torstai 3. kesäkuuta 2021

Kaikujen ranta: luku 15

Luku 15: Nämä hetket

Vasta suudeltuaan Louisia pitkään tämän sängyllä Tristan malttaa päästää irti. Hän käy makaamaan kuninkaan viereen ja katselee kaikkea sitä, mitä on valinnut rakastaa. Miehen ohuita hiuksia, läpikuultavaa ihoa ja verestäviä silmiä. Huulet, joita Tristan vasta hetki sitten suuteli, ovat punertavat ja rohtuneet. Sairaus on jättänyt huutavat merkkinsä kuninkaaseen, mutta Tristania ei kiinnosta mikään sellainen. Tristan on rakastunut mieheen kaiken takana, eivätkä erottuvat suonet ja yölliset kipukohtaukset hätkäytä häntä.

Louisia katsoessaan Tristan joutuu muistuttamaan itselleen, missä seisoo. Hän on merimies, pelätty piraatti. Tasa-arvon puolella. Mutta sitä harva pysähtyy ajattelemaan. Maalla asuvat näkevät vain miehen, joka ryöstää ja tuhoaa kuninkaan omaisuutta. Tristania huvittaa. Hän silittää ja hellii samaa miestä, jonka politiikkaa on lapsuudestaan saakka vastustanut. Sellaiseen yllätykseen edes hän ei ollut varautunut.

Tristan muistelee kotiinpaluutaan tutussa kapakassa. Ihmiset kysyivät, missä hän on ollut. Vain Mara näki hänen väistelevän totuutta. Totuus on, että Tristan on ollut täällä. Rakastumassa. Hukkumassa Louisin ruskeisiin silmiin sekunti sekunnilta syvemmälle. Tristan, jota naiset odottavat joka satamassa, lankesi mieheen, joka puhui matalalta ja hymyili vinosti. Mieheen, joka on teloittanut hänen ystäviään ja joka tälläkin hetkellä suunnittelee tuhoavansa kaiken Tristanille kalliin.

On myös toinen seikka, jota Tristan ei ole paljastanut. Hänet vangittiin. Hän jäi kiinni. Näiden vesien piraattien etiikkaan kuuluu, että kuolema narun päässä on arvokkaampi kuin vapaus petturina. Omia ei petetä. Silloinkaan, kun he eivät sitä ansaitse. Ja Tristan, joka on aina ollut vallaton ja röyhkeä merenkävijä, jäi kiinni. Karma, hän ajatteli, vihdoin karma sai minut kiinni. Kaksi viikkoa kuninkaan tyrmässä riitti. Tyrmässä, jossa meri tuoksui, mutta tunkkaisella, etäisellä tavalla. Ainoa muistutus kodista. Louis kuulusteli Tristania itse eikä antanut häntä kenenkään kidutettavaksi. Kuningas, joka oli teloituttanut monia Tristanin ystäviä, kohtasi hänet silmästä silmään. Niihin silmiin Tristan jäi vangiksi. Sitä, mitä hän koki tyrmissä, hän ei osaisi selittää kenellekään. Ei edes itselleen. Se on enemmän kuin rakkaus viholliseen, enemmän kuin petturuus, joka leikkaa syvältä.

Tristan…” Vain Louis lausuu hänen nimensä niin, että hän saa kylmiä väreitä. Hän menee lähemmäs, vetää peiton heidän molempien ylle, jotta sairas Louis ei vilustu. Tristan tarkastelee miehensä piirteitä lähempää ja hymyilee. Louis on kuin kivestä veistetty. Piirteissä on tiettyä rouheutta, jotakin hiomatonta, mutta tavattoman viehättävää. Kapeat kasvot ja pitkä nenä. Tristanin ei ole vaikeaa kuvitella, miltä Louis on näyttänyt nuorempana, ennen sairastumistaan. Tristan ei ole koskaan ennen ajatellut kenenkään miehen olevan kaunis, mutta Louis on hänelle kauneinta, mitä on.

Niin?”

Kiitos, että tulit.”

Hymy leviää Tristanin kasvoille.

Totta kai minä tulin.”

Louis kumartuu siirtämään yhä aavistuksen kosteita hiuksia Tristanin kasvoilta. Kuningas on tänään heikko, Tristan saa tyytyä nielemään tämän kauniita piirteitä. Joskus kaikki sitä fyysisempi hajottaa Louisia, eikä Tristan tahdo olla se, joka satuttaa rakastaan.

Minun veljentyttöni on kadonnut.”

Tristanin sisällä on kylmä, muodoton möykky. Ei. Ei Ameliaa. Kuinka Tristan voisi koskaan myöntää Louisille, että hän on tavannut Amelian? Sinähän olisit tuonut tytön kotiin. Älä valehtele hänelle.

Minun rakas, arvokas veljentyttöni on kadonnut. Amelia on hauras haaveilija, hän ei pärjää merellä.”

Hänen täytyy olla sinulle tärkeä.”

Louisin piirteet murtuvat. Tristan silittää tämän poskea.

Rakastan sitä tyttöä kuin hän olisi omani. Hänen täytyy löytyä… Tristan rakas, en tahdo koskaan pyytää sinulta mitään, mutta tämän yhden kerran – jos näet sen tytön, tuo hänet minulle. Minä ja veljeni – voi, puhumattakaan veljestäni – kaipaamme häntä.”

Louis avaa sydäntään varsin harvoin. Tristan tarttuu miehen luiseviin käsiin ja puristaa. Kunpa hän olisi saanut pidettyä Amelian lähellään, mutta jokin hänen sisällään kertoo, että tytön on nyt tärkeämpää olla merellä. Tristan ajattelee Salvatoren epäilyjä. Louis suunnittelee jotakin sen tytön avulla. Voisiko Salvatore olla oikeassa? Tristan yrittää löytää merkkejä vilpillisyydestä rakkaansa kasvoilta, mutta Louis tuntuu olevan aidosti huolissaan nuoresta naisesta.

Älä ole naiivi. Hän voi valehdella sinulle. Tristanin tekisi mieli pudistaa epäilyilleen päätään. On korkea aika oppia luottamaan ihmisiin. Louis on ainoa, jonka seurassa Tristanin ei tarvitse piiloutua naurun ja vitsien taa. Louis saa katsoa häntä aivan paljaana, eikä Tristan vieläkään tiedä, mitä ajatella siitä. Hän antoi itsensä vihollisen syliin pelkistä intensiivisistä katseista ja kauniista sanoista.

Minä en tahdo menettää merelle enää ketään”, Louis huokaa ja painaa päänsä syvälle tyynyyn. Tristan säpsähtää. Kuinka hän saattoi unohtaa?

Kyllä hän löytyy”, Tristan sanoo ja suukottaa Louisia poskelle.

Louis hymyilee varovasti, miltei kuin häneen sattuisi.

Rakas? Sattuuko johonkin?”

Ei tavallista enempää. Minä vain…”

Tristan tietää jo, mitä mies ajattelee.

Joskus minulla on vain aivan sietämätön ikävä heitä.”

Heitä. Louisin perhettä. Aikaa ennen Tristania. Vaimo, joka kuoli merellä, ja poika, joka tippui rantakalliolta. Tragedia, josta vaietaan. Louisilla ei ole perijää eikä enää kykyä saada moista. Kirous väsyttää miehen, saa tämän tuntumaan paljon ikäistään vanhemmalta. Tristan tietää, ettei Louis ole nähnyt vielä viittäkymmentä vuottakaan. Silti niin paljon surua ja kärsimystä on koskettanut häntä, eikä Tristan voi olla näkemättä häntä pelkkänä miehenä kaiken sen keskellä. Kaikki, mitä Louis on koskaan tehnyt, kumpuaa suuresta surusta. Sellaisena Tristan hänet näkee, loputtoman kauniina ja traagisena. Jonakin, josta hän ei koskaan voisi kertoa ystävilleen kapakassa. Saati Salvatorelle tai edes Maralle. He eivät näe, mitä hän näkee.

Minä olen nyt tässä”, Tristan kuiskaa ja vetää Louisin syleilyynsä. Louis on häntä pitempi, mutta sairauden haurastuttama. Tristan on nukahtanut monesti miehen pää sylissään.

Niin olet”, Louis sanoo ja painaa pehmeän suudelman Tristanin rinnalle.

En jätä sinua yksin.”

Tiedän sen. Rakastan sinua, Tristan. Vaikka kaikki muu hajoaisi vielä joskus, muistathan, että minä rakastan sinua? Olen rakastanut alusta asti.”

Tietenkin muistan. Minäkin rakastan sinua…”

Louisin sanoissa on jotakin uudella tavalla haurasta, aivan kuin miehellä olisi syy vakuutella. Tristan sivuuttaa sen. On tärkeintä, että tämä mies on nyt tässä hänen lähellään. Vain sillä on merkitystä.

Voitko jäädä vierelleni auringonnousuun saakka?”

Louisin ääni on niin hauras, että pyynnön voisi kuvitella putoavan lapsen huulilta. Tristan suukottaa miestään otsalle ja ajattelee piilossa odottavaa laivaansa. Perämies hoitaisi tilanteen. Ehkä Tristan voisi venyttää tapaamistaan yön pikkutunneille ilman, että se herättäisi epäilyjä. Oksennus maistuu suussa, Tristania kuvottaa hänen oma salailunsa. Sille olisi tultava loppu.

Yön viimeisille tunneille”, Tristan sanoo, ”okei?”

Kunhan vain olet siinä.”

Älä huoli. Olen tässä.”

Olen ollut niin yksinäinen ilman sinua…”

Minäkin olen kaivannut kovasti vierellesi.”

Ei nukuta ollenkaan. Valvotaan. Puhutaan. Niin kuin silloin.”

Silloin, kun olit vielä vankini.

Tristan nyökkää. Mikään ei ole hänelle yhtä mieluista kuin tämä hämärä huone, loppumattomat tunnit ja meren tuoksu hiuksissa. Tämä hauras, kaunis ihminen hänen syleilyssään. Hänen oma salaisuutensa. Tristan suukottaa Louisia jälleen ja ajattelee, että vielä vähän aikaa tämä hetki kuuluu vain hänelle. Vielä vähän aikaa hän säilyttää salaisuutta sydämessään kuin kallisarvoista aarretta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti