Luku 24: Kuunsilta
”Nuori neiti, mieti ensi kerralla, miten hyppäät ennen kuin hyppäät. Tuo näytti suorastaan suisidaaliselta”, Tristan tokaisee Amelian istuuduttua nuotion äärelle. Valkoisessa alusmekossaan Amelia näyttää entistäkin haavoittuvaisemmalta. ”Mikä ajaa sinut karkaamaan noin näyttävästi? Onko kaikki hyvin?”
”E-… Ei taida olla. Minua pelottaa.” Amelian ääni käy ohueksi ja hauraaksi.
”Hmm? Kerro vain. Minulla ei ole kiire, laivani seilaa lähirannoilla. Minä itse odottelen täällä yön tuloa, jotta pääsen näkemään Louisia.”
Amelia sävähtää.
”Amelia? Onko jotain sattunut? Eihän tieto minusta ja Louisista järkyttänyt sinua liikaa? Voin vannoa, että olen puhtain aikein liikenteessä. Minä rakastan sitä miestä, tahdon sitä tai en.”
Amelia painaa päänsä alas. Tristan ei kuule, mitä tyttö suustaan päästää.
”Anteeksi, mitä?”
”Tämä johtuu Louisista.”
”A-… vai niin. Hän osaa olla karkea. Ei kai hän sanonut jotakin liian kipeää?”
”Ei. Hän ei nimenomaan sanonut juuri mitään. Minä luin hänen muistiinpanojaan.”
”Mitä muistiinpanoja?”
”Hänen salaisen huoneensa muistiinpanoja.”
”Hetkinen nyt…”
Amelia kertoo kaiken. Hän kertoo valoista, jotka leijuivat riistettyinä kylmässä huoneessa. Hän kertoo sanoista, jotka kävivät yhä vain maanisimmiksi. Tristan kuuntelee. Kyllä, hän ymmärtää, että on olemassa paikka, josta Louis ei välttämättä ole kertonut hänelle. Sellainen Louis on. Mies tahtoo pitää osan itsestään piilossa kaikilta. Sanoja tulvii Ameliasta kuin purona. Tyttö vuodattaa näkemänsä ja kokemansa sellaisella hädällä, että huoli nousee Tristanin omaankin sydämeen.
”Minulla on tunne, että Louis on ollut minulle lempeä vain hyötyäkseen minusta myöhemmin”, Amelia henkäisee kerrottuaan ytimenvartijuudesta. Tristania huimaa. Tämä pieni ihmistyttökö seuraava ytimenvartija? Se kävisi kammottavan hyvin järkeen. Kaikki se odotus, joka Amelian ympärillä leijuu, täydentyisi viimein.
”Amelia. Odota. Ihan rauhassa. Ei ole mikään kiire.”
”Minua pelottaa! Jos Louis tahtoo vain hyötyä minusta, se tarkoittaa, että minut on kasvatettu teuraaksi. Minulle on aina ollut hankala ymmärtää tätä maailmaa, ja nyt kaikki se, johon olen luottanut, tuntuu valheelta! Entä, jos minun isänikin tietää siitä? Ja Evanna, tai jopa Gjon? Entä, jos kaikki minulle rakkaat ihmiset odottavat voivansa hyötyä minusta?”
”Amelia pieni, odota nyt. En tahdo vähätellä kokemustasi, en missän nimessä. Mutta Louis todella on lempeä. Hän on puhunut sinusta paljon. Hän rakastaa sinua.”
”Vai kenties sitä, mitä edustan hänelle? Minä luin hänen merkintänsä siskostaan. Shanasta.”
”Ah, se onkin surkea tarina aivan kaikille. Salvatorekin muistelee Shanaa edelleen.”
”Minua pelottaa, Tristan…”
”Tiedän sen. Se on okei. Ei hätää. Tahdon vain sanoa, että Louis suree aidosti menettämiään ihmisiä. Shanaa ja perhettään.”
Ameliasta pakenee katkonainen älähdys.
”Hänen poikansa…” Amelia vie käden suulleen. ”Tristan, olen pahoillani, mutta minä epäilen, että Louis surmasi oman poikansa.”
Kylmyys räjähtää Tristanin sisälle. Hän ei saa sanaakaan suustaan. Amelia kertoo merkinnästä, selittää huolella tulkintansa. Tristan vaivoin kuulee.
”Minä… minä en enää tiedä, mitä uskoa kaikista näistä elävistä, tuntevista olennoista ympärilläni. En tiedä, kehen luottaa. Siksi olen iloinen, että törmäsin sinuun. Minä… minä en tiedä miksi, mutta luotan sinuun. Sinä olet hyvä.”
Tristan nousee ylös ja kiertää nuotion ohi suoraan Amelian vierelle.
”Saanko minä…” Tristan hivuttautuu lähemmäs. Amelia sallii miehen tulla iholle, halata lujaa. Amelia on yhä märkä meren jäljiltä, mutta Tristan rutistaa tytön kaikella hellyydellään itseään vasten ja pitelee häntä siinä. Hänen ei tarvitse sanoa sitä, mutta he molemmat tietävät kyynelten kohoavan silmiin. Irrottautuminen sattuu, Tristan tahtoisi pysyä Amelian lähellä tuntikausia, vain nojata tähän ja toivoa, että pelko sulaisi pois, haihtuisi olemattomiin.
”Minäkin luotan sinuun. Ja minuakin pelottaa”, Tristan sanoo ontolla, hiljaisella äänellä, joka ei kuulosta häneltä itseltään. ”Miksi Louis olisi tappanut oman poikansa? Hän jaksaa aina kertoa minulle, kuinka vihaa merta sen vuoksi, mitä se on häneltä vienyt.”
Amelian oliivinvihreät silmät ovat suuret ja täynnä hämmästystä.
”Entä, jos hän käyttää kaikkea sitä oikeutuksena vihalleen?”
Sanat uppoavat syvälle Tristaniin. Hän vie käden suulleen, jotta ei huutaisi. Louis korostaa vihaansa joka välissä. Joskus se tihkuu miehestä kuin sairaus, jokin visvainen ja kuvottava. Tristan huomaa vapisevansa vasta, kun Amelia vie kätensä hänen omalleen.
”Tiedätkö sinä, milloin Louis kirottiin?”
”Hyvin pian hänen poikansa kuoleman jälkeen. Pojan kuoltua hän julisti avoimen sodan merelle. En tiedä yksityiskohtia, mutta se taisi olla ydin itse, joka hänet kirosi.”
”Entä, jos se oli rangaistus? Jos meri sai tarpeekseen miehestä, joka laittoi aina kaiken meren syyksi?”
”Älä… Amelia, ole kiltti…”
”Minuakin pelottaa. Minäkin luotin häneen.”
”Hän on meren lisäksi ainoa asia, jota olen rakastanut koko sydämestäni. En tiedä, huomaako sen, mutta minä en oikein osaa olla kenenkään kanssa. En ystävänä enkä puolisona. Se pelottaa minua – todellinen läheisyys…”
Amelia nyökkää.
”Sinä pakenet asioita hymyn taa.”
Tristan huomaa hymyilevänsä, miten ironista. Hän ei voi kieltää. Kukaan ei vain ole koskaan sanonut sitä hänelle suoraan. Kaikki ovat hymyilleet hänen kanssaan, uskoneet siihen nauruun, jonka hän suustaan päästää ja kuvitelleet, että se on kaikki, mitä Tristan on. Tristan ei päästä ihmisiä lähelle, hän on aina matkalla, hän etenee, jotta ei tarvitse jäädä. Sellaiseen elämään tottuu, siitä ei osaa päästää irti.
Ja sitten tuli Louis, sai hänet kiinni. Vangitsi, kahlitsi, ei paitsi tilapäisesti tyrmään, vaan myös sydämeensä. Tristan on antanut itsensä vereslihalla, päättänyt luottaa ihmiseen, jota rakastaa. Tristan tuo Louisille matkoiltaan kukkia ja maailman ihmeitä, näyttää miehelle kaiken sen, mitä tämä ei tornistaan käsin näe. Ja Louis katsoo häntä vailla suojaa, vailla kuninkuutta ja sairautta, pelkkänä paljaana ihmisenä, joka on valinnut hänet elämäänsä.
”Minä tahdon vain luottaa häneen”, Tristan huokaa, ”minulla ei ole mitään suurta agendaa, en ole kuten Salvatore, jonka jokaisen teon takana on jokin ajatus… Minä puhtaasti rakastan Louisia. Tässä luolassa me viilsimme toistemme nimettömät ja lupasimme pysyä yhdessä. Hän on minulle niin kallis, että minua pelottaa.”
”Uskon sinua. Olen niin pahoillani.”
”Minä aion puhua hänelle.”
”Ole varovainen, minä en enää tiedä, mihin setäni pystyy. Hänellä oli sinunkin nimesi listattuna.”
”Minun nimeni?”
Amelia kertoo.
”En ymmärrä. Minulle tuo kuulostaa tavalta pitää karttaa siitä, kenet on jo eliminoitu… En tosin ymmärrä, miksi rouva Bauer oli listalla. Lista lienee vanha, Louishan oli joskus teloittamassa minuakin.”
”Minä ymmärrän vielä vähemmän. Bauerin suku on Grimmien lähimpiä ystäviä, he ovat aseistaneet meidät jo vuosikymmeniä. Mutta en minä mistään muusta tiedä.”
”Onhan se tosiaan voinut olla jokin muukin listaus…”
”Se oli joka tapauksessa vanha. Ajalta, jolloin te ette vielä olleet lähentyneet.”
”Minä menen puhumaan hänelle suoraan. Ei tästä muulla selviä.”
”Uskotko, että hän olisi sinulle rehellinen?”
”Sietäisi alkaa olla.”
Tristan huokaa syvään. Hän voi jo kuvitella, kuinka Louis kohottaa ohuita kulmiaan ja pudistelee dramaattisesti päätään. Teatraalisia, kipeitä liikkeitä, eihän hän sellaista tekisi, mitä sinä luulit.
”Entä sinä? Teit melkoisen hypyn… Minäkään en olisi uskaltanut.”
”Meri ei satuta minua.”
”Amelia.” Tristanin sisällä kuhisee. ”Entä, jos sinä todella olet ytimenvartija? Tiedätkö, mitä se merkitsee sinulle?”
”Minä olen tavannut nykyisen ytimenvartijan.”
”Se ei vielä itsessään kerro yhtään mitään…”
”Ei varmaankaan. Hänkin tuntui olevan yhtä pihalla siitä, mikä minä olen.”
”Voi hyvä luoja, kun tämä käy vaikeaksi.”
”Minä vain ilmestyin tähän maailmaan, ja nyt jokainen taho on sitä mieltä, että olen tärkeä. Otapa siitä selvää…”
”Mitä aiot seuraavaksi?”
”Aion mereen. Minun täytyy saada puhua ytimenvartijan kanssa.”
Tristan nyökkää. Niin vähän kuin hän merenväkeen luottaakin, hän luottaa siihen, että tyttö hänen edessään osaa pitää itsestään huolen. Hän nousee ylös ja ryhtyy sammuttamaan nuotiota. Amelia auttaa. Savun höyrytessä ilmassa he katsovat toisiaan ja nyökkäävät.
”Kiitos, kun kerroit minulle. Minä luotan sinuun, Amelia”, Tristan sanoo ja tarkoittaa sitä.
”Minäkin sinuun, Tristan. Onnea matkaasi.”
”Kuten myös.”
*
Yö on ehtinyt levittää viittansa meren ylle, kun Tristan kiipeää tuttua reittiä Louisin parvekeelle. Tristan erottaa, ettei kuningas ole huoneessaan. Amelian pakenemisen jälkeinen pöly ei ole vielä laskeutunut. Tristan ei voi tietää, ilmestyykö hänen rakkaimpansa huoneeseen koskaan. Kenties veljentytön aiheuttamat selkkaukset ovat alkaneet käydä miehen sairauden päälle. Tristan on nähnyt vain palasen siitä, mitä Louisin sairaus voi pahimmillaan olla. Märkiviä haavoja, makuulla syntyneitä mustelmia ja kohtauksia, jotka päättyvät lattialle. Pahimman Louis piilottaa kaikilta, paitsi hovilääkäreiltään, jotka näkevät jokaisen märän ja likaisen yksityiskohdan.
Amelian sanat kaikuvat Tristanin päässä. Voisiko Louis todella valehdella kaikesta niin pahasti? Voisiko hän olla tappanut oman poikansa? Tristania puistattaa. Hän kääntyy merta päin, nojaa kaiteeseen ja katsoo, kuinka kuu piirtää merelle sillan.
Ja entä Amelia itse? Tyttö on tälläkin hetkellä syvyyksissä. Tristanista Amelia on kuin pudonnut tähti. Niin kirkas ja hohtava, että ihmiset jahtaavat sitä, mutta eivät koskaan saa kiinni. Amelia on päättänyt tippua aaltojen kuohuun.
”Mitä sinä täällä yksin istut?”
Tristan hätkähtää. Louis seisoo täysissä pukeissa parvekkeen ovella. Hänen ihonsa näyttää kuunvalossa ohuelta paperilta, jonka läpi suonet puskevat.
”Tulin tapaamaan sinua, tietenkin.”
”Näytät aivan liian murheelliselta. Onko jotain tapahtunut?”
Tristan huokaa syvään.
”Onko Amelian katoaminen pitänyt sinut kiireisenä? Vai olisitko kenties kertonut minulle siitä ollenkaan?”
Louisin kasvoille leviää ihmetys. Hän ei ehdi peittää sitä. Hetken ajan Tristan on lukevinaan jopa ärsyynnystä rakkaimpansa kasvoilta.
”Oletko vienyt sen tytön jonnekin, Tristan?” Louis ei ole selvästikään unohtanut, mitä Tristan jätti edellisellä kerralla kertomatta.
”Amelia on jälleen meren helmoissa. Me emme voi puuttua tähän.”
”Helvetin helvetti.” Louisin kädet puristuvat nyrkkiin. ”Ja sinä päästit hänet? Ymmärrätkö, mitä olet juuri tehnyt?”
”Rauhoitutaanpa vähäsen”, Tristan sanoo noustessaan ylös. ”Tule tänne kanssani. Katsotaan, kuinka tähdet syttyvät taivaalle.”
”Minua ei kiinnosta sinun tähtesi, kun maailman kallein aarre on kadonnut! Jälleen!”
Ja silloin Tristan tietää varmaksi, mikä Amelia on. Kiihkeys Louisin sanoissa ei kohdistu tyttöön itseensä, Louis katsoo Amelian taakse johonkin paljon ihmistä suurempaan. Louis katsoo meren ytimeen ja näkee aloittamansa sodan. Hän näkee Ameliassa mahdollisuuden saada kaikki se, mitä on koskaan halunnut. Tristania huimaa, hänen koko kehoaan kipristelee, kun hän katsoo rakastettunsa kuumeisia silmiä ja tietää, että jokainen ajatus niiden takana on läpeensä mätä. Miten hän onkaan tähän mieheen luottanut. Hän olisi voinut antaa Louisille koko taivaan.
”Rakas”, Tristan kuiskaa yöhön, ”minä tiedän.”
Hetken Louisin silmät pysyvät kuumeisina. Hän tulee lähemmäs, Tristan saattaa erottaa jokaisen suonen ohimoilla. Sitten Louis pudistaa päätään.
”Sinä et tiedä mitään. Et mitään. Kuka sinulle on satuillut, se tyttökö? Hänkään ei tiedä mitään, ei edes itsestään.”
”Hän on ytimenvartija, eikö olekin?”
Louis jäätyy. On kuin näkymättömät langat vetäisivät hänet kireälle eikä hän kykenisi liikkumaan. Kuninkaan silmät suurenevat, totuus paistaa niistä kuin peilistä. Tristan sulkee silmänsä hetkeksi, hengittää rauhassa, tuntee, kuinka yö hänen ympärillään tiivistyy. Pelottaa. Pelottaa niin paljon, että tekisi mieli huutaa.
”Kuka sinä olet? Louis, kuka sinä olet? Minulla ei ole enää aavistustakaan.”
”Mitä helvettiä se tyttö on mennyt sinulle kertomaan?”
Tristan pysyy hiljaa. Ameliaa ei vedettäisi tähän. Amelia on Louisille pelkkä ase, jokin, jota käyttää, kun sen aika tulisi.
”Tapoitko sinä oman poikasi, Louis? Kerro minulle.”
Louis kääntää päätään kuin lyötynä.
”Louis. Puhu minulle. Puhu minulle.”
”…se helvetin huora. Helvetin pikkuhuora. Näinkö se kiittää minua siitä, että olen kasvattanut sitä siipieni suojassa koko ikäni?”
”Louis…”
”Se valehtelee. Minä en ole tappanut ketään. Minun poikani kuolema oli kammottava tragedia, jonka jälkiä kannan yhä mukanani. Kuinka se kehtaa.”
”Kuinka sinä sait kirouksesi? Minkä seurauksena?”
”Johan olen kymmeniä kertoja sanonut, että meri kääntyi minua vastaan! Julistin avointa sotaa merelle ja sen ytimelle, kun menetin poikani! Olin surun murtama! Meri kääntyi minua vastaan, näki minut vihollisenaan ja teki minusta tällaisen.” Louis ojentaa kalvakkaa, tärisevää kättään Tristaniin päin. Muistot tulvivat lempeällä painollaan Tristanin yli. Kaikki ne kerrat, kun hän on suudellut näitä käsiä, kaikki ne hetket, kun hän kuiskasi Louisille rakastavansa.
Louis jatkaa selittelyään, mutta sanat hukkuvat taustalle. Tristan kuuntelee vain aaltojen tasaista rytmiä vasten linnan seinämää. Maailman tutuin rytmi. Louisin sanat juoksevat suoraan merituulen matkaan, niissä ei ole painoa, ne ovat niin kevyitä, että tuuli vie ne kauas pois.
Tristan kääntyy merelle päin. Kuunsilta hohkaa yhä meren tummaa pintaa vasten. Ensimmäiset tähdet ovat syttyneet taivaalle. Niin kaunista. Tristanin koko keho on tulessa.
”Tristan? Odota… odota. Mihin sinä menet? Sinun täytyy uskoa minua.”
Tristan kääntyy katsomaan miestä, jota on rakastanut sydän vereslihalla. Louis on häntä pitempi, mennyt voima uhkuu tämän sairauden runtelemasta ruumiista edelleen. Mutta silti, hiljaisessa yössä Louis on pelkästään hauras ja kipeä. Ei mitään muuta. Kalpea haamu vasten indigoa yötä.
”Minä rakastan sinua”, Tristan kuiskaa.
”Niin minäkin sinua. Älä mene. Ole kiltti äläkä mene, minä puhun totta, vannon puhuvani…”
Ei. Louis on tuskin koskaan elämässään puhunut kenellekään totta. Kauniilla valheilla hän on ostanut paikkansa tästä maailmasta. Nyt valheet ovat sotkeutuneet keskenään, Amelia pääsi niiden ytimen. Tristan toivoisi, että voisi olla siitä iloinen. Nyt hän viimein näkee rakkaimpansa todelliset kasvot. Mutta hän tunteekin vain koko mertakin suurempaa surua.
”En tappanut ketään… vannon sen, Tristan… Sitä paitsi sinullakin on henkiä harteillasi.”
”Minä sentään myönnän sen. En ole koskaan väittänyt olevani hyvä ihminen, vaikka pyrinkin toimimaan sorrettujen hyväksi. Olen tehnyt paljon hirveitä asioita, joita kannan ikuisesti mukanani. Olen antanut viattomien palaa laivoihinsa. En ole hyvä mies. En ole koskaan ollutkaan. Mutta minä en valehtele. Minä en tapa ihmisiä hyötyäkseni siitä.”
”… se oli onnettomuus… onnettomuus, Tristan…”
”Miksi minä sitten tiedän jotakin muuta?”
”Se lutka valehtelee, hän on pelkkä valehtelija, pieni tyttö, ei hän tiedä mistään mitään!”
”Ja vasta sinä kutsuit häntä kalleimmaksi aarteeksesi.”
”Tristan, ole kiltti äläkä jätä minua. Rakastan sinua aidosti, kai uskot edes sen?”
”Uskon”, Tristan parahtaa. ”Uskon minä…”
Kyynel valuu Tristanin poskelle. Hän sallii sen tulla. Hänen tekisi mieli painautua Louisia vasten, suudella tämän kaulaa ja unohtaa kaiken, mitä on saanut tietää. Mutta hän ei voi. Hänen moraalinsa on aina saanut voiton.
”Hyvästi, rakkaani”, Tristan kuiskaa uusien kyynelten valuessa. ”Minä en voi jatkaa näin. Toivon, että löydät oman totuutesi. Rakastan sinua enemmän kuin ketään.”
Louis kurottaa kalpeaa kättään, mutta Tristan heilauttaa itsensä kaiteen yli. Ensimmäistä kertaa koskaan hän vain hyppää alas pelkäämättä mitään. Kaikki on jo päästetty pois, kun Tristan painuu pinnan alle. Kuu loistaa merenpintaan, aaltojen alta Tristan erottaa himmeänä sen keinunnan. Valo. Hän ui kohti valoa, vaikka kaikkialta ympäröi pelkkä hyhmäinen pimeys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti