoteen on mahtunut koko elämän verran tapahtumia. Mut on riuhtaistu käytännössä kokonaan irti siitä, mikä merkitsi mulle koko maailmaa, ja olen rakentanut mun elämän palikka palikalta uudelleen. Oon aina uuden vuoden alussa peloissani, mutta mitään tällaista ei pitänyt koskaan tapahtua. Jos mulla oli jo viimevuonna sellainen olo, että matelen verisenä polvillani eteenpäin, se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä tämä vuosi on ollut.

Oon rukoillut polvillani kuolemaa.

Oon tahtonut et tää vaan loppuisi.

Oon toivonut etten enää koskaan haluaisi mitään.

Ja sitten, kun se loppu sitten tuli, en kuitenkaan ollut valmis. Mua ei ole koskaan ikinä pelottanut niin paljon kuin kesän vaihtuessa syksyksi. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti yksin sillä tasolla, jolla en olisi koskaan toivonut olevani. Mua pelotti niin paljon. Mä en halunnut elää, mä en halunnut yhtään mitään. Kiinnitin koko olemukseni kaikkeen, mihin pystyin, mutta tuntui, että mikään ei pohjimmiltaan auttanut. Sama syvältä leikkaava kauhu palasi aina takaisin, sama tajuaminen siitä, että mikään ei enää koskaan palaisi ennalleen ja mun elämä oli pohjattoman yksinäistä. Olin aivan varma, etten selviä, että luovutan ja kuolen.

Mutta.

Ilman sitä mä en olisi nyt tässä. Mä en olisi pisteessä, jota en vaihtaisi mihinkään. Haluan olla juuri nyt juuri tässä, tätä en vaihda. Ilman tätä vuotta mä en olisi koskaan päässyt jaloilleni. Oisin kuluttanut itseni loppuun. Se ois tosissaan vienyt multa hengen, mä en olisi ikinä osannut luovuttaa, ja vihdoin ymmärrän sen. Mun tarvitsi vain päästä vapaaksi voidakseni löytää itseni. Oon ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti oman itseni oma. Jatkan siitä, mihin jäin ennen kuin me tavattiin. Se taisi olla 2017. Mulla on niin paljon käsiteltävää itse itseni kanssa. Mulla on ollut ikävä itseäni.

Ajattelin monen kuun ajan, että mut hylättiin. Mutta ei se niin mennyt, tiedän sen nyt. Mut vapautettiin. Näen sen selkeämmin kuin koskaan. Tämä ei olisi koskaan, ikinä voinut tulla mihinkään muuhun pisteeseen. Me oltais vaan poltettu toisemme loppuun.

Mulla on ikävä. Totta vitussa mulla on ikävä, tulee olemaan aina ja ikuisesti. Tiedän kuitenkin, että tän täytyi mennä näin, ihan sama miten paljon se sattuu.

Mä rohkenisin sanoa, että olen onnellinen nyt. Mä löysin sisältäni sen liekin, jota kohti mun olisi aina alun alkaenkin pitänyt mennä. Kuulun nyt itselleni, ja se on parasta, mitä mulla tässä elämässä voi olla. Vahvistan sitä joka solullani niin hyvin kuin vain osaan.

Mulla on ammattiapua, mulla on rakkautta ja läheisyyttä, mulla on elämässäni niin järisyttävän hyviä ja kauniita asioita, etten olisi koskaan kuvitellut löytäväni niiden äärelle. Nyt, kun mulla on ihan aitoja kokemuksia siitä, että mua ei hylätä ja mut on mahdollista priorisoida, kaikki tuntuu vielä niin kamalan suurelta. Aristaa ja sattuu, mutta tässä saan hengittää koko kipeällä olemuksellani ja se on kauneinta, mitä on. Oon löytänyt elämästä sellaista turvaa, jota en koskaan uskonut löytäväni, ja mä teen kaikkeni, että kaikki se kaunis ja ihana, jota oon rakentanut, pysyy.

Ajattelin ensin, että oon menettänyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan, mutta kyllä se taitaa olla toisin päin. Oon saanut itseni, ja siitä kaikki vasta alkaa. Ilman tätä en olisi koskaan voinut elää omaa elämääni. Aion ottaa vastaan kaiken, mitä tulee, oon vihdoin vahvempi ja omilla jaloillani.

Oon vasta alussa, ja se riittää.