Luku 16: Häpeä
”Ala nyt saatana soutaa!”
”Sinähän kiroilet kuin merimies!”
”Minä satun olemaan merenkävijä!”
Evanna yrittää potkaista Gjonia saappaalla, mutta nuori mies vain nauraa ja väistää taaksepäin. Vene keinahtaa uhkaavasti.
”Ei tätä helkkarin paattia ole luotu tällaisille vesille!”
”Mihin me tarkalleen ottaen olemme edes menossa, jos Amelia on syvyyksissä? Emme me häntä pinnalta löydä, saimme siihen varsin selkeän vahvistuksen, jos et ole sattunut unohtamaan!”
”Turpa kiinni, minä ajattelen.”
”Oho!”
Evanna näyttää miehelle kieltä. Hänellä on kaikki oikeus olla lapsellinen. He ovat kaksi typerää, nuorta idioottia veneessä keskellä merta. Missään ei ole mitään mieltä, jos Evanna ei saa heittäytyä vaikeaksi juuri tällä sekunnilla.
On yksi paikka, josta Evanna saa vastauksia joka kerta sinne purjehtiessaan. Yksi kolkka maailmassa, jonne Evanna menee etsimään milloin itseään, milloin jotakuta muuta. On olemassa ranta, joka kuhisee milloin mitäkin merenkävijää. Kuninkaan laivalla sinne ei voi mennä. Omilla kasvoillaan Evanna pääsisi hengestään lainsuojattomien keskellä. Evanna on jo vuosia vuotanut tietoa rannan savuisesta kapakasta suoraan Louisille. Merirosvot eivät toistaiseksi ole osanneet epäillä mitään. Kapakassa kokoonnutaan edelleen joka yö.
”Kompassi”, Evanna huokaisee. ”Onko sinulla kompassia?”
”Taisi mennä laivan mukana.”
”No voi herranjumala.”
”Luotamme vastedes mahtavaan vaistoosi.”
”Voitko olla kaksi sekuntia vinoilematta, niin en ehkä heitä sinua mereen?”
”Et sinä minua mereen heittäisi.”
”Jaaha, katsotaanko? En minä sinua alun alkaenkaan tänne tarvinnut.”
”Katsopas, kun minä ihan todella tahdon löytää morsiameni.”
Evanna irvistää. Morsian. Hänen rakas, haaveileva Ameliansa tämän miehen morsiamena, valkeisiin puettuna. Evannaa kuvottaa. Ei Amelia ole mikään kotivaimo. Amelia ei ole ihminen, jota saisi sitoa mihinkään niin maalliseen.
”Tiedän, mitä ajattelet”, Gjon huokaa.
”Et tiedä.”
”Minä en ole sinun mielestäsi sopiva hänelle. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, kuka mielestäsi on hänelle sopiva? Sinä itsekö?”
Isku suoraan vasten kasvoja. Evanna ei sano mitään, hän tuijottaa Gjonia kuin mies olisi repinyt hänen rintansa auki ja kurkistanut suoraan hänen sisälleen. Gjonkin hätkähtää, aivan kuin hän ei olisi uskonut sanojensa iskevän suoraan sydämeen.
”A-anteeksi… En tarkoittanut…”
”Aivan sama. Anna olla.” En halua sinun pahoittelujasi. Sinä et ymmärrä.
”En ihan tosi tiennyt, että sinä… sinä…”
”Minä mitä?”
”Kysyn viimeisen kerran – mikä Amelia on sinulle?”
Evannan luomien takana välähtää kauniita kuvia. Amelia hymyilemässä hänelle rannalla. Amelia ojentamassa hänelle löytämiään simpukankuoria. Amelia olemassa oma, hassu itsensä ja hymyilemässä kuin mikään maailman pahuus ei häntä koskettaisi.
”Hän on minun kaikkeni”, Evanna sanoo kyllästyneenä toistamaan jotakin niin itsestäänselvää. ”Minä rakastan häntä. Parasta ystävääni…”
Gjonin ilme on lähes lohduton.
”Siksi sinä siis vihaat minua. Ajattelet, että minä vien hänet sinulta.”
Evanna ei kykene katsomaan miestä silmiin. Hän on lähempänä omaa heikkouttaan kuin koskaan. Ei hän ole ikinä tahtonut omia Ameliaa itselleen, eihän Amelia edes tiedä, miten lämpimiä ajatuksia hänellä on sydämessään. Hän on omin lupineen tehnyt Ameliasta itselleen kodin ja turvan, eikä kykene elämään sen seurausten kanssa.
”Rakastaako hänkin sinua? Jos niin on, minä… Minä tahdon ajatella vain teidän onneanne.”
”Lopeta tuollainen helvetin hurskastelu”, Evanna sähähtää kyyneliä silmissään. Sekin vielä. Mies näkee hänestä kaiken. Häpeä viiltää syvältä. ”Tässä on kyse vain minusta. Vain minusta.”
”Ahaa, et siis ole kertonut hänelle tunteistasi.” Gjonin tapa todeta asioita täydellisen rauhallisesti on sekä raivostuttavaa että ystävällistä. Evanna ei osaa päättää, kumpaa enemmän. Hänen sydämensä on liekeissä.
”Mitä se muka hyödyttäisi? Kyllähän sinä tiedät, millainen Amelia on.”
Amelia ei voisi koskaan rakastaa mitään maallista. Amelia on meren tytär, ja merelle hän kuuluu. Joskus Evannasta tuntuu, että hän on rakastunut meren kuohuun, johonkin, jota ei kykene pitelemään. Käsiin jää vain suolainen tuoksu.
”Kuule, Evanna…”
”Ei. Souda nyt vain, tai minä aivan oikeasti heitän sinut hainruoaksi.”
Gjonin kasvoilla käväisee surumielinen hymy. Mitä tämä mies tietää yhtään mistään. Sitten Evanna muistaa Gjonin kertomuksen tämän menneisyydestä. Kuollut äiti ja veli. Ehkä Gjon saa sen verran myönnytyksiä.
”Hyvä on. Minä soudan.”
Päiviltä tuntuvien tuntien jälkeen kaukana siintää tuttu ranta. Evannan suuntavaisto ei pettänyt sittenkään. Hänen tekisi jälleen mieli näyttää Gjonille kieltä. Aallot lyövät lujaa, mutta Evanna soutaa kädet rakoilla. Vasta rannalla hän ymmärtää, miten sietämättömänä uupumus hakkaa luissa.
”Mitenkäs sen naamioitumisen suhteen?” Gjon nyökkää kohti Evannan punaista laivastotakkia. Syvään huokaisten Evanna kiskoo takin yltään ja heittää sen mereen. Lakki lentää heti perässä.
”Noin vain…”
”Aivan kuin hänen korkeudellaan ei muka olisi varaa viskata minulle uusia vermeitä, kun pääsemme takaisin.”
Gjon pyörittelee päätään ja sitoo veneen kiinni puuhun. Koko kuvio on niin absurdi, että Evannaa naurattaa.
”No? Mitä nyt?”
”Ei, kun tämä on vaan aivan uskomatonta… Kuninkaan laivaston kapteeni ja maan arvostetuimman asesepän poika pienellä veneellä avomerellä… Hyvä, kun emme kuolleet. Jestas sentään.”
”Minä melkein odotin, että seireenit olisivat iskeneet kiinni.”
”Äh, ei mitään seireeneitä ole olemassakaan. Merenväki se vaan leikkii meidän kanssamme.”
”Tiedät, mitä tarkoitan.”
”Saamme kyllä kiittää onneamme, että selvisimme hengissä. Meren ydin oli suopealla päällä.”
”Selvästi.”
Evanna sotkee ruskeaa tukkaansa ja vetää sen sotkuiselle nutturalle. Hän piirtää hiekalla kasvoihinsa, ja vasta siinä vaiheessa Gjon näyttää kyseenalaistavan hänen tekemisensä.
”Siis mitä sinä teet?”
”Näytän vähemmän tunnistettavalta.”
”Jos joku haluaa nähdä laivaston kapteenin, hän näkee sen sotkuisen olemuksen altakin.”
”Tämä on toiminut tähänkin saakka. Merellä harva oikeasti koskaan näkee toistaan. Katsos, kun kaikki minut henkilökohtaisesti tavanneet merirosvot ovat päässeet hengestään.”
”Paitsi Tristan King, ilmeisesti.”
”Ha haa, tosi hauskaa, Gjon.”
Evanna kiskoo Gjonin mukaansa ja lähtee kulkemaan hiekkarannalta kohti pientä, kylän edustalle jäävää kapakkaa. Ilta on vasta alussa, hämärä ei ole aivan laskeutunut. Kaikkialla on pehmeän sinistä, soihdut kapakan edessä loistavat kirkkaina.
Kapakan ilma on savuinen, oluen haju iskee kasvoille jo ovelta. Evanna ja Gjon sopeutuvat joukkoon, kysymyksiä ei herää. Evanna tunnistaa muutaman tutun kasvon, mutta suurin osa joukosta on vaihtuvaa. Lainsuojattomia kuka mistäkin syystä. Evannan onneksi paikalla ei ole Salvatoren joukkoja. He eivät koskaan käy tällä puolella merta. Evanna ei kestäisi nähdä miehiä, jotka ovat karanneet hänen iholleen, sylkeneet hänen päälleen ja toivoneet hänen kuolemaansa. Sellaisia miehiä tahtoo kohdata vain kuninkaan tyrmissä ennen kuulusteluja. Nöyryytettyinä, ulosteenhajuisina ja poljettuina. Vain hetkeä ennen kuin Evanna kiskoo heiltä osia irti.
”Jos joku kysyy, me olemme vain nuoripari oluella”, Evanna sanoo Gjonille hiljaa.
”Oho, vau, sinähän olet valmis menemään pitkälle.”
Evanna luo Gjoniin riittävän hyytävän katseen, jotta mies tyytyy vain hymyilemään ja kääntämään päänsä. Kapakan tunnelma on rento, mutta tavallista rauhallisempi. Remakkaa naurua ja kovaänistä joukkolaulantaa ei harrasteta tänään. Evanna on aikeissa tilata toisen oluen vain rauhoittaakseen itseään, kun Gjon nykäisee häntä hihasta.
”Tuo nainen. Punaisessa takissa. Mustatukkainen. Miksi hän näyttää niin tutulta?”
Sydän jättää lyönnin välistä. Nainen, jota Gjon tarkoittaa, seisoo selin heihin päin, mutta Evanna tunnistaa tämän silti. Mara. Nainen, jota kukaan ei tunne, mutta josta kaikilla on mielipide. Tunnettu näillä rannoilla, vaikka kukaan ei tiedäkään, mistä Mara on kotoisin.
”Hän on Mara”, Evanna sanoo hiljaa. ”Olet voinut kuulla hänestä, jos olet koskaan käynyt täällä päin.” Evanna tietää, ettei Gjon ole.
”Ei, hänessä on aivan eri tavalla jotakin todella tuttua. En osaa selittää sitä. Saan kylmiä väreitä.”
”Onko hän tyyppiäsi?”
”Olen kihloissa, jestas sinun kanssasi.”
”Ei se mitään todista.”
”Hänessä on jotakin häiritsevää. Tunnetteko toisenne?”
Juuri sillä hetkellä Mara kääntyy heihin päin. Myrskyisissä silmissä välähtää, kun Mara tunnistaa Evannan. Nainen kumartuu sanomaan viereiseen pöytään jotakin ja suuntaa sitten heitä kohti. Evannaa kylmää. Hän puree hammasta ja valmistautuu kohtaamiseen.
”Ai että tunnemmeko? Voisi sen niinkin sanoa”, Evanna sanoo hiljaa. ”Hän seurustelee minun isäni kanssa.”
Ja silloin Gjon vihdoin hiljenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti