Makaan sohvalla kirja vatsani päällä, kun Julius tulee pörröttämään päätäni ja istuutuu lattialle niin, että saa painettua päänsä rinnalleni. Hän upottaa hampaansa spontaanisti paitaani, ja minä alan nauraa.
”Noh! Hassu, mitä nyt?”
”Ei mitään, teki vain mieli purra. Tytöt eivät ole vielä valmiita ruoan kanssa.”
”Häätivätkö ne sinut keittiöstä?” nauran. ”Voi raukkaa.”
Julius on varmasti käynyt napsimassa ruoista maistiaisia ilman lupaa ja närkästyttänyt vähintäänkin Fridan.
”Nälkiintynyt eläin sinä olet”, hymähdän ja nousen istumaan. Pörrötän rakkaani päätä.
”Niinpä. Ei herunut sympatiaa, kun halusin muutaman rypäleen ja palasen lihaa…”
”Suorastaan järkyttävää”, sanon ja nappaan Juliuksen kädet omiini. Me istumme siinä vielä vähän aikaa, nauramme ja juttelemme, kunnes tytöt kutsuvat meidät keittiöön.
Dorian ja Anri istuvat jo tyytyväiset virneet kasvoillaan pöydän äärellä. Dorian syö leivänviipaletta onnellisena, ja Julius istuutuu hänen viereensä teatraalisesti hengähtäen.
”Mitä, antoivatko ne sinulle ruokaa, mutta eivät minulle! Frida hei!”
”Dorian tuli pihatöistä!” Frida huudahtaa olkansa yli kantaa kiehuvan kastikkeen pöytään.
”Ei ruokaa tarvitse ansaita”, Julius mutisee.
”Ei niin, mutta sinä olet yksi hemmetin riiviö keittiössä”, Frida sanoo kalauttaen veljeään vispilällä päähän. ”Syö nyt herranjestas. Ragnaria ei tarvitse jäädä odottelemaan, hän sanoi tulevansa myöhemmin.”
”Ei kuule tarvitse kahdesti käskeä”, Julius nauraa ja lappaa ruokaa lautaselleen.
Koko kehoani lämmittää nähdä hänet niin onnellisena ja rentona. Meillä on ollut raskas syksy. Olemme käyneet terapiassa, käsitelleet omia ongelmiamme niin paljon, että kaikki illat ovat menneet sylikkäin maaten. Olemme vuorotelleet kotitöissä ja ruoanlaitossa, joskus toinen nukkuu ja toinen tekee. Meidän elämämme on ollut hidastempoista ja rauhallista, emme ole jaksaneet puoltakaan siitä, mitä tavallisesti.
Mutta nyt Julius on täynnä intoa, hän nauraa ystäviemme kanssa. Puhumme ja illastamme monta tuntia putkeen, Ragnarkin liittyy seuraamme. Koko perhe on koossa, kaikki nauravat ja laskevat leikkiä. Muistelemme vuoden kohokohtia, ja huomaan itsekin nauravani mukana.
”Entä se yksi kerta, kun Dorian ja Anri olivat kerran kokkivuorossa, ja sotkivat kaikki mausteet keskenään?”
”Sitä seosta ei olisi voinut kutsua ruoaksi…”
”Tai silloin, kun Maria astui kerran Lusikan hännän päälle ja sai siitä kauniit muistot pohkeeseen?”
”Maria parka!”
”Kissaparka!”
Naurunremakka peittää koko pöydän.
”Ei mutta, oikeasti, olen meistä ylpeä”, Victoria sanoo pöydän päästä. ”Olemme selvinneet jälleen yhdestä vuodesta yhdessä, vaikka kenelläkään meistä ei ole ollut helppoa.”
Kaikki hiljenevät hetkeksi.
”Me olemme kaikki kehittyneet omaan tahtiimme. Aina ei tarvitse kehittyä ollenkaan, se on epärealistista. Mutta silti olemme selvinneet tähän pisteeseen saakka, ja olemme tässä jälleen yhdessä. Olen kiitollinen teistä ihan kaikista ja siitä, millaisia hetkiä olemme saaneet jakaa yhdessä. Te olette minun perheeni, ja rakastan teitä.”
Maria katsoo Victoriaan niin lempeästi, että minuakin lämmittää. Marian käsi sivelee Victorian omaa.
”Olen niin ylpeä meistä kaikista. Dorian, veljeni, sinä saatanan työmyyrä, olet oppinut myös rentoutumaan. Anri, aviomieheni”, Victoria sanoo nauraen sanan kohdalla, ”sinäkin olet rentoutunut tänä vuolla kunnolla. Olet rauhoittunut paljon, ja se ilahduttaa minua. Ja Ragnar, olen ikuisesti onnellinen siitä, että saimme sinut tänne tänäänkin. Arvostan sitä kehitystä, jonka olet tehnyt itsesi kanssa näinä kuluneina vuosina.”
Victoria kääntyy Marian puoleen ja sipaisee rakkaansa mustan suortuvan kasvoilta. Nämä kaksi eivät juuri hellittele meidän muiden nähden, mutta heidän välillään säkenöi, kun he katsovat toisiaan.
”Maria, sinua minä kiitän kaikesta.” Victoria kurottaa suudelmaan, ja Maria tarttuu Victoriaa niskasta. Saamme harvoin todistaa heidän hellyyttään suoraan, ja huomaan hymyileväni sen edessä.
”Fridaakin me voisimme kiittää paljosta”, Maria sanoo vuorostaan. ”Frida, sinä olet meidän siskomme ja paras ystävämme, me rakastamme sinua.”
”Ei, ette te halua olla sen siskoja”, Julius nauraa.
”Pää kiinni”, Frida sanoo irvistää Juliukselle.
”Joka tapauksessa, me rakastamme sinua, Frida.”
”Minä en”, Julius mumisee hymyä äänessään.
”Hitto nyt, kuka tässä maailmassa tarvitsee kaksosia? Haluaisikohan joku vaikka tuolta kadulta tulla ottamaan tämän helvetin peikon minulta? ’Annetaan ilmaiseksi yksi idioottiveli, pysyy tyytyväisenä säännöllisellä ruokinnalla ja suihinotoilla’”, Frida mutisee.
”Minä olen aina sinun puolellasi, Julius!” Dorian ilmoittaa.
”No siis, en ole varsinaisesti Fridan kanssa eri mieltä”, naurahdan, ”mutta onneksi en olekaan hänen veljensä.”
”Sinä tässä saat sen seurasta nauttia, onnenpekka.”
”Sanos muuta!”
”Mikä Juliuksentökkimispäivä tämä on? Minä luulin, että tämä oli uusivuosi.”
Kiskaisen Juliuksen kauluksesta pitkään suudelmaan.
”Rakastan sinua”, sanon hiljaa.
”Kulta…” Juliuksen käsi hivuttautuu reidelleni ja minä hymyilen vain hänelle tarkoitettua hymyä.
”Hei nyt sitten”, Fridalta pääsee.
”Teihin kahteen olinkin juuri tulossa”, Victoria sanoo. ”Olen erityisesti teistä ihan hurjan ylpeä. Te olette ryhtyneet matkalle, johon rehellisesti sanoen uskoin, että ette koskaan ryhtyisi.”
”Kiitos, Wilhelm, että pakotit Juliuksen terapiaan. Minä en olisi koskaan saanut häntä suostumaan”, Frida sanoo katsoen minuun aitoa kiitollisuutta silmissään. Se merkitsee minulle syvästi, sillä tiedän, miten vaikeaa Fridan on ollut oppia luottaa minuun.
”Te olette olleet niin motivoituneita, että sitä on ollut ihana seurata”, Victoria jatkaa. ”Muistakaa olla kärsivällisiä ja rauhassa, ensi vuosi on varmasti lempeä kaikille meistä.”
”Kiitos”, minä sanon pienellä äänellä. ”Kiitos…”
Julius silittää olkaani samalla.
”Teidän matkaanne on ollut upeaa seurata. Oikeasti”, Frida sanoo ja hymyilee veljelleen koko rakkaudellaan.
”Ja meille muille on ollut inspiroivaa huomata myös se, että ette ole panemassa joka sekunti meidän nurkissamme…” Anri nauraa katsoen minua suoraan silmiin.
”Hei!”
”Minä kestän kyllä!” Anri protestoi.
”Me emme!” tytöt älähtävät yhteen ääneen.
”Kenenkään tässä maailmassa, siis kenenkään, ei tarvitse joutua näkemään niin paljon omasta veljestään”, Frida sanoo. ”Tai kuulemaan.”
”Hei, muru se huutaa, en minä!” Julius pistää vastaan.
”Kulta!”
Me kaikki nauramme. Tämä tosiaan on ollut vauhdikas vuosi. En ole pysynyt oman kehitykseni tahdissa. Se on vetänyt polvilleen useammin kuin kerran.
Jätämme lopulta lautaset pöydälle ja siirrymme ulos odottamaan vuoden vaihtumista. Dorian ja Anri heittelevät toisiaan lumipalloilla, ja joskus huomaan pohtivani, että me olemme kaikki vain yksi iso riehuva lapsilauma. Tällaisina päivinä se tekee minut onnellisemmaksi kuin mikään.
Julius vetää minut hetkeksi syrjemmälle ja sipaisee lumihiutaleita hiuksistani.
”Kulta. Kai sinä tiedät, miten kiitollinen olen nyt siitä, että pistit minut kohtamaan itseni? Ilman sitä en olisi koskaan ymmärtänyt, miten syvällä omissa ongelmissani olen aina ollut.”
”Tiedän minä. Tämä on kehittänyt meitä valtavasti.”
”Olen iloinen siitä, että olen vihdoin voinut olla itselleni rehellinen aivan kaikesta. Jo oli aikakin.”
”Sanos muuta”, naurahdan. ”Olet paras tunteidenväistelijä, jonka tunnen, ja tämä ei nyt sitten ole kehu.”
”Tiedän, enkä ole erityisen ylpeä siitä”, Julius nauraa. ”Sinä olet aina ollut meistä parempi siinä.”
”Hei, muruset, vuosi vaihtuu minuutin päästä!” Anri huutaa meille kauempaa. Kävelemme muiden lähelle, Julius pitää minua vyötäisiltä. Tiedän, että puhuisimme kaksin vielä lisää.
Kun kello lyö kaksitoista, Julius vetää minut tiukasti syliinsä. Suutelen häntä sellaisella voimalla, että hän tietää olevansa ainut syy, jonka vuoksi vielä olen tässä. Se oli hän, se on aina ollut hän, minun sydämeni, minun rakkaani. Ei ole ketään muuta. Annan hänen tuntea sen kaiken vuoden vaihtuessa, ajan luodessa meille armollisen verkon, johon pudota.
Halaamme kaikki toisiamme, toivotamme hyvää uutta vuotta. Jokainen vetäytyy omaan koloonsa, uudenvuoden vietto jatkuisi koko viikonlopun. Kun suljemme vierashuoneen oven, tartun Juliusta kauluksista ja työnnän hänet vasten sänkyä. Minun on nälkä, enkä jaksa enää odottaa. Kiskon paitaa hänen päältään sellaisella voimalla, että se miltei repeää. En muista, milloin olen viimeksi suudellut häntä näin. Hän hymyilee autuaana, hänen kätensä kietoutuvat ympärilleni ja kiskovat housuni pois. Hän on kova ja lämmin minua vasten, ja minä tiedän, että kestäisin kaiken, mitä vuosi toisi tullessaan, koska hän on kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti