Ingrid

Sinulla on ketunpunaiset hiukset ja pisamien täplittämät kasvot. Piirteesi ovat kuin keijukaisella, mutta sanasi osaavat sivaltaa. Joskus ne iskevät kuin paperiviillot, piirtävät naarmuja poskilleni. Sinua ei voi katsoa liian pitkään ilman, että sisällä kuplii. Levoton, kyltymätön tunne täyttää minut kauttaaltaan, kun tuijotan nenäsi siroa kaarta ja pisamien kartastoa ihollasi. Sellaisina hetkinä olen kuin ilma ennen myrskyä. Odottava, täynnä sähköä. Valmiina hajoamaan tai täyttymään, sillä joskus ne ovat miltei sama asia.

Sinä olet kaunein tyttö koko kylässä, mutta miehet eivät katso sinuun kahdesti. Miehet supattavat loitsuista ja noituudesta sinun vallattomat kiharat nähdessään. Miehet eivät tiedä mitään. He eivät tiedä, miltä tuntuu nähdä sinusta kerrottujen satujen läpi, katsoa sinisten silmien pohjaan ja toivoa koko olemuksellaan, että sinäkin näkisit minut.

Jos sinä todella olet noita, minä olen noiduttu. Olen nähnyt, kuinka kuljet alastomana pelloilla. Olen nähnyt risut, joilla piirrät maahan. Minä katson sinua kuin olisit lumonnut jokaisen osan minussa, ja ehkä sinä oletkin, sillä joinakin öinä aitassa menen nukkumaan ajatus sinusta suojanani, ja se on kaikki, mitä niinä hetkinä tarvitsen.

Päivisin pystyn unohtamaan, että kaltaisiasi poltetaan roviolla. Olen kuullut, kuinka tytöt kiljuvat, kun heidät sidotaan ja heidän lihansa käry peittää pellon kuuman tuoksun alleen. Me emme koskaan puhu siitä jälkikäteen, mutta jokaisen kerran jälkeen sinä tartut käteeni ja viet minut istumaan lammen äärelle. Siellä me istumme tuntikausia aivan hiljaa ja nojaamme toisiimme. Palaneen haju ei lähde vaatteistamme, mutta emme uskalla ottaa niitä pois, sillä kukaan ei tiedä, mitä sitten tapahtuisi. Jos yksi vaatteeton nainen uhmaa katseessaan on noita, mitä me yhdessä olisimme?

Minä en koskaan kysy sinulta mitään. Tulkitsen katsettasi, suhteutan omat toiveeni siihen, miten katsot minua. Päivällä olen kuten kuka tahansa kyläläinen. Minä saan sinulta varovaisia välähdyksiä, merkkejä siitä, että joskus vielä annat minun nähdä kaiken, mitä sisälläsi on. Pieniä, varovaisia toivonkipinöitä toivottomille.

Kun noita seuraavan kerran poltetaan kylässämme, et vilkaisekaan minuun. Katoat paikalta ennen kuin ehdin etsiä merkkiä pisamaisilta kasvoiltasi. Löydän sinut lammelta täysin alastomana. Punaiset hiuksesi peittävät kehoasi, suortuvia on paljon, ne kulkevat varttasi kuin köynnökset. Ajatukset heräävät sisälläni. Miten kohtuuttomia ne ovatkaan. Jonkun elämänlankaa poltetaan savuksi taivaalle, ja minä haaveilen sinun nänneistäsi, pienistä pisamista kehosi taitteissa, toiveista ihosi kätköissä. Olen kohtuuton ja täynnä nälkää.

En löydä merkkiä, koska sellaista ei ole. Sinä vain tulet lähemmäs, vedät minut vyötäisiäni myöten viileään veteen. Mekkoni leijuu laineissa, mutta en uskalla riisua sitä, en uskalla paljastaa kaikkea, mitä olen. En tiedä, kumpaa pelkään enemmän, tyttöjä polttavia kyläläisiä vai sinun katsettasi, joka tekee minusta hauraamman kuin mustikanvarpu.

Sinä otat kasvoni käsiisi, katsot pitkään ja hymyilet aavistuksen. Toiveet kuolevat ihoni pinnalle, ehdin haaveilla kymmeniä haaveita siinä ajassa, kun sivelet poskeani ja raotat huuliasi. Kun kumarrut suutelemaan minua, minä ajattelen ensimmäisenä sitä tyttöä, joka tänään poltettiin. En tiennyt hänen nimeään. Vesi on viileää ja sinun huulesi pehmeät ja vaativat. Kätesi hukkuvat keholleni, huulesi päästävät viimein irti. Sinä et enää hymyile. Sinä katsot minua pitkään ja tiedät saman kuin minäkin.

Sinun nimesi on Ingrid, ja minä rakastan sinua.

Viha

SV: seksuaaliväkivalta

Kipu lyö yli, jokainen ruumiinosa huutaa. Ingvar on niin kaunis. Niin uskomattoman kaunis, että minuun sattuu. Hänen punaiset kiharansa, terävä nenänsä ja suuret kätensä. Ja silti minä vuodan tänään verta. Sattuu niin paljon, että joudun puremaan hampaani yhteen, jottei hän näkisi. Hän ei pidä minusta, jos valitan. Hän tahtoo minut hymyilevänä ja raukeana syliinsä.

”Beth pieni, oletko kunnossa?”

Olen. Olen olen olen, en takuulla tuota sinulle pettymystä. Harjoiteltu hymy kasvoille. Kallistan hieman päätäni, se saa minut näyttämään pidettävämmältä. Puristan reiteni yhteen, hän ei saa nähdä minun vuotavan verta.

”Rakas pieni…”

Hän vetää minut lähelleen, hän on tänään hellempi kuin useimpina päivinä. Minussa kuohuu yli. Sattuu niin paljon, etten saa henkeä. Miksi Ingvar on niin hellä, vaikka viimeyönä hän sai koko kehoni kiljumaan apua?

Ingvar vie suuret kätensä keholleni ja suutelee minua. Hän suutelee tukehduttavasti, lujaa, niin voimakkaasti, että unohdan, mistä kehoni alkaa ja mihin se loppuu. Älä. Ole kiltti. Lopeta. Sattuu. Ja silti hän on rakkainta ja kauneinta, mitä on. Rakas, älä, ole kiltti ja älä.

Ingvarin kädet hakeutuvat vyölleni, hän on valmis avaamaan housut, hänen kätensä hakeutuvat taakseni, sinne, mistä vuodan. Häpeä kuohuu yli, jokin pitää äänen. Keho liikkuu jo. Sysään hänet pois, sähisen kuin eläin.

Suollan sanoja, joita en tiennyt ajatelleeni. Sanoja, jotka ovat levänneet sisälläni aina, kun hänen kätensä hakeutuvat paikkoihin, joissa asuu vain kipua. Älä koske minuun. Miksi teet näin? Miksi sanot rakastavasi minua, vaikka satutat minua jatkuvasti? Mikä sinua vaivaa? Älä enää koskaan rakasta ketään. Lopeta se. Sinä et osaa muuta kuin satuttaa.

Viha hajoilee sisälläni, se on minusta irrallinen, en tiedä, miksi teen, mitä teen. Käyn hänen kimpuunsa, hänen, jota rakastan kaikkein eniten. Hänen, joka satuttaa minua kipeimmin. Hakkaan hänen rintaansa, lyön häntä niin kovaa kuin osaan. Hänen kasvonsa ovat kiveä, hänen ilmeensä ei värähdäkään. Huudan ja huudan, mutta mitään ei tapahdu. Ei, rakas, ole kiltti, näe minut, kuule minut, sinä satutat minua, etkö näe. Kasvot ovat tyynet. Petturi. Vihaan sinua. Isku. Verta. Sen haju lamaannuttaa minut.

Ingvar kavahtaa ja vie käden kasvoilleen. Hänen silmänsä. Minä iskin häntä silmään. Jos se sokeutuu, se on minun vikani. Ilme Ingvarin isketyillä kasvoilla on merkillinen, en osaa lukea sitä. Apua. Apua, minä satutin häntä, jota rakastan eniten.

Olen polvillani ja huudan. Kyyneleet valuvat nimettöminä kasvoilleni, en saa henkeä. Anteeksipyynnöt juoksevat minusta rumina ja tyhjinä, niillä ei ole merkitystä. Satutin häntä. Hänen kasvonsa ovat veressä.

”Anteeksi… anna anteeksi… Millä hyvitän tämän sinulle, anna minun yrittää, ole kiltti ja anna minulle anteeksi… Teen mitä vain…”

Hänen ehjä silmänsä katsoo minuun. Nykivä hymy venyy kasvoille.

”Kyllä sinä tämän hyvität.” Hän tulee lähemmäs, huudan yhä, veren hajun on sietämätön. ”Tulet hyvittämään tämän vielä monta, monta kertaa…”

Hän vie kätensä hellästi poskelleni ja silittää. Vapisen. En saa henkeä. Sitten hän kävelee pois.

Rauha

”Rakas. Sinä olet minulle tärkeintä tässä maailmassa.”

Hänen äänensä on pehmeä, sanat tutuimmat kaikista. Tällä kertaa katson niiden läpi, katson miestä, jolla on väsyneet uurteet silmiensä alla ja lempeän tottunut katse silmissään. En ole hänelle rutiinia, tiedän sen, mutta näen hänen ilmeestään, miten tottunut hän on vakuutteluunsa. Viimeaikoina olen ajatellut sitä. Olen ajatellut meitä.

”Kulta… Sinun ei tarvitse jatkaa enää. Ihan tosi.”

Hänen tummat kulmansa kohoavat.

”Olet tehnyt jo tarpeeksi.”

Hän katsoo minua kuin aikoisin jättää hänet. Menen lähemmäs, istuudun hänen syliinsä ja otan hänen kasvonsa käsiini.

”Olen jo riittävän vahva. Pärjään jo. Sinun ei tarvitse enää vakuutella minulle, että jäät. Sinun ei tarvitse vuodattaa minulle, kuinka ihana olen, pärjään jo ilmankin. En tahdo sinulle enää taakkaa siitä, että pidät minut kasassa. Minä selviän kyllä. En tarvitse todisteluja, uskon sinuun, luotan siihen, että pysyt luonani. Uskallan jo elää epävarmaa elämää.”

Kyynelet kimaltavat jo hänen silmissään.

”Mutta… etkö sinä pidä siitä enää? Etkö tahdo, että teen niin?”

”Ei, rakas, en minä puhu nyt siitä. Pidän siitä. Tottakai minusta on ihanaa, kun sanot kauniiksi ja tärkeäksi. Minä en vain tahdo kuristaa sinua sillä. En tahdo, että se on sinulle velvollisuus. Tahdon sinun tekevän niin vain, jos oikeasti tahdot sitä. Pysyn kyllä kasassa ilmankin, ei tarvitse enää pelätä…”

Hän itkee. Kerrankin minua ei itketä, olen pelkästään tyyni. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut näin rauhallinen olo. Hän painaa päänsä olalleni, suukotan hänen päälakeaan hellästi. Ei ole mitään hätää. Ei ole ollut enää pitkään aikaan.

”Kulta… Kyllä minä ihan tosi olen tarkoittanut jokaista sanaa, jonka olen sanonut.”

”Enkä epäile sitä yhtään.” Hänen nenänsä punertaa, annan sille suukon.

”Olen niin ylpeä sinusta. En ikinä kuvitellut sinun sanovan noin. Mutta… kyllä minä haluan yhä olla kuten tähänkin asti. On niin ihana tietää, että olet turvassa, olen niin onnellinen…”

”Niin minäkin. Tuntuu rauhalliselta. Minusta ei ole koskaan ennen tuntunut rauhalliselta.”

”Sinä todella olet kaikkein kaunein…”

”Höpsö aviomieheni. Tule tänne, tule.”

Painun tiukasti häntä vasten ja suutelen häntä. Siinä on hyvä, se tuntuu oikealta. Me olemme tulleet pitkän matkan tähän pisteeseen, ja ansaitsemme levätä hellästi toisiamme vasten.

Totta

Rukousluolaan on ripoteltu palasia valokivestä, pieniä toivonhippusia. Koko luola sinertää. Täällä on niin kaunista, ja silti tämä kaikki on tyhjää, pelkkä keino saada lapset saada kurottamaan kohti valoa ja meidät muut pitämään katseemme ylhäällä. Tämä on tapa sanoa itsellemme, että sortuman takana on yhä maailma, jonka otamme joskus omaksemme.

Hän seisoo ryhdittömästi valohippujen keskellä. Asento on rikkinäinen versio rukouksesta, hänen kätensä ovat painuneet kurkulle ja hänen suupielensä nykivät. Menen lähemmäs, hän hädin tuskin reagoi.

”Gael…”

Hän hätkähtää ja kiljuu. Ääni kohoaa korkeammalle kuin yleensä, kädet kohoavat kehon suojaksi.

”Mikä hätänä? Gael, kerro minulle, puhu minulle…”

Väsynyttä vaikerrusta. Pinnan alla kuohuu. Hän tulee lähemmäs, olkapäät painuvat alas ja polvet miltei notkahtavat. Otan hänet syliin, painan itseäni vasten, kokeilen varoen silittää hänen niskaansa. Hän on raukea ja pysyy sylissäni, mutta tunnen raskaiden vaatekerrosten alla lujana sykkivän sydämen rintaani vasten. Häntä pelottaa.

”Minä sain sen ylennyksen pelkästä säälistä, enkö saanutkin? Mitähän johtoporras sanoisi, jos he tietäisivät, että minäkin saan sellaisia kohtauksia kuin edeltäjäni? Minäkin voisin koska tahansa kiivetä korkeimmalle kalliolle ja julistaa kaiken valheeksi ja jokaisen valoon uskovan sokeaksi. Voisin missä tahansa pelonpuuskassani tehdä niin. Ja silti suurmestari luottaa minuun… Voitko uskoa, hän antoi minulle ylennyksen, vaikka minä pelkään aivan yhtä paljon kuin edeltäjäni…”

Hän työntää itsensä kauemmas, valot värähtelevät kuin reagoisivat hänen pelkoonsa. Minä odotan. Yksikään sana ei auta häntä, kun pelko sumentaa ruskeiden silmien katseen. Hän katsoo minua kulmiensa alta miltei vihaisena. Tällaisina hetkinä ajattelen aina, että hän on kaunis. Keskityn siihen. Hänen ruskeat, kiiltävät hiuksensa ja kaikki kasvoilta laskettavat luomet. Hän on hurjan kaunis, ja hän rauhoittuu kyllä, minun pitää vain odottaa.

Kun hän palaa syliini, kaikki tapahtuu nopeasti. Useat vaatekerrokset jäävät kalliolle, kun painumme vasten peittoja. Vaikka tiedän nyt, miksi rukousluolassa on peittoja, osaan jättää sen taa, osaan unohtaa, millaisessa maailmassa me elämme. Me asumme väärässä valossa, teemme kotimme valheeseen, teemme mätiä, pahoja asioita pyhän nimissä, mutta voin unohtaa sen nyt, koska hän on kaunis ja lämmin minua vasten.

Hän itkee hillittömästi jälkikäteen. Kysyn, mutta en koske, ja hän valittaa jälleen hiljaa kuin häneen sattuisi.

”Tämä ei ole todellista! Mikään tästä ei ole totta! Valheita kaikki, sattuu, maailmassa ei ole mitään aitoa…”

”Minä tiedän. Mutta olen tässä. Minä olen todellinen. Satutinko sinua? Enhän ollut liian luja?”

”Satutitko?” Hän katsoo minua ja alkaa nauraa. Nauru on liian korkeaa, hän tekee niin usein, kun kipu on liiallinen kestää. ”Hah, vai että satutitko, sinäkö muka, sinä olet niin rauhallinen ja hyvä ja minä olen väärä… Yhtä virheellinen ja väärä kuin tämä maailmakin. Olen niin rumakin. Minussa on liikaa kaikkea, ja silti liian vähän, en ymmärrä, miten tahdot katsoa ja koskettaa minua, olen oksettava…”

”Gael, älä tee tätä itsellesi. Älä.”

Nauru kimpoilee seinissä. Tänään uskallan ottaa tilani ja mennä lähelle, vaikka joskus hän vihaa sitä, joskus hän rimpuilee pois ja poistuu kuin häntä satuttaisi maailmamme sijaan minä. Tahdon vain ottaa hänet syliini, kertoa hänelle, että olen tässä, pysyn, vaikka kaikki valot sammuisivat.

Vedän hänet päälleni, kosken kaikkea, mihin yllän. Lanteita, vatsaa, rintaa, käsivarsia, ne ovat kaikki oikeita ja rakkaita, yhtä olemassa kuin hänkin tässä virheellisessä maailmassa.

”Eikö sinua kuvota koskea minuun? E-… en ole niin kuin sinä… en ole kaunis ja lihaksikas ja… ja…”

”Sekö sinua surettaa?”

Hän katsoo poispäin. Mies, joka aina kovaäänisesti julistaa omaa erinomaisuuttaan ja suorastaan sädehtii muiden edessä, vapisee nyt kosketukseni alla kuin se rikkoisi hänet täysin.

”Rakastan kaikkea sinussa.” Suukotan hänen sormiaan. ”Ihan kaikkea…”

Vielä kerran. Luota tähän maailmaan vielä yhden ainoan kerran, ja minä näytän sinulle, miten kaunis se voi olla. Valheen ja mädän alla on jotakin aitoa, ja tahdon olla kanssasi, kun näet sen. Tahdon jakaa hetken, kun ymmärrät, että on olemassa kaiken läpäisevää toivoa, lempeitä valoja ja rakkautta, joka halkoo tiensä pimeään. Kannan kaikkea sitä toivoa sinun puolestasi siihen päivään saakka. Tahdon silloin olla vierelläsi, suudella sinua hellästi ja valita sinut yhä vain uudelleen.

Ja hän kumartuu suutelemaan minua. Me olemme kenties vielä kaukana siitä kauniista toivosta, jonka tulevaisuudessamme näen, mutta hän on lämmin ja suudelma pitkä.

”Rakastan sinua…”

Hän ei ole koskaan sanonut sitä ääneen.

”Jos vain saan luvan.”

Hellä suudelma poskelle.

”Saat. Aina.”

Kyyneliä valuu poskille, silitän niitä kuin aarteita. Valot kimmeltävät ympärillämme, ja hetkeksi sallin itseni unohtaa, että ne eivät ole todellisia. Me olemme, ja se riittää.

Maailma

Sinun maailmasi on rikki, tiedän sen. Sinun silmäsi, ne ovat tyhjät, sinua pelottaa enkä voi ottaa sitä pois, vaikka tahtoisin. Tämä tapahtuu teistä jokaiselle - sanoisin niin, jos se lohduttaisi, mutta pidän sanat sisälläni. Olen lähelläsi ja toivon sen riittävän. Älä päästä irti itsestäsi, vaikka pimeys on läpitunkeva eikä anna sinun hengittää. Kysyt, palaako valo ikinä takaisin, ja siitä tiedän, etten voisi koskaan murtaa sinua valheilla. Olen hiljaa, ja sinä tiedät totuuden jo.

Älä pelkää, lintunen, olen kanssasi, kun maailmasi hajoaa.

Anteeksianto

 Välähdys ajassa. Jossain virittyy jousi, aika kokeilee rajojaan. Kylmää. Täällä on niin kylmää, vaikka minulla on hädin tuskin muotoa, hädin tuskin kykyä tuntea. Mutta minua palelee. Koko olemukseni värisee kuin hiipuva liekki, se käy viimeisillään. Minusta ei ole paljoa jäljellä.

Toinen välähdys, tunnen, kuinka aika taipuu ja jokin kurottaa minua kohti. Enää en ole ainut, joka värisee, koko todellisuus on liikkeessä, kylmä pimeys aaltoilee. Kuulen äänen. Se ei ole inhimillinen, ei lähtöisin mistään, minkä saattaa nähdä. Tunnen sen läsnäolon, se on suunnaton ja se on aina ollut. Ajatus, joka oli olemassa ennen kuin mitään muuta oltiin vielä ajateltu olevaksi. Jokin suunnaton on tässä, läsnä kaikessa, mitä olen koskaan ollut. Se kutsuu minua luokseen, ja minä puristun kasaan, kurotan kohti suunnatonta, ikuista läsnäoloa.

Äänet voimistuvat, olen lähempänä, tiedän sen. Äänillä on muoto, näen kieppuvia valokiteitä pimeässä. Olen lähempänä. Kurotan ja kurotan, hukun ääneen, jonka muoto selkiytyy, ottaa ihmismäisen hahmon, johon voin upota, jonka voin ottaa omakseni. Ääni piirtää minulle muodot pimeyteen, olen täynnä valoa. Olen jo miltei olemassa.

Läsnäolo on yhä täällä, se kurottaa vuorostaan puoleeni. Minulla on kädet, joilla kurottaa, jalat, joille kulkea. Keho, joka elää ja tuntee. Olen jo miltei joku, jolla on nimi, miltei joku, joka on saanut anteeksi.

Minun nimeni. Se on tiedossa, minun pitää vain mennä lähemmäs. Minä menen, koko ruumiini on kuin tulessa, mutta se elää, se tuntee, se olen minä ja vain minä voin siinä elää.

Minun nimeni. Olen lähempänä. Miltei olemassa.

Minun nimeni, se on –

Onnellinen

Hän istuu sängynreunalla pitkän työviikon jälkeen ja tutkii jalkojaan. Minua hymyilyttää, hän on niin mietteliäs, niin keskittynyt laskemaan hyönteisenpuremia pohkeistaan. Kiepsahdan hänen vierelleen, ryömin toiselle puolelle sänkyä ja silittelen hänen selkäänsä, kunnes hän kääntyy ja antaa minun vetää hänet syleilyynsä.

Olemme lähellä, niin lähellä, että tunnen hänen hienoisen värinänsä.

”Rakas, anna minä katson sinua ihan kaikkialta."

Hänen silmänsä siristyvät, hän näyttää täydellisen tyytyväiseltä, kun nostan hänen jalkansa syliini ja silitän niitä. Käyn läpi jokaisen sentin, kosketan jokaista mustelmaa, hyönteisenpuremaa ja haavaa. Hänen ahkeruutensa on luettavissa jaloista. Hän on viettänyt paljon aikaa puutarhassa.

”Taitava pieni…”

Suukotan kipeämpää polvea hellästi, siirryn käsilläni ylemmäs.

Hän katsoo minuun luottavaisesti. Tässä hetkessä ei ole latausta, nämä ovat toisenlaisia kosketuksia. Ne sitovat meidät toisiimme ja tähän hetkeen, itse valitsemaamme. Sivelen häntä kaikkialta, kerron jokaiselle kehonosalle, että se on arvokas ja tärkeä, että se on tehnyt tarpeeksi. Kosken pieniä, luisevia ranteita, silitän lantiota ja vatsaa, mikään ei jää minulta huomiotta, kaikkea rakastan kuin omaa osaani.

Ja hän tekee saman minulle. Hitaasti ja rauhassa. Ei ole mitään turvallisempaa kuin hänen kätensä minun ihollani. Sen ymmärtäminen tuntuu hyvältä, se saa lihakseni rentoutumaan ja suupieleni vääntymään hymyyn. Kaikkien näiden vuosien jälkeen kenenkään muun kosketus ei ole yhtä turvallinen ja rakastava. Harvoin enää edes ajattelen jotakin, joka joskus oli, se tuntuu kaukaiselta unelta, jonka uneksi joku muu. Me olemme tässä, ja meidän käsissämme on kaikki maailman hyvä.

Kaiken jälkeen makaamme tiiviisti toisiamme vasten, ja hän hymyilee onnellisena. Mitä muuta voisin toivoa kuin hänen onnelliset kasvonsa?

Lapselle

 Kuole. Haluan, että kuolet.

Tuo naurettava hymy, pienet polvet mustelmilla. Eikö riittävän moni aikuinen ole jo kertonut sinulle, ettei horisontin takana ole mitään, se on kulissi, valhe, vai pitääkö se hakata ihoosi, että uskot?

Siellä on pelkkää mustaa sinunlaisillesi. Väärä. Arvoton. Pitäisi kuoria tuo puhtoinen iho yltäsi, niin kaikki näkisivät jo valmiiksi, ettei tähän kannata sekaantua, tässä ei ole muuta kuin odottavaa, hitaasti mätänevää lihaa.

Älä yritä. Älä. Hakkaan sinun pääsi kallioon, jos katsot minua vielä kerran noin. Arvoton. Älä unohda paikkaasi. Kukaan ei halua hellyyttäsi, tai jos haluaa, se on väliaikaista, se kestää vain hetken. Sitä voi käyttää, mutta ei omistaa. Kukaan ei jää sen luo. Tarpeeton.

Maailmassa on niin paljon muutakin kuin sinun pehmeät sanasi, ei niihin saa kotia. Ei maailma pysy paikallaan. Sinä jäät sen kyydistä. Elät sen kanssa tai olet elämättä.

Luovuta. Luovuta. Luovuta. Täällä ei ole paikkaa sinulle.

Kuolevan rukous

 Mitä pelkäät, pikkuinen? Terä viiltää vain kerran.

*

Pimeässä aamut ovat aina samanlaisia. Kallion pinta on kostea, pelko hiipii iholle kuin pyrkisi sen alle. Askel, toinen, täällä armahdus on vain jaksamisen päässä. Pelko tanssii ihoa pitkin, piirtää viivojaan, mutta iho ei halkea, se on luotu kestämään.

Valo elää sinussa. Valo kulkee sinun kanssasi. Älä käännä silmiäsi valolta. Se on ensimmäinen sääntö.

Kolmas, neljäs. Askel on hidas, mutta se vie eteenpäin. Opettajan silmissä vain rahtunen toivoa. Onko totta, että kaikki eivät selviä? Lapsi rakas, on vain yhdenlaisia vastauksia.

Valo. Läpitunkeva. Se ei täytä sinua, se on sinä, se on jokainen ajatus, mennyt ja tuleva, se on kaikki, mitä olet koskaan ollut ja mitä unelmasi ovat koskettaneet. Se olet sinä, se on kaikkialla.

Valon tullessa anna sen tulla.

Repäisy. Toinen. Kolmas. Pimeys ei laskeudu, se romahtaa. Sisällä on tyhjää, pimeä kaihertaa kaikkialta. Pelko on poissa, se ei enää kiertele ihoa etsien keinoa voittaa. Sen tilalla on muisto, alkukantainen ja musta. Joku, joka olit, ennen kuin valo pyyhki sen pois. Minuus on kuin unohtunut kuori, vanha ja tunnistamaton. On pimeää. Kauttaaltaan pimeää. Valo tuli ja se meni, se ei jättänyt mitään. Valheellinen armo.

Pimeydellä on ääni, ja se kuiskaa korvaasi vain sen, mitä et koskaan tahtonut kuulla.

Sinä epäonnistuit.

Kaikujen ranta: epilogi

Epilogi: Kotona

Tänään merituuli on lempeä, kun Tristan laivoineen seilaa kohti King’s Shorea. Vuosia vanha pelko löytää yhä tiensä sydämeen, kun satama lähestyy. Tristan on tottunut kiertämään kallioille, jäämään sinne, mistä hänen kulkuaan ei nähtäisi. Mutta nyt hän saa kulkea, miten tahtoo. Nyt hänen laivansa on liputon ja turvassa.

Kuninkaanlinna jää taa, hento vihlaus käväisee Tristanin rinnassa. On muistoja, joita ei voi koskaan paeta. Asioita, jotka olivat eläessään niin suuria, että ne kulkevat mukana koko loppuelämän. Tristan vilkuilee haavaa vasemmassa nimettömässään yhä vain harvemmin, mutta hän ei unohda, että se on siinä, hän ei unohda rakkautta, joka lämmitti häntä hänen kulkiessaan.

Meri on rauhallinen, se on ollut jo pitkään. Satamassa on tungosta, tutut naiset kiertelevät Tristania ja hänen miehistöään. Tristan hymyilee heille, nyökkää kenties, mutta jättää heidän viihdyttämisensä miestensä tehtäväksi. Tristan itse kulkee kohti rantaa, jonne kaikki meren kaiut johtavat. Kohti kartanoa, jossa Amelia asuu.

Amelialla on yllään tuttu vihreä leninki. Hiukset ovat tänään auki, hunajanvaaleat suortuvat juoksevat selkään asti. Ne ovat kasvaneet sitten viimenäkemän. Oliivinvihreisiin silmiin syttyy onnellinen palo, kun ne havaitsevat Tristanin. Amelia juoksee paljain jaloin rantahiekalla ja halaa Tristania. He rutistavat toisiaan kovasti. Amelia tuntuu haistavan tuttua meren hajua Tristanissa, ja Tristan puolestaan tuntee Ameliassa turvan. Hänen rakkain, ihanin ystävänsä, jonka vuodet ovat tuoneet hänen lähelleen. He eivät luopuisi toisistaan enää koskaan.

”Sinä näytät hyvinvoivalta”, Tristan hymyilee Amelialle.

”Niin sinäkin. Ei uusia haavoja missään.”

Tristan nauraa.

”Missä aviomiehesi on? Olette miltei aina yhdessä…”

Amelia hymyilee leveästi.

”Gjon on sisämaassa. Asebisnes kukoistaa, häntä tarvittiin paikkaamaan äkisti sairastunutta isäänsä.”

”Entä sinun isäsi? Olet nykyään kuninkaan tytär, ajatella. Siinä on vähän sulattelemista.”

”No, niin on ollut monessa muussakin asiassa”, Amelia hymähtää. ”Isä on pärjännyt hyvin. Kauan siinä kestikin saada neuvottelut loppuun. Louisin kuolemaa ei osannut kukaan odottaa, nämä vuodet ovat olleet… vaiheikkaita. Tiedäthän sinä. Mutta hän on pärjännyt hienosti. Korruption purkamisessa menee varmasti hänen koko loppuelämänsä, mutta hän on vannonut onnistuvansa vielä joskus.”

Louisin muistiinpanot julkistettiin koko maailmalle. Merta vihannut mies sai paljon vihaa osakseen. Joskus Tristanista tuntuu, että hän on ainut, joka kantaa muistoa miehestä kuin lämmintä, kultaista aarretta.

Tristan kulkee rantahiekalla eteenpäin, kohti kahta kiveä. Evanna Grimm, Louis Grimm. He kaikki tiesivät, ettei Evanna tahtonut tulla haudatuksi isänsä sukunimellä. Kaikki tuntuu vieläkin liian suurelta ajateltavaksi. Tristan kumartuu haudoille, silittää Louisin omaa hellästi ja kertoo tälle mielessään kaikista niistä seikkailuista, jotka ovat häntä koskettaneet.

”Salvatore riehuu pohjoisrannikolla”, Amelia huokaa. ”Ydin ei ole pysyä rauhallisena sitten millään, kaikki tuollainen kuohuttaa sitä suunnattomasti. Saan tehdä kaksinkertaisen määrän töitä sen kanssa…”

”Kaduttaako sinua, että jätit sen miehen eloon?”

”Ei. En ole mikään jumala. Olen pelkkä tyttö, joka sai osakseen tehtävän.”

Vastaus hymyilyttää Tristania. Vai että pelkkä tyttö. Ameliaa rohkeampaa ja vahvempaa ei olekaan. Tristan silittää Louisin hautaa vielä kerran ja nousee sitten ylös. Hän kahmaisee Amelian syleilyynsä, sylitysten he kävelevät pitkin rannanviertä.

”Salvatoresta puheen ollen, en ole nähnyt Maraa pitkään aikaan. Onko hän…?”

”Hän on elossa, mutta vetäytynyt. Hän viihtyy omiensa joukossa viimeiseen asti.”

”Sinä taidat käydä siellä viikottain.”

Amelia nyökkää.

”Kuulun kahteen maailmaan nyt.”

Se tuntuu luonnolliselta. On kuin kaiken olisi aina kuulunut mennä juuri niin. Tristan pitää kiinni Ameliasta, tästä rohkeasta, hurjasta tytöstä, joka on kulkenut jo usean vuoden hänen kanssaan. Hänen rakas ystävänsä, ensimmäinen sellainen. He kastavat varpaansa mereen. Meri on rauhallinen tänään. Kun sulkee silmänsä, saattaa miltei kuulla sen laulavan.

Kaikujen ranta: luku 31

Luku 31: Viimeiset säkeet

Kylmä. On kauttaaltaan kylmä. Amelia pitelee Evannaa rintaansa vasten, Gjon ja Tristan hosuvat haavan ympärillä. Amelia tietää kaiken turhaksi, hän näkee Evannan harhailevasta, samentuvasta katseesta, ettei mitään ole enää tehtävissä.

”Kaikki on hyvin. Teit riittävästi. Olit aina tarpeeksi, muista se…” Amelia kuiskaa Evannalle, jonka käsi puristaa hänen omaansa kuin pitääkseen vielä kiinni mistä tahansa elävästä ja lämpimästä.

”Minä tiesin tämän hetken koittavan. Tämä oli… minun valintani.”

”Sinun ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle…”

”Haluaisin vain uskotella itselleni, että kaikki ei ollut turhaa…”

Amelia ei ole varma, mistä Evanna puhuu, mutta hän pudistaa päätään. Sen hän on rakkaimmalle ystävälleen velkaa.

”Olet aina tehnyt kaikkesi. Etenkin minun eteeni. Olet paras ystävä, jota saattaa toivoa. Rakastan sinua.”

”Minäkin… Amelia, minäkin sinua…”

Evannan epätoivoisesta äänensävystä Amelia tietää tämän tarkoittavan eri asiaa. Hän painaa lempeän suukon Evannan nenälle.

”Näin aina vain sinut. Ihan aina…”

”Minä arvostan sitä. Tulen aina arvostamaan.”

”Sinä hehkut, Amelia. Mihin ikinä päädytkin, tiedän sinun tekevän sen meren vuoksi. Ja Gjon… missä Gjon on…”

”Tässä”, mies nyyhkäisee Evannan toiselta puolelta. Gjonin kasvoilta ei erota, mistä kyyneleet alkavat ja mihin sade loppuu.

”Tee Amelia onnelliseksi. Sinä olet hyvä mies.”

”Minä lupaan sen”, Gjon sanoo ja painaa pään käsiinsä. ”Ev… Ev, älä mene…”

”Sinä löydät vielä paikkasi”, Evanna sanoo puristaen Amelian kättä kovempaa. ”Minä uskon sinuun…”

Ääni alkaa heikentyä, Amelia puristaa kättä niin kovaa kuin kykenee. Evannan katse harhailee hetken, voimakas kouristus vavisuttaa kehoa. Sitten kaikki hiljenee. Evannan keho lakkaa taistelemasta vastaan, silmät lasittuvat. Amelia sulkee ne ja painaa hellän suudelman naisen otsalle.

”Sinä olet ikuisesti rakkain kaikista”, hän kuiskaa hiljaa.

Gjon itkee vuolaasti, Amelian koko ruumista koskee.

”Ja minä aina vain haukuin häntä… me vain riitelimme…”

”Ssh, älä huoli, hän piti sinusta kyllä. Tiedän sen.”

”Minä… minä en voi antaa itselleni anteeksi…”

”Ei hätää. Hän rakasti meitä. Katso minuun, me selviämme. Hän haluaisi meidän selviävän.”

Tristan, jonka silmät punoittavat yhä, kahmaisee Gjonin ja Amelian kainaloonsa. Yhdessä he mahtuvat miehen syleiltäviksi, ja siihen he jäävät. Amelian omat kyyneleet eivät tule, mieli on liian turta, kaikki tapahtunut on liikaa ja hän liian pieni. Ja suurin olisi vasta edessä. Hetkessä Amelia ei piittaa siitä, myrskyääkö meri tai iskeekö Salvatore häntä uudelleen, hän tahtoo vain surra, surra yhdessä taivaan ja ystäviensä kanssa.

Miesten kyynelille ei ole tulla loppua. Kun ne vihdoin lakkaavat, myrsky on yltynyt. Kauppalaivan jäänteet ovat jääneet taa, Tristanin oma laiva on ajautunut kauemmas. Mies ei jaksa edes vilkaista sen suuntaan, hän taputtaa Ameliaa ja Gjonia olalle ja kohtaa Salvatoren yhdessä heidän kanssaan.

”No, joko sinä nyt suostut neuvottelemaan kanssani? Et varmasti tahdo enempää tällaisia ihmiskohtaloita harteillesi”, Salvatore sanoo nyökäten Evannan ruumiiseen päin. Amelia ei tahdo enää edes katsoa. Evanna ei ole enää siellä.

”Minä en tee sinun kanssasi sopimuksia. Minä menen meren ytimeen.”

”Minkä vuoksi sinä edes tulit tänne? Kylvääksesi surua ja ruumiita ympäriinsä?”

Sanat iskevät syvälle. Amelia pudistaa päätään.

”Minä tahdon vain auttaa”, hän henkäisee, mutta sanoissa ei ole voimaa. Häntä väsyttää ja hän on eksyksissä. ”Te soditte minun vuokseni. Minä en tahdo sitä. Mutta en tahtonut tätäkään, en mitään tästä…”

”Louisin kuolema ei ole sinun vikasi”, Tristan sanoo, ja miehen sanomana Amelia miltei uskoo sen.

”Hän ei olisi lähtenyt merelle ellen olisi karannut.”

”Hän olisi tehnyt sen joskus joka tapauksessa. Se ei ollut sinun syysi.”

”Olen alusta saakka tahtonut vain tehdä oikein. Salvatore, sinä et saa minua tekemään tahtosi mukaan. Sinä et myöskään saa riistettyä henkeäni. En anna sen tapahtua.”

”Emme anna mekään”, Gjon sanoo nyökäten Tristaniin päin. Asekäsi osoittaa suoraan Salvatoreen.

Tummahiuksinen merirosvo pudistelee hiljaa päätään.

”Tristan, minä todella toivon sinusta parempaa. Olisihan minun pitänyt arvata, että et sinä huviksesi King’s Shoressa ravannut. Mutta että fyysinen suhde… Selväähän se on, että sinä nyt puolustat tätä pentua.”

”Minä rakastuin Louisiin ihmisenä. En voinut sille mitään, se vain tapahtui. Me todella välitimme toisistamme. Luulisi sinun kaikista ihmisistä ymmärtävän.” Tristan huokaa. ”Ja mitä Ameliaan tulee – minä puolustan häntä, koska pidän hänestä ja tuen sitä, mitä hän tekee. Jos hän on seuraava ytimenvartija, se, joka ohjaa kohtaloitamme merellä, luotan häneen täysin.”

”Me puhumme aivan kuin Mara olisi jo poissa kuvioista.”

Tristanin huulet vääntyvät irvistykseen.

”Olitko sinä suhteessa ytimenvartijaan, jotta voisit hyötyä hänestä? Ja silti kehtaat kutsua minua kuvottavaksi…”

”Merellä pitää käyttää kaikki keinot, jotka ovat käytettävissä.”

”Amelia ei ole sinun käytettävissäsi. Ei nyt eikä koskaan. On silkka ihme, että meri kirosi Louisin eikä sinua.”

”Louis oli läpimätä.”

”Sinä et ole lainkaan sen parempi.”

Laivan keula on kohti myrskyä. Amelia antaa miesten riidellä. Vain Gjon tuntuu vetäytyneen taaemmas, paenneen kyyneltensä taa. Yhteen hetkeen mahtuu loputtomasti kyyneliä. Amelia tuijottaa myrskyä ja ajattelee Evannaa ja Louisia. Kahta erilaista ihmistä, jotka hän menetti omalla epävarmuudellaan. Henkien paino harteillaan Amelia kävelee lähemmäs laivan kokkaa, kohti kieppuvaa myrskyä, joka viskoo salamoita veteen.

Sivusilmällään Amelia erottaa, että miehet seuraavat hänen jokaista liikettään. Amelia päättää sulkea sen pois. He eivät voisi estää häntä täyttämästä kohtaloaan. Mitä lähemmäksi myrskyn silmää he käyvät, sitä varmemmaksi Amelian olo tulee. Evannan tähden. Ja Louisin, kaikesta huolimatta. Ja Maran ja Laineen, ja kaikkien niiden kyynelten, joita Tristan ja Gjon ovat vuodattaneet.

Laulu on jo alkanut. Kuin hypnotisoituna Amelia kävelee sitä kohti, kulkee kohti keulaa ja pysähtyy aivan reunalla. Laiva keinuu hurjasti, Amelia yrittää pysyä tasapainossa. Ydin. Ydin kutsuu häntä. Laulu, joka on pyytänyt häntä aina luokseen. Koti on jo täällä, ei ole enää pelättävää. Amelia antaa itsensä pudota. Viimeinen asia, jonka hän kuulee, on miesten huuto kuin yhdestä suusta.

Joku menettää välineen, joku tulevan morsiamen. Amelia ei ajattele sitä aaltoihin syöksyessään. Pyörre nielaisee hänet mennessään, hän uppoaa, hän vetää vettä henkeen ja yskii, kaikkea on liikaa ja häntä liian vähän. Mara lupasi olla täällä hänen kanssaan, mutta tänne ei mahdu muita, paine ja pyörre ovat valtavat. On kuin pyörre nielaisisi Amelian kokonaisena, piilottaisi muulta maailmalta.

Ja laulu, joka ei ole koskaan soinut loppuun, soittaa viimeiset säkeensä. Kaikki on viimeistelty. Amelia antaa paineen hurjistua, pyörteen pyöriä, hän syöksyy kohti ydintä, ottaa sen vastaan. Se elää nyt hänestä, hänen kauttaan. Kaikkea on paljon, Amelia sulkee silmänsä. Hän ajattelee kovaa, hän ajattelee myrskyä, tuhoutuvia laivoja ja merellä odottavia miehiä. Hän ajattelee niitä, jotka ansaitsevat elää, hän ajattelee aaltoja ja pyytää niitä lopettamaan. Ydin, kuuntele minua. Sinä olet nyt minun vastuullani.

Meri laittaa vastaan, meri on hurja, voimakas, sen tahto vasten Amelian tahtoa. Mutta Amelia ei enää tunne olevansa pelkkä tyttö, hän on jotain paljon suurempaa, jotain, jota meri on aina odottanut luokseen. Hän ajattelee aaltoja, ja ne tyyntyvät kuin hän silittäisi ne tasaisiksi. Hän ajattelee salamoita ja myrskyjä meren yllä, puhaltaa ne pois, ja ne tottelevat häntä. Näinkö Marakin on aina tehnyt? Ajatellut niin, että koko ruumis tuntuu olevan pelkkä ajatuksen jatke? Ajatellut ja ajatellut, kurottanut ajatuksillaan kohti merta. Meri kuuntelee. Meri ymmärtää. Se rauhoittuu, se on saanut haluamansa.

”Olen tässä”, Amelia kuiskaa hiljaa, ”olen tässä…”

Kun Amelia avaa silmänsä, hän erottaa pimeässä valot ja niiden keskellä naisen. Valot, joille ihmisillä ei ole nimiä. Naisen, jota he kutsuvat Maraksi, mutta joka on todellisuudessa jotain muuta, jotain suurempaa, joka on kerran saanut pidellä samaa voimaa sydämessään. Se voima on nyt Amelialla, hän tuntee sen joka hengenvedolla. Kukaan muu ei nähnyt muuta kuin tytön, joka putosi laivasta myrskyn pyörteeseen. Amelia näki kaikki maailman värit, hän näki, millainen meri todella on.

”Sinä olit täällä sittenkin”, Amelia kuiskaa Maralle, jonka ympärillä valot tanssivat. Merenpinnan välke erottuu kaukaa ylhäältä, päivä on alkanut paistaa, pilvet ovat väistyneet auringon tieltä.

”Minähän lupasin, etten jätä sinua yksin, kun se tapahtuu. Miltä sinusta tuntuu?”

”Täydeltä”, Amelia vastaa ensimmäistä kertaa elämässään.

Mara hymyilee. Naisen piirteet ovat terävöityneet, posket ovat lommoilla ja valkeita silmiä reunustavat tummat viivat.

”Niin minustakin”, hän sanoo hymyillen väsyneesti. ”Entä nyt?”

”Minä toivoin, että meri kertoisi, minne minun tulee jäädä. Mutta se ei näyttänyt minulle mitään sellaista.”

”Sinulla itselläsi taitaa kuitenkin olla ajatus.”

Amelia nyökkää.

Se tuntuu pelottavalta. Se, että valta on lopussa aina hänellä. Ei merellä, ei sen asukkailla. Vain hän itse voi päättää, lähteekö hän vai jääkö. Hän ajattelee Evannaa, joka kuoli, koska Amelia odotti vastauksia. Hän ajattelee Louisia, joka jätti linnansa, koska Amelia ei tiennyt, mitä tekee. Kaikki ne uhraukset, jotta hän olisi tässä, ihmettelemässä yhä itseään ja rooliaan. Mutta hän on täysi. Meri on hänen kanssaan, hän tuntee sen kaikessa, mitä tekee. Hän tuntee meren ajatukset, hän näkee laivat, tuntee niiden värähtelyn. Kokonainen pieni maailma hänen sylissään.

”Onko se aina tällaista?”

”Siihen tottuu.”

”Mara. Yhtä asiaa olen ajatellut koko tämän ajan. Kauanko minä elän? En ole kuten merenväki, en elä satoja vuosia.”

”Ytimenvartijana olo pidensi minun ikääni, mutta en tiedä sinusta. Sinä et ole ihminen etkä merenväkeä. Sinä vain olet, meri antoi sinut pois, jotta kasvaisit ymmärtämään ihmisiä ja lunastaisit myöhemmin paikkasi ytimenvartijana. Kenties sinä olet silta maailmojen välillä.”

”Se kaikki… se tuntuu vieläkin niin suurelta.”

”Vaikka meri on kanssasi?”

”Silti. Olen yhä ilman vastauksia.”

”Pelottaako sinua?”

”Kyllä. Paljon. Mutta olen nyt varmempi.”

”Ja mitä sinä haluat tehdä?”

”Minä tahdon olla silta. Tahdon, että meri ja maa näkisivät toisensa viimein. En tahdo jäädä asumaan kumpaankaan, en tahdo, että kukaan koskaan sanoo minua ’meren kuningattareksi’. Tahdon elää molemmissa maailmoissa.”

”Ohhoh, melkoinen vastaus. Uskotko voivasi ohjata merta maalta käsin?”

”On pakko yrittää. Kuilu on vallinnut meren ja maan välillä jo liian pitkään. Johan sen näki jo Louisista…”

”Heidän kuolemansa painavat sinua.”

”Tulevat aina painamaan.”

Amelia antaa virran kuljettaa heitä ylemmäs, nostattaa kohti pintaa. Valot eivät seuraa, ne jäävät hämärään ja painuvat kohti pohjaa. Ehkä Amelia vielä joskus oppisi, mitä ne ovat ja kuinka ne toimivat.

”Entä sinä?”

”Minä teen kuolemaa, mutta minulla on vielä aikaa. Minulla ei ole ollut vuosisatoihin näin kevyt olo. Se kaikki on nyt sinulla…”

”Minä tunnen olevani kotona sen kanssa.”

”Ja vielä joskus joku ottaa taakan sinulta, kun olet kantanut sitä tarpeeksi kauan. Se, kauanko se sinun kohdallasi on… Sitä meistä kukaan ei vielä tiedä.”

”Sinä varmasti jäät mereen.”

”Jonkun täällä täytyy pitää huolta järjestyksestä.”

”Niin, kun minä aion häilyä kahden välillä. Minusta ei ole ’kuningattareksi’.”

”Ei sinusta tarvitsekaan olla. Sinä olet jotain aivan muuta.”

Amelia huomaa hymyilevänsä. Vaikka hän tuntee meren oikut ja pyörteet, hänen olonsa on rauhallinen. Jokin on asettunut pysyvästi paikoilleen hänen sisällään.

”Minä tahdon mennä pinnalle. Miehet ovat siellä yhä, odottamassa vastauksia aivan kuten mekin…”

”Aiotko sinä jäädä elämään heidän kanssaan?”

”Minä aion suorittaa velvollisuuteni naisena ja mennä naimisiin. Sitä maa odottaa minulta. Sen yhdistäminen… tähän lienee hieman haasteellista, mutta en ole sitä vastaan.”

”Sinä jos kuka pystyt siihen.”

”Entä sinä ja Salvatore? Salvatore, hän… hän yritti tappaa minut.”

”Niin, sitä minä epäilinkin. Ja silti annoin sinun mennä.”

”Minun piti saada nähdä kaikki itse. Vaikka… vaikka Evanna…”

”Evanna olisi kuollut joka tapauksessa. Et voi syyttää itseäsi hänen kuolemastaan.” Kun Amelia ei vastaa, Mara jatkaa huokaisten syvään. Kuplia pulppuaa hänen suustaan. ”Minä osaan pitää sen miehen kurissa. Hän voi olla kiero, mutta hän ei ole yhtä korruptoitunut kuin Louis.”

”Luotan sinuun.”

”Niin minäkin sinuun, seuraajani. Niin minäkin.”

*

Laivan kansi lainehtii, kun Amelia ja Mara astuvat sille. Amelia huomaa tuijottavansa, kuinka Maran pyrstö hajoaa kahdeksi jalaksi ja nainen seisoo täydellisen alastomana muiden edessä. Tristan ymmärtää ensimmäisenä heittää takkinsa naisen ylle. Maran katse käy kahdessa merelle menehtyneessä. Nainen kumartuu Evannan luo, sivelee pitkäkynsisillä, tummuneilla sormillaan Evannan sileää poskea. Marasta lähtee syviä, matalia ääniä, jotka ihminen hädin tuskin kuulee.

Seuraavaksi Amelia todistaa, kuinka Mara on puristanut kätensä Salvatoren kurkulle.

”Kuinka sinä saatoit?”

Salvatore vain takeltelee. Ensimmäistä kertaa koskaan Amelia näkee miehessä silkkaa pelkoa. Se piilottelee epäröinnin takana.

”Sinä yritit tappaa Amelian, etkö yrittänytkin?”

Salvatore kiristelee hampaitaan.

”Niin.”

Maran pitkä kynsi viiltää pintahaavan Salvatoren kaulaan, paidan valkoinen pitsikaulus värjäytyy vereen.

”Tyttö… tyttö on nyt…” Salvatore sanoo suoden Ameliaan silmäyksiä Maran selän takaa.

”Niin. Tyttö on löytänyt paikkansa. Sinä et koske häneen. Sinä et mahda hänelle enää mitään, hän kulkee yhdessä aaltojen kanssa.”

Salvatoren pää kääntyy, sateen pieksemiä kiharoita valuu kasvoille. Silmälappu on aavistuksen liikkunut paikaltaan, Amelia erottaa vuosien armahtamat arvet silmän ympärillä. Maran ilme on täysin lohduton hänen katsoessaan miestä, jonka on kaikesta päätellen sittenkin päästänyt lähelleen. Ameliasta Maran ihmissilmät näyttävät vääriltä, niiden myrskyä on vaikeampi lukea kuin maidonvalkeita silmiä.

”Sinä tapoit oman tyttäresi”, Mara sihisee. ”Ansaitsisit saman rangaistuksen kuin Louis, joka tappoi poikansa politiikkansa tieltä. Äläkä valehtele, ettet olisi kyennyt tekemään sitä, sillä me kaikki tiedämme, että olisit tappanut Evannan joka tapauksessa.”

”Ei ole meren tehtävä kostaa ihmisten kiistoja.”

”Mitä sanot, Amelia? Mitä ydin sanoo?”

”Ei mitään”, Amelia sanoo tyynesti. ”Se ei sano mitään.”

Salvatore naurahtaa ilottomasti.

”Meri vain kantaa meidät. Ei sen tarvitse puuttua siihen, mitä me teemme. Louis oli hieman eri tapaus, sen miehen sai kaikin mokomin kirota”, Salvatore tuhahtaa.

”Sinulla ei ole varaa sanoa.”

”Seis. Riittää jo.”

Amelia vetää pelin poikki. Ei enää. Myrsky on jo rauhoittunut.

”Riittää, riittää…” Amelia kertoo kuulijoilleen sen, minkä kertoi Maralle syvyyksissä. Lokit palaavat taivaalle hänen puhuessaan. Taivas on kirkas, laiva ei enää keinu kuin pyrkisi syöksymään aaltojen alle.

”Ja Gjon… Minä tiedän, että avioliittomme oli Grimmien idea, mutta minä olen valmis täyttämään velvollisuuteni. En kykene lähtemään rannikolta, mutta tulen vaimoksesi. Jos sinä otat minut edelleen.”

Gjonin silmät punertavat edelleen. Miehen lempeille kasvoille puhkeaa kaunis, ymmärtävä hymy. Hän katsoo vasemmalleen, aivan kuin yrittäisi hakea katseellaan voimaa joltakulta, joka ei enää ole siinä. Ameliaa vihlaisee. Gjon tarttuu hänen käteensä ja katsoo häntä pitkään ruskeilla silmillään.

”Tietenkin minä otan. Meidän isämme odottavat sitä. Tämä maa tahtoo häät.” Gjon vetää syvään henkeä. ”Ja minä olen odottanut sinun palaavan luokseni.” Miehen ääni pehmenee, hän vetää Amelian itseään vasten ja painaa kevyen suukon Amelian otsalle. Miehen kädet ovat lempeät hänen ympärillään, ne eivät sido häntä mihinkään. Vuodet näyttäisivät, millaisiin uomiin heidän elämänsä asettuisi.

”Näkisipä Evanna meidät nyt”, Gjon kuiskaa Amelian märkään tukkaan.

”Näkee hän. Varmasti…”

Gjonin syleilyssä on hyvä. Amelialla on ensimmäistä kertaa lämmin pitkään aikaan. Meri on rauhoittunut, Amelia tuntee sen koko olemuksessaan. Konflikti on ohi. Kaikki katsovat toisiaan, kenelläkään ei ole vastauksia. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

”Meidän varmasti pitäisi pidättää nämä herrat”, Gjon huokaa nyökäten kiharatukkaisiin piraatteihin, ”mutta Louisin laivaa ei näy lähelläkään, myrsky vei sen mennessään…”

Amelia on aikeissa avata suunsa, mutta Gjon jatkaa vielä.

”Meillä ei myöskään ole enää kuningasta. Ja jokin sisälläni sanoo, että sinä et tahtoisi pidättää ketään.”

Amelia hymähtää.

”Tristan ei ole eläessään tehnyt mitään väärää. Kun neuvottelut seuraavasta hallitsijasta alkavat, minä aion tehdä selväksi, että Tristan King on viaton mies ja hänen jahtaamisensa merirosvona pitää lopettaa. Elä rauhassa, Tristan. Minä tahdon nähdä sinut jälleen hymyilemässä, tahdon olla ystäväsi ja katsoa, kuinka alat jälleen kukoistaa.”

Tristan pyyhkii kasvojaan, naamioi eleen kuin pyyhkisi vettä, vaikka Amelia erottaa selvästi kyyneleet silmäkulmissa.

”Kiitos, Amelia… Sinusta tulee loistava ytimenvartija. Ei sillä, että sinussa olisi koskaan ollut mitään vikaa”, Tristan hymähtää Maran suuntaan. ”Minulla on sellainen tunne, että sinä, Amelia, tulet muuttamaan vielä paljon.”

”Toivon niin.” Amelia huokaa syvään. ”Ja sinä, Tristan… Minä tahdon vain sanoa, että näen sinut. Näen kipusi. Ota aikaa itsellesi.”

”Ja rakastu tulevaisuudessa vähemmän vaikeisiin ihmisiin, niinkö?” Tristan nauraa, vaikka Amelia näkee, että suru repii miestä kappaleiksi.

”Ei. Siihen minä en osaa sanoa mitään. Tunne kaikki, mitä tunnet, minä en väheksy tunteitasi.”

”Kiitos, Amelia. Kiitos… Sinä olet ihmeellinen tyttö.”

Amelian hymy hyytyy, kun hän kääntää katseensa Salvatoreen ja Maraan. Salvatore seisoo pitkänä ja elävänä hänen edessään, vaikka Evannan ruumis lojuu kylmenemässä laivan kannella. Hän voisi hukuttaa miehen siihen paikkaan, mutta pieni ääni hänen sisällään kuiskaa, ettei kuolemaa kuitata kuolemalla. Ei ole olemassakaan tasapainoa sellaisissa asioissa. Maailma näyttäisi, mitä Salvatorella olisi vielä annettavanaan. Hänen oma kuorensa kestäisi, tämä mies ei saisi häntä.

”Salvatore Lavellan, sinä teet minut pelkästään surulliseksi”, Amelia huokaa. ”Sinulle minulla ei ole sanottavaa.”

”Päästätkö sinä minut noin vain menemään, vaikka tapoin parhaan ystäväsi?”

”Sinähän sen teon kanssa elät”, Amelia sanoo, vaikka syyllisyys painaa hänen omaa rintaansakin.

Salvatore kääntää päänsä. Suu on pelkkä vihainen viiva, leukaperät kiristyneet. Mara pysyttelee miehen lähellä, katseessa kipunoi edelleen.

”Amelia, me tapaamme pian”, Mara sanoo hiljaa. ”Minä lupaan pitää huolta tästä miehestä.” Maran kynsi viiltää toisen haavan Salvatoren kaulalle, eikä mies vastustele. Amelia kokee, ettei hänen tarvitse tietää kaksikon väleistä sen enempää.

”Mara, nauti vapaudestasi. Hengitä sitä, elä sitä, ansaitset sen.”

Hymy Maran kasvoilla paljastaa pienet, terävät hampaat naisen suussa.

Amelia kääntyy meren puoleen ja tarttuu Gjonia kädestä.

”Mennäänkö kotiin? Mennäänkö vihdoin kotiin?”

Ja Gjon nyökkää.

”He tulevat meidän kanssamme”, Amelia nyökkää kohti Evannaa ja Louisia. Sattuu. ”Tristan, pystyisitkö sinä…”

”Pystyn. Totta kai pystyn. Minä tuon heidät kotiin. Menkää te vain.”

”Meillä ei ole laivaa. Kauppalaiva, se…” Gjon aloittaa.

”Emme me laivaa tarvitse.”

Amelia kävelee laivan reunalle, ojentaa kätensä, kutsuu aaltoja. Ne odottavat.

”Ratsastammeko me kotiin aalloilla? Sehän on kuin sadusta…”

”Kuka sitä päättää sadun ja elämän rajasta muutenkaan? Tule. Mennään.”

Gjonin ilme on täysin häkeltynyt, kun Amelia virnistää ja hyppää aalloille. Ne kannattelevat häntä, kuljettavat häntä eteenpäin.

Tuuli puhaltaa Amelian kasvoille, meri tuoksuu jälleen itseltään myrskyn jälkeen. Tuhannet pelot sykkivät Amelian sisällä, mutta hän jättää ne sinne, pinnan alle. Hän on viimein kotona, ja se riittää.

Kaikujen ranta: luku 30

Luku 30: Tarpeeksi

Evanna seisoo kauhunäytelmän keskellä lähes lamaantuneena. Gjon on aivan hänen lähellään, poika ei ollut se, joka laukaisi aseen kohti Louisia. Gjon ei osuisi ohi. Amelia tuntuu säiteilevän myrskyn silmässä, takana palava laiva piirtää hänelle kieroutuneen sädekehän. Tyttö on kauniimpi kuin koskaan, kaikki kipu tekee hänestä todellisen ja selvän Evannan silmien edessä. Hän tahtoisi suudella Ameliaa sateessa, painaa tämän laivan reunaa vasten, vaikka tilanne olisi kenelle tahansa muulle väärä. Jokin Evannan sisällä kertoo, että tämä on hänen viimeinen tilaisuutensa. Amelia ei palaa hänen luokseen. Amelia ei ole enää heidän Ameliansa.

Totuuden edessä Evanna ei ole katkera. Hän tarkkailee tilannetta, katsoo Louisin hervotonta ruumista hellästi pitelevää Tristania ja heitä vierestä tuijottavaa Salvatorea. Takana laiva palaa, viattomat siviilit kuolevat meren raivoon. Tämä on heidän vikansa. He suututtivat meren. Sade sataa raskaana heidän ylleen, mutta edes Louisin laivan kannelle leviävä veri ei lunasta kaikelle loppua. Evanna tuijottaa Ameliaa, tyttöä, joka tuntuu täällä yhtä epätodelliselta kuin tarinat merenneidoista ja hirviöistä. Amelia on mereltä saapuvista kaiuista kaikkein voimakkain.

”Että pitikin elää riittävän vanhaksi nähdäkseni tämän”, Salvatore karjuu myrskyn yli.

”Älä”, Amelia sanoo. ”Älä sano noin.”

”Kaikessa tässä on se riemu, että tiedän vihdoin etsineeni sinua väärästä paikasta.”

”Etsineesi häntä? Eihän sinun pitänyt…” Evanna ehtii avata suunsa.

”En minä häntä etsinytkään.” Salvatoren vino hymy on entistäkin intensiivisempi. ”Ette kai te kaikki kuvittele, että me vihasimme Louisin kanssa toisiamme pelkästään yhden prinsessan vuoksi? Me halusimme samaa asiaa. Sillä erotuksella, että hän ei tuntenut mitään kohtuutta sen etsimiseksi.”

Siinä se tulee. Tunnustus, viimein. Evanna ajattelee äitiään, jota ei tuntenut, joka on nyt pelkkä kirous hänen huulillaan. Hänen äitinsä oli Salvatorelle kallis, koska tästä saattoi hyötyä. Eivätkä nämä miehet todella koskaan ajattele mitään muuta kuin keinoa iskeä suoraan ytimeen?

”Tristan, hoi, kokoa nyt hyvä luoja itsesi”, Salvatore huokaa yhä Louisin päälakea suukottavaa Tristania. Evannaa miehen katsominen vain sattuu. Hän ei keksi sellaista tilannetta, jossa Louisin ja Tristanin on ollut mahdollista rakastua toisiinsa, mutta Tristanin katsominen särkee yhtä kaikki. Tristan ei ole saastainen kuten suurin osa miehistä. Miehellä on lempeä sydän, eikä sen särkymistä ole kaunista todistaa näin läheltä.

”Sopiiko kapteenille todella näyttää tuolta kaikkien edessä? Sinun oma miehistösi odottaa tuolla, varmasti valmiina pommittamaan meitä, jos teen jotakin hätiköityä. Tahdotko näyttää heille tämän?”

Tristan ei kykene sanomaan mitään.

”Anna hänen olla”, Evanna sihahaa.

”Tiesitkö sinä tästä?”

”En todellakaan”, Evanna sanoo, ”mutta anna nyt ihmiselle tilaa, häneen sattuu, etkö sen vertaa näe?”

Salvatore naurahtaa.

”Luulisi sinun kaikista ihmisistä tietävän, miten vähän sellainen minulle merkitsee.”

”Niin, kyllä minä näin, miten sinä nautit, kun miehesi kiskoivat uhreiltasi raajoja irti. Saastainen pelkuri, et itse voinut edes koskea uhreihisi.”

”Minä olen kapteeni. Niin olet näkemykseni mukaan sinäkin nyt, ja silti sinä tahraat kätesi vereen.”

”Minä sentään teen kaiken sen itse.”

”Vaan etpä taida tehdä enää tämän jälkeen.” Salvatore nyökkää Louisiin päin.

”Lopettakaa.” Amelian kuulas ääni. Salama iskee hänen takanaan. Evannaa kylmää. Milloin tytöstä, jota hän rakasti koko sydämestään, tuli joku, jota koko meri seuraa?

”Lopettakaa, kaikki.”

Evanna erottaa sivusilmällään, miten Gjon katsoo Ameliaa. Ilme pojan kasvoilla on vähintään yhtä vaikuttunut kuin hänelläkin.

”Herra Lavellan, sinä et saa minua. Ei ole keinoa minun käyttämisekseni.”

”Kultaseni, sinähän et edes vielä ole virallinen ytimenvartija.”

”Nykyisellekö kuvittelit pärjääväsi?” Amelia pudistaa päätään, märät suortuvat keinahtelevat puolelta toiselle. ”Minun aikani on tullut.”

”Amelia. Älä tee mitään hätiköityä”, Evanna sanoo ojentaen Amelialle kättään. ”Sinun ei tarvitse olla kuten äitini.”

Amelia pudistaa päätään.

”En voisi. En voi tehdä sitä merelle. Se tarvitsee minua.”

”Amelia…”

Salvatore astuu lähemmäs Ameliaa. Evanna huomaa, kuinka Gjonin ote aseestaan tiukkenee.

”Me voimme päästä sopimukseen. Nykyisenkin vartijan kanssa pääsimme.”

Tässä vaiheessa Evanna kadottaa puheenaiheen kokonaan.

”Hän on varmasti kertonut sinulle. Voimme solmia jotakin samankaltaista kanssasi. En tahdo sinulle pahaa.”

”Mutta tahdot kontrolloida meren ydintä? Kuinka kuvittelet minun tekevän kanssasi yhtä ainutta sopimusta sen tiedon jälkeen?”

”Voimme löytää kompromissin.”

”Minä en tee sopimuksia.”

”Amelia, älä.” Kolmesta suusta yhtä aikaa. Tristan on noussut seisomaan. Miehen silmät punertavat, koko olemus on kivun veistämä, mutta hän seisoo jälleen. Kaikki katsovat Ameliaa. Louis on kenties poissa kuvioista, mutta Salvatore saa yhä seistä kahdella jalalla. Evannaa suututtaa. Olisi pitänyt sittenkin tappaa mies ajat sitten. Ei hänen itsensä vuoksi, vaan Amelian. Kunpa hän olisi nähnyt tämän ennalta. Kunpa hän osaisi olla syyttämättä aina ensimmäiseksi itseään.

”Minä olen sanani mittainen mies, toisin kuin tuo tuolla”, Salvatore sanoo osoittaen Louisin ruumista. Tristan säpsähtää. ”Me pääsemme kyllä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Niin pääsimme nykyisen ytimenvartijankin kanssa.”

”Teidän suhteenne onkin erilainen”, Amelia huokaa.

”Kas, hän kertoi siitäkin sinulle. Hän se on melkoinen nainen.”

Evannaa oksettaa.

”Niin, te nulikat ette siitä tiedäkään.”

Evanna ei tahdo tietää. Hän tietää jo Marasta. Ajatus siitä, että tätä miestä rakastetaan edelleen, on sietämätön kestää.

”Ytimenvartija, meren kuningatar… Minun naiseni.”

Evanna vie käden suulleen ja ajattelee Maraa. Naisparka.

”Hei, likka, älä suotta näytä tuolta. En minä häntä petä.” Aivan kuin mies lukisi hänen ajatuksiaan. ”He ovat sama olento, Mara ja meren kuningatar. Sitä te ette tienneet.”

Evanna ja Tristan henkäisevät samaan aikaan.

”No tämä selittää paljon”, Tristan hengähtää, ”se todella selittää paljon…”

Evanna on sanaton. Kaikki nämä vuodet hän on nostanut tuoppeja ytimenvartijan kanssa. Päässä suhisee. Hän ymmärtää, miksi nainen piti identiteettinsä salassa. Mutta että Salvatore ja ytimenvartija. Vaarallinen, sähköinen yhdistelmä.

”No niin, nyt kaikki salaisuudet on kaivettu esille. Seuraavaksi sinä, murunen.” Salvatore kääntyy takaisin Ameliaan päin.

”Käyttäydyt aivan kuin minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin suostua mihin ikinä tahdotkin minun suostuvan.”

”Anna Amelian olla. Hän ei vielä itsekään täysin tiedä osaansa tässä kaikessa”, Tristan huokaa.

”Petturit pitävät päänsä kiinni. Sinä panit kuningasta.”

Hetken Tristan katsoo pois kuin lyötynä.

”Sinä rakastit aikanaan hänen siskoaan enemmän kuin mitään. Ajattele Shanaa. Sinulla ei ole varaa tuomita tunteitani.”

”Älä rinnasta heitä, tuo saasta ei ansaitse tulla puhutuksi samassa yhteydessä kuin Shana!”

Evanna tunnistaa vihan Salvatoren äänessä. Se on irrallinen ja unohtunut, pinnassa vain, koska Salvatore ei ole vielä osannut päästää sitä pois. Ei tämä mies Tristanille vihainen ole. Evanna huokaa syvään. Taivas raivoaa yhä, kaaos on käsinkosketeltava, ja tässä he ovat, huutavat toisilleen kuin lapset.

”Minä menen ytimeen”, Amelia sanoo aiempaa matalemmalta. ”Minun täytyy ottaa tehtäväni vastaan. Marakin odottaa sitä.”

”Tietenkin”, Salvatore sanoo pehmeästi. Hän astuu lähemmäs Ameliaa. Evannan sydän jyskyttää miltei kurkussa saakka. Älä. Älä älä älä.

Evanna toimii ennen kuin ehtii ajatella. Salvatoren eleissä on jotakin uhkaavaa, mies on liian rauhallinen. Gjon miltei tarraa kiinni Evannaan, mutta Evanna on nopeampi. Aivan Amelian edessä Salvatoren käsi hakeutuu takin vuoreen, Evannan sydän jättää lyönnin välistä, on oltava nopeampi, paljon nopeampi. Veitsi nousee jo, Amelia ei ehdi väistää, mutta Evanna on nopea, hän on kerrankin ajoissa, kerrankin tekemässä jotakin, josta on hyötyä.

Veitsi iskeytyy Evannan rintaan. Veri purskahtaa leualle, Evanna pitää katseensa Salvatoren ainoassa silmässä. Kun häkellys leviää miehen kasvoille, Evanna tietää tehneensä tarpeeksi. Veren haju täyttää Evannan aistit, ajatukset puuroutuvat. Hän yskii verta kannelle. Vasta, kun muut kerääntyvät hänen ympärilleen, hän ymmärtää, mitä on juuri tehnyt.

Kylmyys leviää rintaan, sade taivaalla alkaa hellittää. Kun Amelia vetää Evannan syliinsä, hän ymmärtää ensimmäistä kertaa olevansa siinä, rakkaimpansa sylissä. Verta purskahtaa uudestaan leualle. Kipu kurottaa koko kehoon, Evanna painaa uupuneena silmänsä kiinni.

Kaikujen ranta: luku 29

Luku 29: Salamat

Terä on niin lähellä kurkkua, että Amelia saattaa miltei tuntea sen hohkaavan kylmyyden ihollaan. Hän hengittää hitaasti, huolellisesti, jotta kylmä terä ei viillä hänen kurkkuaan auki. Maran varoitus kaikuu hänen korvissaan, mutta heitä kaikkialta ympäröivä meri on vahvempi, sen kuiskaukset kertovat hänen olevan oikeassa paikassa. Odota. Odota vielä hetki.

Amelia erottaa sivusilmällään Louisin osoittavan Salvatorea aseella.

”Minä otan Amelian matkaani. Rauhassa kaikki, jos ette tahdo painua merenpohjaan.”

”Mitä haaskausta”, Salvatore huokaa. ”Kaikki nämä vuodet olen kuvitellut vetäneeni oikeista naruista, mutta sinä olitkin minua taitavampi. Hävettää myöntää, Louis, mutta sinä vedit tällä kertaa pitemmän korren.”

Miehen kasvoille leviää toispuoleinen hymy.

”Mutta minä en luovu omastani.”

Salvatoren ase osoittaa suoraan Amelian otsaan.

”Entä, jos ammun hänet, ja meistä kukaan ei saa häntä?”

”Mitä sinä siitä hyötyisit?”

”Tunnetko sinä muka kaikki korttini?”

Amelia tarkkailee muiden ilmeitä. Gjon on täysin tyyni, Tristan vapisee hienoisesti. Muut eivät kiinnitä siihen huomiota, mutta mies on tullut rajojensa päähän. Amelia ajattelee, miltä aseella osoittava Louis mahtaa näyttää miehelle, joka suuteli Louisia rakkaimpanaan. Mielikuva heistä kahdesta yön hämärässä koskemassa toisiaan ei ole vieläkään hiipunut Amelian mielestä.

Evanna tuntuu ymmärtäneen jotakin. Naisen ilme on peittelemättömän häkeltynyt. Hän ei kuitenkaan sano mitään ääneen. Evannakin katsoo miehiä, jotka ovat pettäneet hänet ja talloneet hänen päältään. Amelia näkee vain petoksia. Nämä miehet ovat kylväneet surua ja pelkoa ympärilleen. Amelia on väsynyt siihen. Hän sulkee silmänsä, unohtaa muut äänet taustalle ja kuuntelee merta. Hän on uupunut juoniin, piilotettuihin muistiinpanoihin ja selkäänpuukotukseen. Meren kuohu voimistuu, käy voimakkaammaksi. Kun Amelia avaa silmänsä, aiemmin harmaa taivas on alkanut repeytyä. Mustat pilvet kerääntyvät laivojen ympärille, myrsky uhkaa merenkulkijoita. Ydin. Sen täytyy olla lähtöisin ytimestä.

”Hah, meri voi kuvitella uhittelevansa minulle, mutta tällä kertaa minä voitan”, Louis huutaa mustenevalle taivaalle. Amelia tuntee, kuinka miehen hengitys rahisee hänen niskassaan. Häntä pitelevä käsi on nihkeä ja kylmä. Louis on viimeisillään. Merellä oleminen pahentaa kirousta, se on kietonut kätensä miehen kurkulle. Äänestä kuulee, että Louisia pelottaa. Jokin säälin kaltainen käväisee Ameliassa. Sama, pohjimmiltaan hellän surullinen tunne, jota Amelia tuntee usein. Ihmiset ovat niin hauraita. Niin sokeita omille valheilleen. Amelia tahtoisi kaikkien näkevän maailman niin kauniina kuin hänkin. Kunpa muillekin riittäisi se, että saa nähdä tähtien kohoavan meren ylle.

”Louis… Mitä sinä teet?” Evannan ääni.

”Sinäkin, kapteeni. Väitä nyt vielä, että aiot osoittaa minua aseella.”

Evanna osoittaa aseensa kohti Louisia. Naisen silmissä kipinöi.

”Sinä et satuta Ameliaa. Kukaan ei satuta Ameliaa niin kauan, kun minä olen täällä.”

Myös Gjon Evannan vierellä nostaa kätensä. Amelia kuvittelee kihlattunsa uhkaavan Salvatorea, mutta mies tähtääkin suoraan Louisiin silmiään siristäen.

”Äitini puolesta. Ja veljeni.”

Senkö vuoksi Evalia Bauerin nimi luki Louisin muistiinpanoissa? Amelian ei tarvitse tietää yksityiskohtia. Jo se, että Gjon on valmis osoittamaan kuningasta aseella, kertoo Amelialle riittävästi. Suru hänen rinnassaan käy suuremmaksi. Missä kohdassa Louisin tie pimeni? Milloin hänestä tuli valheisiin sotkeutunut mies, joka tuskin itsekään tuntee omia kasvojaan?

Kohotettuja aseita, hetki ennen myrskyä. Rätinän saattaa jo tuntea ilmassa. Sitten Tristan kävelee täysin tyynesti hänen ja Louisin eteen, seisoo kaikkien aseiden kohteena pää pystyssä. Amelian sydän on miltei jättää kierroksen välistä.

”Te ette ammu heitä”, Tristan sanoo rauhallisesti.

”Tristan, mitä sinä teet?” Salvatoren ääni kohoaa korkealle. ”Mitä helvettiä? Minä olisin neuvotellut sinun kanssasi meren herruudesta, jos olisin saanut ytimen haltuuni.”

”Sinä unohdat joka kerta, etten minä ole piraatti omaksi ilokseni. Minä en tee mitään vain itseni vuoksi.”

”Turhaan yrität tehdä itsestäsi jotakin pyhimystä.”

”En yritäkään. Yritän vain pelastaa tämän nuoren naisen, joka ei ansaitse tätä osakseen. Amelia on vedetty meidän sotkuihimme täysin vasten tahtoamme. Todellisuudessa hänen tulisi olla merellä huolehtimassa tulevasta tehtävästään ytimenvartijana. Siinä on riittävästi ajateltavaa sadoiksi vuosiksi. Ei hänen kuuluisi olla täällä meidän sotkujemme keskellä.”

”Hän sattuu olemaan ’meidän sotkujemme’ syy!” Salvatore sähähtää.

”Tristan on oikeassa”, Evanna toteaa. ”Meidän pitäisi hävetä. Amelia ei kuulu meidän sotkuihimme. Louis, päästä hänet pois. Sinä olet menettänyt kaiken kunniasi hallitsijana ja ihmisenä. Me tiedämme, mitä sinä olet tehnyt. Me tiedämme Shanasta ja rouva Bauerista ja tavoitteestasi ytimeen liittyen. Sinä olet pitänyt Ameliaa kuin kukkaa kämmenellä vain yhdestä syystä. Tristan, väistä, minä ammun tämän saastan täyteen reikiä.”

Tämän puolen Evannasta Amelia näkee vain harvoin. Säkenöivät silmät ovat tutut, mutta viha sanojen takana on suurta ja piilotettua. Tätä puolta itsestään Evanna ei tahdo hänelle näyttää. Suru riepoo Amelian rintaa jälleen. Miksi ihmiset piilottavat itsensä niin monen verhon taakse?

”Mitä teidän syytöksenne auttavat?” Louis siirtyy taaksepäin pitäen Ameliaa yhä tiukasti otteessaan. Amelian ainoa ajatus on, että meri auttaisi. Meri ei antaisi hänen kuolla näin. Vaikka eihän meri Shanaakaan auttanut.

”Amelia, me menemme nyt ytimeen. Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, päin vastoin, sinä olet suurin aarre, jota olen koskaan saanut pidellä käsissäni. Olet maailman tärkein tyttö.”

”Vaikka kutsuit häntä huoraksi, joka ei tiedä mitään?” Tristan kääntyy nyt heihin päin. ”Louis… Tiedätköhän sinä enää itsekään, mikä on totta ja mikä ei?”

Vai niin Louis oli häntä kutsunut. Sekin tekee hänet pelkästään surulliseksi. Sellainen määrä patoutunutta vihaa ei tee kenellekään hyvää.

”Ja tapoitko sinä poikasi, Louis? Voitko vieläkään kertoa totuutta?”

”Mitä helvettiä?” Evanna ja Gjon henkäisevät yhteen ääneen.

”Mitä täällä tapahtuu? Tristan, mitä sinä nyt?” Salvatore puuttuu puheeseen.

Tristan ja Louis jättävät kysymykset sikseen. Amelia tuntee olevansa tiellä, kun miehet kohtaavat toisensa. Taivas heidän yllään riippuu jo niin raskaana, että Amelia epäilee sen putoavan pian. Meri puuttuisi peliin, lähettäisi heille kaikkia riepottelevan myrskyn.

”… tiellä.”

”Mitä?”

”Hän olisi ollut vain tiellä. Ei sellainen nulikka voi johtaa maata. En voinut antaa hänen periä minua. Tristan, ole nyt järkevä. Ei tämä liity enää mihinkään. Ollutta ja mennyttä. Keskitytään tähän hetkeen.”

Ilme Tristanin kasvoilla on täysin murtunut. Amelia tietää, miksi.

”Jos se on totta…”

”Tristan. Älä. Tämä on turhaa. Tule, Amelia, mennään.”

”Ei, tämä ei ole turhaa”, sanoo yllättäen Gjon. ”Sinä murhautit minun äitini tämän vuoksi. Hän kuoli, jotta sinun suunnitelmasi eivät paljastuisi. Entä lapsesi sitten?”

”Tiellä. Tiellä kaikki…”

”Sinä olet harhainen. Harhainen ja kuvottava.”

”En voi uskoa, että olen palvellut sinua kaikki nämä vuodet”, Evanna sanoo visvaa äänessään.

Louis alkaa vapista. Ensimmäinen jyrähdys halkoo taivasta, aallot nousevat korkeammalle. Enää Amelia ei ratsastaisi niillä. Amelia tuntee, kuinka meren viha tiivistyy heidän ympärilleen. Ydin ei anna tämän tapahtua. Ihmiset ovat menneet liian pitkälle.

”Tristan, väistä nyt helvetissä. Tämä mies ei ansaitse elää. Jos hän todella on tappanut poikansakin, minä en pysty hyväksymään tätä”, Evanna sanoo.

Tristanin silmissä kiiltää. Leukaperät ovat kiristyneet. Tristan tulee lähemmäs, katsoo suoraan Amelian ohi Louisiin. Ameliaakin itkettää. Tristanin surua on helppo koskettaa, se on inhimillistä. Amelia uskoo edelleen ymmärtävänsä Tristania.

”Louis…”

”Älä… Tristan, älä…”

”En ole unohtanut. En hetkeksikään…”

”Älä…”

”En pysty antamaan anteeksi. Mutta minä… yhä edelleen…”

”Niin minäkin…”

Taivas jyrähtää. Ensimmäiset pisarat satavat kylminä heidän ylleen. Amelia kohottaa katseensa taivaalle. Sada, sada. Salvatore polkaisee jalkaansa kantta vasten. Mies on saanut tarpeekseen vitkuttelusta.

”Mitä aktuaalista helvettiä te teette? Tristan, mitä tämä esitys on?” Salvatoren ääni kohoaa jo epätoivoisen korkealle.

Tristan kääntyy kokonaan ympäri ja nostaa vasemman kätensä ylös. Salvatore tuijottaa miestä hetken ja näkee sitten sen, jonka Tristan on salannut kaikilta. Haavan vasemmassa nimettömässä. Samanlaisen kuin Louisilla.

Sen sijaan, että Salvatore alkaisi huutaa tai syytellä, mies räjähtää nauruun. Epäuskoinen käkätys täyttää laivan, kun Salvatore tuijottaa vuoroin Louisia, vuoroin Tristania.

”Vau, jestas, sinä se olet yllätyksiä täynnä”, mies nauraa. ”Mitä seuraavaksi? Minkä vitsin keksit piristääksesi tätä iloisen myrskyistä tilannetta?”

”Olen tosissani.”

”Aivan varmasti.”

”On hän”, Amelia sanoo hiljaa. ”On hän.”

Kaikki paitsi taivas hiljenevät. Myrsky kiertelee, salamoita ei vielä näy. Laiva keinuu niin, että Amelia tuntee veitsen nirhaisevan kaulaansa. Kipu on tilapäistä. Sillä ei ole nyt merkitystä.

”On se totta”, Louis sanoo hiljaa. ”Tristan…”

”Rakastan sinua. Mutta tämä… kaikki tämä on aivan liikaa.”

”Lapseni kuolemako sinua kiusaa? Voin antaa sinulle tarkan selostuksen siitä ja myös kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta. Ei tämä kirous tyhjästä minulle tullut.”

”Päästä Amelia. Päästä hänet nyt vain.”

Katkonainen, rikottu nauru raastaa Amelian korvia.

”Ja uhraan kaiken, mitä olen koskaan tavoitellut? Minä annoin pois perheeni, tein kaikkeni pitääkseni tämän tytön elossa. Olen odottanut tätä hetkeä koko ikäni, ja se on suurempaa kuin mikään. Se on suurempaa kuin koko se politiikka, jota olen tehnyt. Vain tällä keinolla valtiomme vaurastuu. Vain näin voimme hallita merta.”

”Entä minä? Rakas, entä minä?”

Louis ei enää naura. Amelia tuntee, kuinka häntä pitelevä ruumis vapisee.

”Ole kiltti. Älä tee tästä tällaista.”

”Minä uskoin sinuun. Alusta asti.”

Louisin ote hellenee. Taivas on musta, aallot kohoavat korkeammalle. Louis vavahtaa voimakkaasti. Kuningas päästää irti, ja sen jälkeen tapahtuu kymmeniä asioita samanaikaisesti. Amelia lysähtää polvilleen kannelle. Joku ampuu, Amelia ei tiedä, kuka. Louis kaatuu, hetken Amelia ajattelee, että tämä sai osuman. Sitten hän näkee, kuinka miehen silmät ovat miltei kokonaan valkoiset ja keho nykii. Kohtaus. Louis ei päästänyt irti myötätunnosta vaan silkasta kivusta. Tristan on polvillaan Louisin vierellä, pitelemässä kiinni. Kaikki tuntuu väristyneeltä näytelmältä.

Amelia kumartuu alas. Veren ja sairauden haju peittää laivan, ensimmäinen salama lyö taivaalta. Louisin koko keho kouristelee. Meri. Meri on tullut avuksemme. Verisuonet pullistelevat miehen otsalla, kasvot ovat punertavilla laikuilla. Ameliaa itkettää.

Taivaan raivotessa Amelia osaa ajatella vain sitä miestä, joka hymyili hänelle ja silitti hänen päätään. Salli hänen leikkiä merenrannassa, vaikka vihasi koko merta ja kaikkea siellä elävää. Kaikki se vain tämän vuoksi. Vain, jotta mies saisi haluamansa. Amelia huomaa itkevänsä. Ei Louisille itselleen, vaan omalle mielikuvalleen miehestä. Ja Tristanille, jonka kasvot ovat täynnä kyyneliä ja menetettyjä unelmia.

Kun Louisin kouristukset lakkaavat, verta ryöpsähtää leualta valkealle kaulukselle. Tristan pitelee miestä sylissään, muut katsovat vierestä silmät suurina. Louis ei kykene muuhun kuin kohottamaan vapisevaa kättään kohti Tristania. Tristan pitelee tiukasti, painaa päänsä alemmas.

”Rakas… Olen tässä. Olen tässä…”

”Ei… eieiei… Pelottaa. Pelottaa. En tahdo… mennä… vielä.”

”Ei mitään hätää. Ei hätää. En jätä sinua.”

”Sinä… Sinulla oli väliä. Aina. Sinusta minä en valehdellut. Uskothan?” Lisää verta. Suonet loistavat kuin salamat taivaalla.

”Uskon.” Kyyneleet ovat kastelleet Tristanin koko kasvot. ”Olen tässä. Sinulla ei ole hätää.”

”Pelottaa… Tristan, minua pelottaa…”

”Tiedän sen, rakas. Olen kanssasi.”

”Anna minulle anteeksi…”

”Minä annan. Ihan kaiken…”

Tristan painaa pehmeän suudelman Louisin verisille huulille. Amelia ei voi muuta kuin katsoa. Tähän hänellä ei ole osuutta. Tätä hän ei voi koskettaa. Louis kurottaa Tristania kohti kuin pelokas lapsi. Tristan pitelee kiinni, kun viimeinen kouristus vie Louisin voimat. Mies katsoo ylös myrskyyn, eikä kukaan tiedä, mitä tämä näkee ennen kuin silmien katse lasittuu.

Ruumis muuttuu hervottomaksi Tristanin sylissä. Samalla salamat iskevät lähelle, taivas jyrisee kuin hajoaisi liitoksistaan. Tristan vetää hervottoman Louisin rintaansa vasten ja huutaa. Kaikki muut vain katsovat. Salama iskee kauppalaivaan, purjeet syttyvät tuleen. Huutoa. Itkua. Surun kakofonia.

Raivostunut meri ja repaleiset, sitä hallitsemaan pyrkivät ihmiset. Amelian sisällä myrskyää. Kyyneleet valuvat äänettöminä hänen kasvoilleen. Hän voisi lopettaa tämän kaiken. Hän voisi tehdä kuten Shana, lopettaa ihmisten sodat, pelastaa meren. Kauhistuttava, kaiken läpäisevä vastuu lepää hänen hartioillaan. Valinta on hänen.

Ja hän on jo päättänyt, mitä tehdä.