Luku 26: Kaiut
Evannan täytyy päästä pois, hänen on pakko kynsiä tiensä ulos hajoamaisillaan olevasta kudelmasta. Amelia tarvitsee häntä kipeämmin kuin koskaan. Gjon huomaa levottomuuden hänen eleissään ja siirtyy tiiviimmin hänen vierelleen. Salvatore tuntuu katsovan hänen lävitseen.
”Sinä päästät meidät menemään”, Evanna sihisee miehelle hampaittensa välistä.
”Mikä sinut moiseen päätelmään johtaa? Joko sinä tällä kertaa suostuisit kiltisti räjähtämään kappaleiksi?”
”Jätä hänet rauhaan”, Gjon sanoo.
”Turpa kiinni, jätkä, tämä ei ole sinun taistelusi”, Evanna sähähtää.
”On. Tämä on minunkin taisteluni niin kauan, kun tämä mies tietää perheeni syvimmistä haavoista. Sitä paitsi, seison sinun vierelläsi ihan koska tahansa.”
Evanna tuntee, kuinka hänen poskensa lehahtavat punaisiksi. Salvatorea alkaa naurattaa. Ei, lopeta. Älä naura. Älä naura minulle.
”Kas, hänhän räksyttää kuin uskollinen koira”, Salvatore hymähtää.
Evannan tekisi mieli huutaa, mutta ääni kuolee hänen sisälleen. Pelko turruttaa ruumiin, suusta ei pääse mitään ulos. Evanna on seisonut liian kauan katsomassa Salvatoren kolkkoja, mutta kivuliaan tuttuja piirteitä. Pitää päästä pois. Amelian luokse.
”Me lähdemme nyt. Sinä et tee meille mitään. Et voisi.”
”Meidän verisiteemme on pelkkä kirous meille molemmille, se ei estä minua ampumasta sinua rei’ille.”
”En minä sitä tarkoittanutkaan. Ajattele Gjonia, jos et minua. Ajattele sitä, että kuningas pilasi tämän nuoren miehen elämän ja hän joutui ampumaan oman veljensä syyttä.”
”Ei minun elämäni ole pilalla, Ev. Minä olen kunnossa. Kannan tekoni”, Gjon sanoo.
”Luuletko, että yhden pojan elämällä on minulle merkitystä? Voisi olla hauskaa nähdä, kuinka Louis reagoisi sulhaspojan kuolemaan.”
”Olet myöhässä.”
”Anteeksi mitä?”
”Olet myöhässä. Katso taaksesi, me saamme seuraa.”
Salvatore ei käänny, merimies ei käännä viholliselle selkäänsä. Hän tuntuu silti kuulevan, kuinka laiva lipuu hitaasti heitä kohti. Salvatoren mustat kulmat kurtistuvat.
”Kuka se tällä kertaa on – joku kuninkaan rakki vai se helvetin Tristan?”
”Jälkimmäinen”, Gjon naurahtaa, ”joskin en tiedä, pitäisikö kapteeni moisesta luonnehdinnasta.”
”Hänen on sitten aivan pakko tunkea nenänsä joka ikiseen asiaan.”
”Etkös sinä ole hänen alueellaan?” Evanna kysyy kurtistaen kulmiaan.
”Et ole merirosvo, et tiedä siitä mitään.”
”Mhm, enkö?”
Kun Tristanin laiva on aivan lähellä, Evanna tietää selviytyvänsä tilanteesta. Salvatore ei ryhtyisi ampumaan heitä alas Tristanin ollessa läsnä. Energisessä ja hyväntuulisessa merimiehessä on jotakin sellaista, joka pakottaa Salvatoren aloilleen. Joskus Evanna huomaa ajattelevansa, että kenties Tristan on se, joka loppupeleissä pystyy laittamaan vastaan Salvatorelle. Tristan saa sanoa viimeisen sanan.
Tänään kiharatukkainen merirosvo ei heilauta reippaana kättään ja tervehdi heitä kuin ylimpiä ystäviään. Tristanin kasvoilla on varjo, ja Evanna tietää, että jos Tristanin kaltainen mies ei hymyile, maailma natisee liitoksissaan. Tristanin kuuluu aina hymyillä. Ei ole mahdollista, että miestä koskettaisi niin järisyttävä suru, ettei tämä enää hymyilisi. Evannaa pelottaa sittenkin.
”Taasko sinä olet siviilien kimpussa?” Tristan huikkaa Salvatorelle selvästikään katsomatta heihin päin. Hän hyppää tyynesti Salvatoren laivan kannelle.
”Siviilien? Sokeaksiko sinä olet tullut? Minulla tässä on vain yksi silmä. Katso tarkemmin.”
Tristan tuijottaa Evannaa kuin näkisi tämän läpi. Vasta sitten ymmärrys leviää miehen kasvoille. Uupunut. Todellakin uupunut. Mitä on tapahtunut?
”Te nuoret olette kunnossa”, Tristan hengähtää.
”Mitkä nuoret, minähän olen melkein ikäisesi…”
Hymy Tristanin kasvoilla on vaisu, pelkkä jäljitelmä siitä aurinkohymystä, joka miehen suupieliä aiemmin koristi. Evannaa kylmää.
Tristan ei sano mitään edes siitä, että Salvatore on hänen alueellaan. Jokin miehessä on luiskahtanut pois paikaltaan. Rikkinäinen nuotti. Evanna ei koskaan kuvitellut minkään koskettavan miestä niin syvältä.
”Mikä tilanne?” Tristan kääntyy kohti Salvatorea.
”Nämä kaksi kuvittelevat pääsevänsä täältä ongelmitta.”
”Miksi eivät pääsisi?”
”Kysytkö sinä tuota tosissasi?”
Koska Tristan ei vastaa, tuijottaa vain, Salvatore perääntyy hämmentyneenä. Sitten väsynyt, hajanainen nauru kaikuu vasten laivan kylkiä. Evannan kehoa pistelee joka kerralla, kun hän kuulee sen.
”Mikä sinulle on tullut, Tristan? Et ole ennallasi. Sinusta on tullut pehmeä. Missä on se kovuus, joka tekee sinusta merimiehen? Todellinen piraatti ei esitä tuollaista kysymystä.”
”Minä en ole koskaan ollut sellainen. Se, että olet nähnyt minut kaltaisenasi, johtuu vain sinusta itsestäsi. Nämä nuoret eivät ole eläessään tehneet mitään sellaista, mikä antaisi meille oikeuden tappaa heidät.”
”Siitä sinä et tiedä.”
”Kerro sitten.”
Evanna saattaa miltei tuntea ilman rätisevän. Suonissa palaa.
”Minä synnyin”, Evanna sanoo. ”Sen minä tein.”
Sekä Tristan että Gjon tuijottavat häntä pitkään.
”Ei hän vihaa minua mistään muusta syystä. Minä vain synnyin, ja se riitti.”
Tristanin suu aukeaa. Kauhu hiipii kasvoille, Evanna ei näe syytä.
”Salvatore… voi luoja, Salvatore… Kuka sinun tyttäresi äiti on? Kuka?”
”Älä.” Ensimmäistä kertaa koskaan Evanna kuulee Salvatoren äänessä särön.
”Hyvä luoja, Salvatore, senkö takia sinä vihaat häntä? Oletko sinä tosissasi?”
Kun Tristan käy kiinni Salvatoren kaulukseen, Evanna ei enää ymmärrä, millaista näytelmää katselee. Miksi ilmassa rätisee, miksi jännitteen raja ylittyy ja Tristan tarttuu Salvatoreen. Miksi pelottaa niin paljon ilman sanoja, ilman ymmärrystä.
”Olet alhainen, ihan helvetin alhainen. Kuinka sinä saatat tehdä näin omalle lapsellesi?”
Salvatoren olemus käy niin vaikeaksi, ettei Evanna saata sanoa mitään. Tristanin madaltuvasta äänestä hän tietää, ettei tässä ole kyse hänestä. Tristan ei puhu hänen vuokseen.
”Vai voitko kertoa, että hänen äitinsä oli joku muu? Kerro, helvetti sentään, ala puhua. Kuinka sinä saatat.”
”Tämä ei kuulu sinulle. Ei vähääkään.”
”Mutta hänelle kuuluu.” Tristan osoittaa kohti Evannaa. ”Hänelle kuuluu! Hänen täytyy tietää, miksi hänen isänsä vihaa häntä!”
”E-” Evanna ei saa sanaa suustaan. Kieli turpoaa, suu on pelkkää pehmeää mössöä, pelon sotkemaa. Ei hänen tarvitse tietää mitään. Ei kerrassaan mitään. Hän voi vain paeta ja unohtaa, että hänellä koskaan oli joku, jota kutsua isäksi.
Salvatore on mykkä. Evanna ei tiedä, miksi.
”Se, joka olisi ollut seuraava ydin…” Salvatore nielee. Omaa suruaan, katumustaan, jotakin, jota Evanna ei ymmärrä. Sanat tulevat syvältä ja viiltävät kuulijaansa. ”Se, joka olisi ollut seuraava ytimenvartija, oli sinun äitisi, Evanna.”
Salvatore ampui sittenkin. Kylmä, hyhmäinen pimeys hukuttaa Evannan alleen. Hän ei ole koskaan ajatellut, että hänellä oli äiti. Ei sekuntiakaan, sillä sellainen ajatus on liian hallitseva, siihen voi eksyä. Pelottaa.
”Shana”, Salvatore sanoo katsomatta Evannaa silmiin. ”Hänen nimensä oli Shana.”
Aluksi nimi ei merkitse Evannalle mitään, sillä ei ole sointia hänen korvissaan, se on pelkkiä satunnaisia äänteitä. Ja sitten. Muisto. Yksi, toinen.
”Kuninkaan nuorempi sisar”, Evanna kuiskaa. Kuningas. Silloinhan Louis on hänen enonsa. Päässä suhisee. Sehän tekisi hänestä Amelian sukulaisen, Grimmin. Mutta eihän Amelia ole ihmisestä syntynyt. Evannaa huimaa. Hän ymmärtää miltei kaatuvansa vasta, kun Gjon tarttuu häneen kiinni ja pitelee lujasti, miltei sylissään.
Koko elämä on tässä. Yhdessä nimessä, toistensa ohi suhisevissa tavuissa. Keho on turta, kaikki alkaa ja loppuu tähän, Evanna ei saa henkeä. Louis ei ollut hänelle suopea hänen itsensä vuoksi. Louisin täytyi tietää, kuka hän on, kenen tytär. Jostakin kuuluu naurua. Miesten naurua. Evanna kuulee sen taas. Ehkä se ei koskaan kunnolla lakannutkaan.
Kädet korville. Ei enää. Lakkaa jo. Hän on juossut jo tarpeeksi, niin pitkään, että keho on kipeä, jalat verisillä rakoilla. Hän ei jaksa enää. Lopu jo, voi, mikset sinä lopu jo, miksi aina pitää nauraa, miksi aina pitää olla yksi kaiken nielevä pimeys lisää.
”Minä rakastin häntä.”
”Sinä rakastit häntä, ja hän kuoli, ja nyt sinä näet Evannassa vain sen, mitä menetit. Kuinka sinä kehtaat.”
”Turpa kiinni, seiloripoika, sinulla ei ole aavistustakaan sellaisesta rakkaudesta.”
”Kunpa tietäisit. Kunpa vain tietäisit.”
Tristanin ääni houkuttelee Evannan takaisin maailmaan. Meren suola tuoksuu, Gjonin kädet ovat lämpimät hänen ympärillään. Ja Tristanin ääni on todellinen, se on pehmeä ja kova samaan aikaan.
Evanna tuijottaa kahta merimiestä näkemättä kummassakaan kuvajaistaan. He ovat pelkkiä miehiä. Salvatore typistyy joksikin, joka on joskus osannut rakastaa. Pienemmäksi. Ymmärrettäväksi. Se saa Evannan kehon vapisemaan entisestään. Hän ei tahdo ymmärtää. Syy ei auta, se sattuu, se runtelee, se on laine, joka huuhtoo hiekkalinnan pois. Evanna ei tahdo oikeutusta, Evanna tahtoo kadota tämän miehen silmistä ikuisiksi ajoiksi.
”Evanna… Evanna, oletko kunnossa?”
En. Mutta olen jaloillani.
”Olen, kiitos, Gjon.”
Gjon ei jaksa edes vinoilla. Tämä ei ole hetki sellaiselle, tämä on jotakin Evannaa suurempaa ja vahvempaa. Mutta hän ei rusennu sen alle. Hän on polttanut menneisyytensä aiemminkin, hän polttaisi sen yhä vain uudelleen.
Evanna tuntee olevansa jälleen pienempi muiden silmissä. Louis otti hänet siipiensä suojiin, koska hän on sukulainen, Louisin siskontyttö, joku, joka muistuttaa häntä jostakusta tärkeämmästä ja kirkkaammassa. Evanna ei koskaan toivonut saavansa äitiä. Nyt hänellä on vain yksi kivi lisää painamassa häntä pinnan alle.
”Minun äitini… Mihin hän kuoli?”
Salvatore vie käden suulleen kuin aikoisi antaa ylen laivan reunan yli.
”Täytyyhän sinun hänelle kertoa”, Tristan puuskahtaa. Salvatoren avokämmen osuu Tristanin poskeen niin kovaa, että läsähtää. Tristan vain jatkaa Salvatoren tuijottamista.
”Hän hukuttautui”, kuuluu Gjonin kuulas ääni Evannan viereltä. ”Prinsessa Shana hukuttautui, eikö tarina mene niin?”
Tarina. Sitäkö se on, pelkkää tarinaa, hänen elämänsä? Merellä kaiut typistyvät pelkiksi tarinoiksi, kuiskuttelevat korviin, kertovat omaa versiotaan siitä, mitä tapahtui. Sen Evanna on oppinut. Ääni, jonka hän päästää merelle, juoksee pelkkänä kaikuna rantoihin.
Salvatore ei vahvista mitään. Tristan hänen vierellään näyttää olevan räjähtämäisillään.
”Etkö sinä todella saa sanaa suustasi, vai pitääkö minun kertoa?”
Nöyryytys ja viha leiskuaa Salvatoren ainoassa silmässä. Miehen ylpeys estää häntä lyömästä Tristania toistamiseen. Sanat eivät pääse ulos. Evanna ei jaksa olla edes pettynyt. Kaikkein eniten Salvatore on aina pettänyt itseään.
”En tiedä yksityiskohtia, koska olin silloin vasta lapsi. Mutta sen tiedän, että Salvatore ja Louis ajoivat sinun äitisi kuolemaansa”, Tristan sanoo Evannalle.
”Se oli hänen syynsä!”
Raivo purkautuu Salvatoresta kuin salama, Evanna säpsähtää, reaktio nousee syvältä hänestä kysymättä lupaa. Kuvotus maistuu suussa, raajat painavat. Miehen viha kuohuu yli, se hukuttaa Evannan. Evanna huomaa pidättävänsä hengitystään vasta, kun Salvatore avaa suunsa. Kaikki on kuten silloin kauan sitten.
”Shanan kuolema oli sen miehen syytä. Louisin. Louis yritti neuvotella minua palauttamaan Shanan maalle, mutta hän ei ymmärtänyt Shanan synnyttäneen minulle lapsen, hän ei ymmärtänyt, ettei tyttö halunnut palata takaisin. Hän oli minun, vain minun, enkä minä jaa valloituksiani.”
Pelkkä pojan ääni, jota Salvatore yrittää vahvistaa. Evannan on yhä vaikeaa saada happea. Tämä mies on joskus välittänyt jostakusta. Se ei vain sattunut olemaan hän, miehen oma lapsi. Hän eli, ja Shana ei.
”Louis sen aloitti. On Louisin vika, ettei Shana enää kestänyt.”
Ei. Ei se niin mennyt. Evanna tietää nyt, ettei Louisiin voi luottaa, ei ole koskaan voinut. Mutta mies hänen edessään puhui vain hetki sitten ytimenvartijasta kuin aarteesta, jota sai hetken pitää lähellään. Ei kuten naisesta, joka kosketti hänen sisintään.
”Salvatore…”
Mies kääntyy Evannaan päin. Laivojen välillä tuntuu olevan ikuinen kuilu. Evanna ei hyppäisi sen yli koskaan.
”Sinä olit samanlainen.”
Miehen otsa rypistyy.
”Sinäkin halusit hyötyä Shanasta. Miksi muuten olisit alun perin kidnapannut hänet?”
”Tytöllä on pointti”, Tristan huokaa. ”Yhtä lailla sinäkin jahtaat tietäsi ytimeen.”
Evannan keho ei jaksa enää edes säpsähtää. Se on turta ja väsynyt tuntemaansa pelkoon. Kaikki täällä jahtaavat jotakin – rakkautta, valtaa, voimaa hallita merta. Silti kaikki, mitä Evanna kuulee, ovat kaiut, jotka saartavat hänet mereltä. Kaikki ne äänet, jotka joku on päästänyt vapaaksi, kaikki rukoukset ja kyyneleet ja huudot, joita kukaan ei kuule. Ne sekoittuvat toisiinsa, eikä Evanna pelkää, hän on pelkästään uupunut. Merellä elää pelkkiä kaikuja. Kenenkään todellista ääntä ei voi enää tavoittaa. Kunpa Amelia olisi täällä. Amelia on samanlainen. Hän ymmärtäisi.
Evanna ei kysy. Ei ole enää mitään tiedettävää. Salvatore puhuisi kaiken omaksi parhaakseen, syyttäisi Louisia kaikesta. Mitä merkitystä sillä enää on, mitä kukakin jahtaa? Evannan on päästävä Amelian luo, suojeltava tyttöä kaikilta näiltä miehiltä, jotka eivät näe maailmassa mitään muuta kuin omat tarpeensa.
”Ev…”
Evanna luo sumuisen katseen Gjoniin vierellään. Ei ole mitään sanottavaa.
”Ev, katso.”
Punalippuinen laiva horisontissa. Evanna on kylmissään ja kaukana, hänen on vaikeaa keskittää katsettaan mihinkään todelliseen Salvatoren korotettua ääntään. Kuninkaan laiva. Yksi niistä, joiden kapteenina hän on seisonut vuosia. Sekin tuntuu pelkältä etäiseltä kaiulta, aivan kuin Evanna ei olisi enää kapteeni. Siltä on kadonnut kaikki paino, kaikki merkitys, sillä Louis ei ottanut häntä lähelleen hänen itsensä vuoksi. Louis ei itsekään ole sitä, mitä miehen piti olla. Louiskin on pelkkä kaiku.
”Me saamme apua”, Gjon sanoo ohuella äänellä. ”Vai…”
Nuori mieskin osaa jo epäillä. Evanna vetää syvään henkeä. Myrsky olisi vasta tulossa. Sitä ennen olisi opittava pysymään pinnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti