Puhelimesta kuuluu pelkkää pätkivää itkua. En erota sanoja, Kajon koko olemus on täysin hajanainen ja sanat katkeilevat keskeltä. Minun pitää kuunnella tosissaan, jotta ymmärrän, missä hän on.
”Muru? Oletko töissä? Tulenko sinne?”
Tottakai minä tulen sinne, hän on niin hajalla, ettei pysty edes puhumaan.
”Kajo rakas?”
Itku vain yltyy, en saa häneen mitään yhteyttä.
”Mä tulen sinne.”
En ole koskaan kiitänyt tällaisella vauhdilla Kajon työpaikalle. Tiedän, miten pukuhuoneille pääsee. Ovi on jätetty raolleen, en voi uskoa sellaista huolimattomuutta tältä paikalta. Erotan Kajon sotkuisena lilanvärisenä myttynä pukukoppien lattialta. En tietenkään saisi olla täällä, mutta mikään ei erota minua kärsivästä rakkaastani, ei mikään.
”Murunen… Mitä tapahtui?”
Kajo tuntuu aivan hervottomalta minua vasten, hän vain pitää ohuin tärisevin sormin kiinni kauluksestani ja painaa päätään rintaani.
”Kulta. Ssh rakas, ei hätää. Olen tässä nyt.”
”Prinssi Uljas taas pelastamassa, hhm?”
Tumma miesääni saa minut hätkähtämään. Kajo alkaa ynistä parrakkaan, rotevan työkaverinsa saavuttua tilaan ja suljettua oven. Tilanteessa on jotain häikäilemättömän intiimiä ja sähköistä.
”Ja mitähän toi on tarkoittavinaan?”
Miehen kasvoille ilmestyy tietäväinen hymy. Vihaan tällaisia ihmisiä. Vain, koska heillä on fyysistä voimaa ja syntymässä annetut kauniit kasvot, he saavat tehdä mitä ikinä haluavat. Aistin Kajon voimistuvasta tärinästä, että juuri tämä mies on jälleen hänen kohtauksensa aiheuttaja. Mies, jonka kyrpä on ollut rakkaimpani suussa. Minua oksettaa niin, että tuskin kykenen katsomaan häneen päin. En ole nähnyt häntä tapahtuman paljastumisen jälkeen, ja siitä on jo lähes kaksi kuukautta. Olemme saaneet arkemme tasoittumaan, ja nyt tämä mies on taas tässä.
”Sitä, että mä tiedän, mitä te teette. Mä oon nähnyt ja kuullut teidät. Sä vittu nussit sun omaa veljeä.”
”Mistä sä tollasta oot saanut päähäsi? Voisitko ystävällisesti jättää meidät rauhaan?”
”Ilta… Ilta, älä”, Kajo itkee rintaani vasten. ”Tunnustin jo. Kaiken…”
Siksi hän on siis näin hajalla. Kehoani kylmää. Tämä mies voi olla meille vaarallinen. Kukaan hänen kaltaisensa ei saisi koskaan tietä meistä, ei ikinä. Näen, kuinka Kajon torjunnan aiheuttama pettymys muuttuu silkaksi vihaksi miehen katseessa. Hänen miehinen egonsa ei kestä sitä, että hän on hävinnyt. Ja vieläpä näin. Toisen omalle veljelle.
”Siis mitä sä olet oikein sanonut Kajolle?”
Kajo on aivan palasina. En voi katsella tällaista.
”Mä voisin saada Kajon ulos tästä työstä tällä faktalla. Toi, mitä te teette, on vitun oksettavaa enkä mä voi uskoa, että mä kiinnostuin miehestä, joka tekee tällasta. Mä en tahdo olla missään tekemisissä tällasen paskan kanssa.”
”Hyvä, koska me ei todellakaan haluta olla sun kanssa missään tekemisissä. Sä annat mun veljen nyt olla.”
”’Sun veljen’. Kuuntele ittees.” Miehen kasvot vääntyvät irveen. ”Sun veljen, niin, se on sun veli, siis hyi saatana miten sä pystyt elään ittes kanssa?”
Huokaisen syvään. Tästä tulisi vaikeaa.
”Meidän yksityisasiat ei kuulu kenellekään muulle.”
”Luuletko sä, että mä halusin kuulla? Sun veljes luritteli mulle teidän paljastuttua kuinka paljon se sua rakastaa ja kuinka onnellinen se on sun rinnalla”, mies sanoo silkkaa vihaa äänessään. Näen hänestä, että hän on vähällä sylkäistä lattialle kuvotuksensa merkkinä.
”Sä jätät meidät nyt rauhaan.”
”Ootko sä tosissas niin sekasin, että aattelet mun olevan fine tän kanssa? Kuuluisitte lukkojen taa molemmat, tai vähintään vitun kauas työelämästä. Puhumattakaan et lapset joutus näkemään teidät jossain ja kuvittelis et toi on ihan fine ja ookoo.”
Minun sisälläni napsahtaa. Suukotan Kajoa ohimoon, kuiskin hänelle, että ei hätää, päästäisin irti vain hetkeksi. Tämän olisi oltava pian ohi. Kajo jää eksyneenä lattialle, katson pois päin, etten murtuisi. Tiedän, että en ole mitään tähän mieheen verrattuna. Hän on paljon minua suurempi ja voimakkaampi kaikessa, mutta minun rakastani ei kohdella näin, ei ikinä. Minun ei tarvitse tietää, mitä mies on Kajolle sanonut, kaikki Kajossa huutaa sitä julki. Minussa kihisee.
”Miten sä kehtaat? Miten sä vittu KEHTAAT? Ensin sä pakotat mun veljen seksuaaliseen tilanteeseen, johon se ei alun perinkään halua, ja sitten sä loukkaanut, kun se ei tahdokaan olla sun kanssa?”
”Luuletko, että tässä on siitä kyse? Toi on ihan helvetin oksettavaa toi teidän menonne, ja mä en todellakaan tahdo olla todistamassa sitä!”
”Vai etkö vaan kestä pakkeja, mitä?”
”Älä vittu edes yritä vihjata, että –”
”Sun miehinen ego ei vaan kestä sitä, että sä häviät jonkun omalle veljelle. Ymmärrän. Mut jätä Kajo vittu rauhaan. Ihan oikeasti, anna sen olla, se on kestäny jo tarpeeks. Mulle voit räyhätä ihan mitä lystää.”
Miehen silmät siristyvät. Hänen jykevät, parrakkaat kasvonsa ovat aivan kireät. Menen lähemmäs, niin lähelle, että miltei kosketan, mutta en aivan. Tältä etäisyydeltä valtani häneen on kaikkein suurin.
”Pysy ihan vitun kaukana mun veljestä”, sihisen niin, että joka sanani tihkuu raivoa. ”Onko selvä?”
”En todellakaan koskis tohon edes maksusta”, mies sanoo ivaa äänessään. Silti huomaan, että läsnäoloni hermostuttaa häntä. Hän ei ole mukavasti sellaisen miehen seurassa, jonka tietää makaavan veljensä kanssa. Otan kaiken irti hänen kuvotuksestaan, käännän sen häntä vastaan.
”Sä et aiheuta Kajolle ongelmia.”
Kuvotus miehessä voittaa. Kun hän astuu askeleen taaksepäin, naurettava voitonriemu täyttää rintani. Hyvä. Pysy aivan helvetin kaukana minusta ja rakkaastani. Katson miestä vielä hetken palavin silmin ennen kuin noukin rakkaimpani lattialta. Kajo itkee minua vasten, hänen on yhä hankala pysyä pystyssä. En uskalla edes arvata, millaisin sanankääntein hänen työkaverinsa on luonnehtinut häntä ja meidän suhdettamme. Kajolle sellainen menee sekunneissa ihon alle.
Kajo yrittää selkeästikin kohdata miehen vielä kerran. Hän menee täristen lähemmäs, ja minä päästän hänet, vaikka kaikki tässä hirvittää. Minun rakkaani on kuin hauras pieni lintu, ja silti hän pyrkii lentämään omilla siivillään. Olen Kajosta niin ylpeä.
”Mä olen… pahoillani. En tahtonut tästä tällaista.” Kajo kohtaa miehen urheasti pää pystyssä. ”Mun olisi todellakin pitänyt osata kieltäytyä. Millään tässä ei ole mitään tekemistä sun kanssa, sussa ei ole mitään vikaa. Mä vaan rakastan Iltaa.” Hän sanoo viimeisen lauseen aivan pienellä, ohuella äänellä. Näen miehen ilmeestä, että millään, mitä Kajo sanoo, ei ole hänelle enää väliä.
”Tää nyt on ihan hevonpaskaa enää tässä vaiheessa.”
”Mä aidosti pyydän anteeksi tästä koko väärinkäsityksestä. Olen pahoillani, että annoin olettaa jotakin.”
”Voit jo painua nussimaan veljeäsi, kyllä mulle tuli jo selväks, millanen sä oikein olet.”
Minulla kiehuu niin nopeasti, etten ehdi estellä itseäni. En tiedä, missä minussa on vielä voimaa piilossa. Sysään miehen vasten seinää, pitelen kauluksista ja räpäytän silmiäni tuskin kertaakaan. Tärisen kauttaaltaan.
”Sä et sano Kajolle noin, kunnioita sitä edes vähän. Sulla ei ole aavistustakaan, miten vaikeaa sillä on kokoajan. Se yrittää.”
Miehestä lähtee kuiva naurahdus. En tiedä, nauraako hän minulle vai Kajolle vai onko hänen eleissään sittenkin hiven pelkoa. Mies vain tuhahtaa.
”Ihan miten vaan.”
”Ja jätät meidät rauhaan.”
Mies vain kyräilee. Minä nappaan Kajon kainalooni ja jätän miehen pukukopeille. Jos löytäisimme tämän edestämme, minä kantaisin kaiken vastuun. Minun rakkaintani ei kohdella tällä tavalla.
Kotona Kajo hajoaa uudelleen. Istutan hänet sohvalle ja käärin viltteihin. Hän näyttää niin pieneltä ja kurjalta, että itkettää. Keitän meille kuumaa mehua ja avaan television taustalle, mutta Kajo näyttää totaalisen hajotetulta.
”Loukkasin sitä niin pahasti… Ei kai kukaan tahdo tajuta, että oletettu säätö paneskelee veljensä kanssa…”
Istun Kajoa vastapäätä ja nappaan häntä tiukasti ranteista. Puristan jämäkästi.
”Kulta. Sä et todellakaan ala pyytelemään siltä mieheltä enempää anteeksi. Se on pakottanut sut seksuaaliseen tekoon ja käyttänyt sun humaltunutta tilaa hyväkseen. Sille ei kuulu sun yksityiselämä paskan vertaa. Et ole tollasille tyypeille mitään velkaa. Ällöttää, että se tietää meistä nyt, mutta mä pidän susta huolta. Isoveli hoitaa. Sulle ei tapahdu mitään pahaa tollasen paskiaisen takia.”
”Se sano mulle… se sano, että…”
”Rakas.”
”Se sano mua…”
”Sun ei rakas tarvitse miettiä enää, miksi kaikeksi se sua oikein sano. Sä oot nyt tässä mun kanssa eikä sussa ole mitään vikaa.”
Kajo vaan itkee hysteerisesti. Joudun puristamaan hänen käsiään tiukemmin.
”Ansaitsenko mä todella kuolla vaan siksi, että rakastan sua niin paljon?”
Rintaani vihlaisee. On kylmä.
”Sanoiko se sulle niin?”
Kajo vain itkee.
”Vittu mä tapan sen jätkän. TAPAN sen.”
”Ilta rakas älä…”
”Mun rakasta ei kohdella näin! Saatana, kun suututtaa! Sä olet ihanin ja lempein ja kaikin tavoin paras olento koko maan päällä, ja tänkö sä saat kiitokseks? VITTU!”
”Ilta, älä!”
Kajo joutuu pitelemään minua aloillaan. Hänen koko olemuksensa huutaa hätää. Raivo sykkii minussa, mutta Kajo on oikeassa, raivoamisesta ei olisi mitään hyötyä. Me olemme altavastaavia joka tapauksessa. Istun alas ja nappaan Kajon tiukkaan rutistukseen.
”Mun kulta. Nyt ei ole enää hätää.”
”Ilta…”
”Rakastan sua”, kuiskaan. ”Ei ole hätää. Vain meillä kahdella on väliä.”
Kajo niiskuttaa rintaani vasten.
”Niin. Vain meillä…”
Olemme siinä niin kauan, kun Kajo hymyilee taas ja suukottaa minua suulle.
”Kiitos. Rakastan sua.”
”Pidetään ihana ilta.”
”Joo”, Kajo kuiskaa hymyillen. ”Kiitos.”
”Ei ole enää hätää. Oon tässä näin ja rakastan sua ihan kamalasti.”
Kajo hymyilee niin, että itkuisissa silmissä säkenöi. Se riittää minulle.
