Sinä istut siinä niin rennosti, jalat ristissä ja katse keskittyneenä johonkin, jota luet. Näytät mietteliäältä, kun jään siihen katselemaan sinua. Huomaat minut pian, nostat katseesi. Rakastan katsella sinua, kun teet jotakin, tai kun vain olet, koska olet niin kaunis, sillä silloin unohdan niin helposti omat rajani, näen vain sinut ja unohdan, että olen joku, joka saisi tulla lähellesi ja koskettaa.
”Rakas, näytät mietteliäältä.”
Hymyilen. Sinun läsnäolosi saa minut aina irrottamaan kaikesta muusta, saat minut leijumaan, koska kun katson sinua, kaikki muut ajatukset kuolevat.
”Näytänkö?”
”Taasko sinä eksyit ajatuksiisi?” Hymyilet. Taputat paikkaa vierelläsi sohvalla. Minä istun suoraan sinun syliisi, saan hymysi levenemään.
”Oi…”
Silittelet hiuksiani, vedät pitkiä vetoja. Painat pehmeitä suudelmia kaulalleni, ja kun jään siihen vierellesi sohvalle, tunnen kosketuksesi kaiut kaikkialla kehossani. Sinä olet nykyään ainut, joka osaa koskea minuun sillä tavalla, että kosketuksesi asuvat minussa monta päivää. Kannan aina ihosi tuntua omallani vielä pitkään sen jälkeenkin, kun olet jo vetäytynyt kauemmas.
”Rani.” Joskus sanon nimesi vain tunteakseni, kuinka se kaikuu koko kehossani saaden sen tuntumaan omaltani. Sinä annat minut itselleni yhä uudelleen ja uudelleen.
”Niin?”
”En tiedä, tuntui vain hyvältä.”
Naurahdat. Kuljetat mustan suortuvani korvani taakse.
”Sinä olet suorastaan sädehtinyt viimeaikoina”, sanot.
”Oletko sitä mieltä?”
”Olen miettinyt meitä paljon. Vaikka ainahan minä sinua ajattelen. Beth, tiedätkö, miten kaunista se minulle on, että olen rakastanut sinua koko ikäni?”
Nyökkään.
”Olen kantanut ajatusta sinusta miltei yhtä kauan kuin valoa, enkä tiedä mitään niin kaunista kuin se.”
Häkellyn niin, etten kykene tekemään mitään. Juuri tällainen sinä olet. Tiputat syliini sanoja, jotka saavat minut niin hämilleen, että koko olemukseni on hetken pelkkää huutoa. Minä olen vielä kesken, olen joku, jonka saa käpertymään kasaan pelkällä katseella. Kaikki, mitä sinä teet, vääntää minua sekaisin, en ymmärrä, miten joku kaltaisesi on jäänyt siihen katsomaan minua kaikella tuolla rakkaudella. Kosketukset ovat minulle oma todellisuutensa, ymmärrän niiden kieltä enemmän kuin mitään muuta. Sinun kosketuksesi piirtävät minulle rajat.
Ennen sinua minulla ei ollut mitään, mihin tarttua. Omat ääreni karkasivat minulta, minulle olisi voinut kuvata omaa ruumistani miten tahansa, ja olisin niellyt kaiken totuutena. En ymmärtänyt muuta kuin vellovaa särkyä sisälläni. Ja sitten tulit sinä, piirsit minut uudelleen. Koskit ja näytit minulle auringon.
”Rani… Kiitos, kun olet siinä.” Sanat ovat yksinkertaisia. Ne eivät koskaan tottele minua, en ymmärrä niiden pohjimmaista olemusta, sillä minut on kasvatettu eri kielellä, niillä kosketuksilla, joita minuun painettiin kun olin vasta taimi. Mutta sinulle minä haluan sanoa kaiken.
Sinä hymyilet etkä keskeytä minua, ja muistan taas, miten rakastan sinun huomaavaisuuttasi; sitä, miten luet jokaista juonnetta kasvoillani.
”Olen ollut viimeaikoina aidosti onnellinen. Huomaatko, miten olen alkanut pukeutua?”
”Huomaan!” sinä naurat. ”Olette pitäneet Gaelin kanssa hyviä iltapäiviä laittautumassa, kyllä minä ja Isaias olemme sitten onnekkaita.”
”Ja sinä ja Isaias keskustelette treenienne ohella meistä, miten se eroaa siitä, mitä minä ja Gael teemme?”
”Ei mitenkään, me elämme symbioosissa ja rakastamme kaikki kumppaneitamme hyvin paljon.”
”Hänen kanssaan oleminen rauhoittaa minua. Voitko uskoa, että pidän nykyään häneen koskemisesta. Annan Gaelin halata minua, ja hänellä on tapana koskea kättäni joskus, kun keskustelemme. Hän on aina niin lämmin. Pidän siitä.”
Sinä tiedät, että vältän koskemasta muihin kuin sinuun. Yhteiset rakkaamme saavat tulla lähelle, Nori saa nukahtaa kanssamme samaan sänkyyn ja koskea minuun, mutta varautuneisuus asuu minussa yhä, se vetää lukkoni kiinni.
”Olen niin ylpeä sinusta. Tai teistä molemmista, oikeastaan. Gaelin ja Isaiaksen pitäisi tulla tänne taas, Norikin ilahtuisi siitä.”
”Kiskon hänet mukanani seuraavalla kerralla, kun näemme.”
”Tee se.” Ilmeesi tasoittuu. ”Beth, olen sinusta niin ylpeä. En ole koskaan nähnyt sinun hoitavan erilaisia sosiaalisia tilanteita niin mutkitta kuin nykyään teet. Ja sinä… Tiedätkö, sinusta näkee, että sinä tunnet itsesi paremmin.”
Nyt minäkin hymyilen.
”Oikeastiko?”
On sinun vuorosi nyökätä.
”Minä olen alkanut ymmärtää itseäni vuosien saatossa. Ymmärrän, kuinka tämä keho toimii, kuinka minä toimin ja olen toiminut. En enää katso itseni lävitse ymmärtämättä laisinkaan, missä olen ja mitä koen. Rani… ’Minua’ ei ollut pitkään aikaan olemassa. Ei ennen kuin sinä lauloit sen unestaan.”
Olin aina syvällä sisällä, piilossa itseltäni. Minuja on monia, kannan heitä kaikkia nyt. Uinuneita, väsyneitä lapsia. Ja yhtä kuollutta. Sisälläni lepää aina lapsen ruumis, se tulee aina lepäämään, raahaan sitä kuolemaani saakka, mutta olen hyväksynyt sen. Hän, jonka nimeä en tahdo ajatella, saa levätä aikojen toisella puolella sen menetetyn lapsen kanssa. Hänkin on osa minua. Hän on muisto, kaiku minussa, joka kaihertaa öisin. Rakastan häntä aina, mutta se ei poista mitään, se ei ole enää pohja sille, kuka olen. Olen antanut hänet pois, ja ne rippeet, jotka hänestä ja siitä lapsesta ovat yhä jäljellä, ovat silti arvokkaita, sillä ei ole enää ainuttakaan kohtaa itsessäni, jonka luota kääntyisin pois. Niin kauan kun muistan yhä, miltä tuntui olla säihkyväsilmäinen lapsi, joka rakasti satua auringosta ja kuusta, tiedän, kuka olen. Sen ajan muisto ei ole kuollut, se elää minussa vahvana. Minä muistan, miltä tuntui olla lapsi, joka osasi rakastaa tätä maailmaa. Se on varhaisin muistoni, rakkaus kaikkea olevaa kohtaan.
Sinä olet minulle kuin se satu. Olet jotakin, joka kulkee tämän maailman kanssa samaan tahtiin, mutta olet silti kuin toisesta todellisuudesta. Olet minun uneni ja valveeni, ja minä rakastan sinua koko hataralla, vaikealla olemuksellani.
Vedän sinut niskasta lähelleni, sillä osaan nykyään katsoa, koskea ja vaatia, olet opettanut kädestä pitäen. Kaikki minussa herää, kun tunnen ihosi omallani. Silti pysyn kiinni itsessäni. Miten kaunista se onkaan, tuntea tämä aurinko, joka syttyy sisälläni joka kerta. Se säkenöi minusta, tekee minusta kauniimman kuin koskaan.
Ennen kuin suutelen sinua, katson sinua pitkään silmiin. En ole enää aikoihin paennut katseesi alta. Olen nyt tässä, ja koko maailma on kehossani, kun katsot minua kaiken näkevillä silmilläsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti