Luku 11: Konflikti
Evannan ääni. Maailman tutuin, rakkain ääni. Amelia pysyttelee hytissä, jotta tilanne ei räjähdä silmille, mutta Evannan sanat kantautuvat hänen korviinsa avonaisesta ikkunasta. Tristan seisoo pitkän, mustahiuksisen miehen vierellä. Amelia tietää tämän Salvatoreksi, merten kauhuksi. Mies näyttää juuri samalta kuin tarinoissa. Kenties jopa hivenen särmikkäämmältä. Miehellä on vaikeasti lähestyttävä aura. Tyyni, mutta vaarallinen, vaikka Amelia vain katsoo kaukaa. Salvatore Lavellan näyttää mieheltä, joka voi iskeä ketä tahansa miekalla rintaan varoittamatta.
Salvatore Lavellan on minun isäni. Amelia huomaa vain vetävänsä syvään henkeä. Moni hengähtäisi tai purskahtaisi itkuun sellaisen tiedon edessä. Amelia vain tuijottaa hiljaa hytin ikkunasta, kuinka hänen vanhin, kenties ainoa ystävänsä seisoo ristitulessa. Amelia tietää Evannan olevan siinä hänen vuokseen. Evanna on etsintäretkellä. Gjon Bauer seisoo hänen vierellään kykenemättä piilottamaan järkytystään.
Amelia tuntee hienoista surua rinnassaan. Hän ajattelee sitä ilmettä Evannan kasvoilla, joka tällä on joskus, kun tämä katsoo Ameliaa ja hänen isäänsä. Amelia ei ole koskaan ymmärtänyt ilmeen syytä, eikä hän tiedä, mitä kaikkea muilta saa kysyä edes silloin, kun he ovat läheisiä ystäviä.
Amelia ajattelee kaikkia niitä kertoja, kun Evanna on vetäytynyt tai eristäytynyt kokonaan. Aina jälkikäteen Amelia kuulee sedältään, millaisia töitä Evanna on tämän nimissä tehnyt. Kidutusta ja tappamista. Asioita, joita Evanna ei koskaan kerro Amelialle. Ameliakaan ei ole kertonut Evannalle, että hän tietää kyllä, mitä tämä tekee merirosvoille silloin, kun hän ei ole katsomassa. Hän tietää, että hänen parhaalle ystävälleen merirosvojen valitus on kaunein tuutulaulu. Nyt, katsoessaan totuutta edessään, hän ymmärtää viimein, mistä kaikessa on kyse. Evanna ei vihaa merirosvoja siksi, mitä he edustavat. Hänen syynsä on puhtaan henkilökohtainen. Ameliasta tuntuu, että hän näkee Evannan nyt ensimmäistä kertaa kokonaisena. Kaikki naisen katkeruus näyttäytyy hänelle uudessa valossa, tekee Evannasta paljon pienemmän ja hauraamman. Hänen tekisi mieli juosta tämän luo, halata lujaa ja sanoa, että painajainen on jo ohi, pelättävää ei enää ole.
Kukaan ei vielä osoita ketään aseella, mutta Amelia aistii jännityksen ilmassa. Evannan paljastus hämmentää pakkaa, hetkeksi tilanne on täysin auki. Mitä vaan voi tapahtua. Amelia likistyy vasten seinää ja kuuntelee puhkeavaa keskustelua.
”Siksi sinä siis…” Tristanin kepeä ääni, voimakas aksentti. ”Jestas. Tämä kieltämättä mutkistaa asioita.”
”Ei mutkista”, Evanna ja Salvatore sanovat samaan aikaan. Isä ja tytär. Ameliaa surettaa kuulla Evannan ääni niin hauraana. Evanna suuttuu aina helposti, heittelee tavaroita ja rauhoittuu vasta pitkän ajan päästä. Kaikki ovat tottuneita siihen. Pelkästään kapteeni Lavellania katsomalla ja kuuntelemalla Amelia kykenee näkemään, mitä Evanna on joutunut kulkemaan läpi.
”Tämä ei mutkista yhtä ainutta asiaa”, Evanna jatkaa aiempaa matalammalta. ”Minä en liity tähän mieheen enää mitenkään.”
”Tämän vuoksi sinä et koskaan esiinny sukunimellä…” Gjonin pohtiva ääni. Ameliaa lämmittää kuulla, että mies on täällä, häntä etsimässä.
”Voinet säästää älykkäät huomiosi toiselle hetkelle, tai ammun sinut ensimmäisenä”, Evanna sähähtää nuorukaiselle.
Kaksikon kinastelu kuulostaa tutulta. Samaa Amelia on kuunnellut lähempääkin. Hän ei vieläkään kykene ymmärtämään, miksi he eivät viihdy toistensa seurassa.
”Meidän ei pitänyt ampua ketään!” Gjon hengähtää.
”Kuvitteletko, että minä päästän täältä ketään elossa pakoon enää tämän jälkeen?”
Amelia kurottaa katsomaan ikkunasta. Evannan ase osoittaa suoraan Salvatoren otsaan. Ei järkevää. Ei laisinkaan järkevää, sen jopa Amelia ymmärtää. Ainoastaan Tristan tuntuu seisovan tilanteessa rauhallisena. Kaikki muut ovat jonkinlaisen kiihkon vallassa, jännittyneitä, valmiita toimimaan.
Amelia tietää, että tilanne laukeaisi, jos hän vain antautuisi. Tristanhan oli viemässä hänet lähelle kotisatamaa joka tapauksessa. Siihenhän Amelia on tottunut. Muiden kuuntelemiseen. Häneltä odotetaan moitteetonta käytöstä ja häitä kolmen viikon päästä. Merirosvoista viis, Evanna ja Gjon ovat tulleet häntä täältä saakka hakemaan. Tristankin tahtoi vain tehdä hyvän työn.
Kaikki tapahtuu nopeasti. Amelia juoksee kannelle niin, että Tristanin miehet eivät ehdi pysäyttää. Evanna on laukaisemassa asettaan, kun Salvatore kääntyy puoliksi Ameliaan päin. Amelia ehtii huutaa ei, mutta Evanna painaa jo liipasinta. Laukaus ampuu reiän Salvatoren laivan kylkeen, mies itse väistää taaksepäin ja miltei kaataa Tristanin.
”Ei! Seis!” Amelia huutaa niin kovaa kuin osaa. ”Minun vuoksenihan te täällä olette! Olen tässä!”
”Amelia?” Evannan kaikesta riisuttu, tyhjä ääni.
”Minä se olen. Olen tässä. Älkää ampuko ketään.”
Amelialta kestää hetki ymmärtää, miksi Evannan kasvoilla kiertää hetken verran silkka kauhu.
”Kyllä”, Amelia tunnustaa, ”minä kuulin kaiken.”
Ensimmäistä kertaa koskaan Amelia erottaa epätoivoa ystävänsä kasvoilta. Evanna ei ole nainen, joka näyttäisi sellaisia tunteita. Kaikki tässä tilanteessa riisuu Evannan suojakuoresta. Kaikki pääsee näkyviin paljaana ja raakana.
”Amelia, luojan kiitos sinä olet kunnossa”, Gjon sanoo ja on aikeissa astella lähemmäs. Evanna nykäisee miehen hihasta takaisin vierelleen. ”Kuinka sinä siellä olet?”
Kaikkien katseet kääntyvät kohti Tristania.
”Hei! Hei, minä en tehnyt mitään! Älkää minua katsoko!”
Vain Salvatore seisoo rauhallisena. Jopa Ameliasta tilanne on ironinen.
”Minäkin tahtoisin tietää, kuinka aatelisneito päätyi sinun kannellesi”, Salvatore sanoo niin tyynesti kuin kykenee. Amelia saa väristyksiä. Miehen pinnan alla kuohuu. Jokin on alati valmis räjähtämään Salvatoren sisällä. Tristan kääntyy kohti pitempää merirosvoa, selkeästi aikeissa heittää ilmoille vitsin, keventää tunnelmaa jollakin, jolle voisi nauraa. Sen Amelia on jo kyennyt lukemaan Tristanista. Miehen on vaikeaa pitää vakavaa naamaa. Se, mitä hän sen avulla piilottaa, ei käy millään tapaa Tristanista ilmi.
”Ei, odottakaa!”
Kaikki kääntyvät jälleen katsomaan Ameliaa.
”Tämä on minun syyni. Evanna, voit kertoa isälleni, että se olin minä, joka lähti. Aivan minä itse. Ei sotketa tähän ketään muuta. Tristan vain löysi minut, emme ole ehtineet seilata edes päivää yhdessä.”
”Seilata yhdessä… Amelia, mitä sinä oikein puhut? Miksi sinä lähdit merirosvon matkaan?”
Koska Tristan tuntuu turvalliselta. Amelia näkee ystäviensä katseista, että sanoisi hän mitä hyvänsä, hänen vastauksensa tyrmättäisiin. Amelia on vain väsynyt ja kuormittunut, niin hänelle usein sanotaan. Sillä kuitataan kaikki ne kerrat, kun hän vaivautuu yrittämään selittämään itseään. Amelia vilkaisee aaltoihin. Totuus odottaa yhä niiden kuohussa. Voisiko hän jättää kaikki nämä ihmiset oman onnensa nojaan ja paeta? Sitähän hän tänne tuli tekemään.
Ei. Hänellä on velvollisuuksia. Kilttisilmäinen, kiharatukkainen poika, jonka on määrä kohdata hänet alttarilla. Isä ja Louis, jotka odottavat häntä takaisin kotiin. Ja Evanna, joka on avannut menneensä kaikkien ronkittavaksi vasten tahtoaan. Kaikki tämä rakas ja ihana. Joskus Amelia tuntee olevansa pelkästään huono ihminen, joka ei osaa arvostaa sitä, mitä hänellä on. Miksi hän tuntee halua paeta aaltoihin, kun kaikki nämä ihmiset ovat valmiita menemään näin pitkälle hänen vuokseen? Ei lainkaan kiitollisuutta. Hän se vain aina tuijottaa merelle.
”Kapteeni King vain noukki minut matkaansa”, Amelia sanoo lopulta. Tristan saa itse muokata totuutta haluamaansa suuntaan. Salvatoren pinnan alla kuohuu edelleen. Miehen kanssa kannattaa asetella sanansa huolella.
”Minä olin tuomassa tätä nuorta naista teidän huostaanne”, Tristan sanoo hymyillen aurinkoisesti Evannalle ja Gjonille. ”Enkö ollutkin, Amelia?”
Amelia tuijottaa Salvatorea, joka voisi koska tahansa iskeä Tristanin hengiltä. Hurja mies ei sano tai tee mitään. Amelia ei keksi sanoja, joilla pelastaa Tristan tilanteesta.
”Amelia, jos tämä mies on satuttanut sinua, minä…” Evanna aloittaa.
”Ei!” Amelia älähtää. ”Ei ole. Hän on ollut pelkästään ystävällinen.”
”Tämä tilanne on kertakaikkisen absurdi.”
”Minä ihan todella olisin vain tuonut tytön kotiin”, Tristan henkäisee.
”Mitä sellainen sinua hyödyttäisi?” Evanna pistää takaisin.
”Hän tahtoi vain auttaa minua”, Amelia sanoo kuin asia olisi sillä selvä.
”Amelia kulta, nämä ihmiset eivät tee mitään auttaakseen ketään. Kaikkeen liittyy aina likainen taka-ajatus.”
Amelian tekisi mieli sanoa, että kaikesta poissaolevuudestaan huolimatta hän ei ole typerä tai sinisilmäinen. Hän on kenties yhä pelkkä lapsi, joka on kasvanut kartanossa meren rannalla, mutta hän näkee kyllä, milloin ihminen on aito. Tristanissa on paljon teatteria, paljon naurun taa piilotettua pimeyttä, mutta sillä ei ole teräviä reunoja. Tristan on täysin erilainen kuin vierellään seisova Salvatore. Salvatoressa kuhisee jotakin myrkyllistä ja vaarallista, joka on joka hetki valmis hajoamaan muiden silmille. Mutta kuinka Amelia tuntemuksensa muille selittäisi? Ei niillä tähänkään saakka ole ollut kenellekään merkitystä. Hän vain hourii. Hän on vielä lapsi.
”Vai on sinusta tullut kruunun puolustaja”, Salvatore hymähtää Tristaniin päin. ”Meillähän riittää keskusteltavaa vaikka kuinka, arvon… toveri.”
”Emme ole vieläkään keskustelleet siitä, että sinä, kamuseni, olet minun alueellani.”
”Se ei kuulu tähän.”
”Se ennen kaikkea kuuluu tähän. Sinä et edes todistaisi tätä tilannetta, jos olisit siellä, missä sinun kuuluisi olla. Turhaan siinä moralisoit minua. Sinä et tiedä, mitä minä teen.”
”Sehän minua tässä häiritseekin. Sinä salaat minulta asioita.”
”Anteeksi, rakas vaimoni, pitänee seuraavalla kerralla kertoa totuus suoraan niin kuin kunnon aviomies…”
Salvatore lyö Tristania suoraan poskelle, mutta Tristan vain nauraa. Evanna ryhtyy riitelemään merirosvojen kanssa, hetken kaikki kolme huutavat kuin olisivat ilmiliekeissä. Amelia tuijottaa tilannetta sivusta yhtä voimattomana kuin siihenkin saakka. Hänen katseensa siirtyy hiljalleen kohti merta, sen odottavia laineita. Hän voisi vain sukeltaa takaisin syvyyksiin. Jatkaa siitä, mihin pimeydessä jäi. Ytimenvartija odottaa häntä edelleen.
Mitä pitempään Amelia ihmisiä katsoo, sitä vieraammalta he tuntuvat. Näinkö kaikki todella hoitavat asiansa? Huutamalla ja syyttelemällä, välillä aseella uhkailemalla? Häntä on aina sanottu lapseksi ja naiiviksi, mutta entä kaikki muut sitten, entä koko maailma, joka tuntuu suurelta ja vaikealta ja niin kovin hauraalta.
Laiva keinahtaa ennen kuin Amelia ehtii ajatella mitään. Aallot iskeytyvät voimalla sen kylkeen. Amelia kaatuu, kukaan ei ehdi pysäyttää. Hän syöksyy suoraan aaltojen syleilyyn, meri ottaa hänet takaisin kuin oman lapsensa. Äänet jäävät taa, Amelia ei erota muuta kuin sekavia, toisiinsa sotkeutuvia muotoja.
Yhden asian Amelia tietää varmaksi. Meri päätti jälleen hänen puolestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti