Luku 8: Katkeruus
Evannan sanat kieppuvat hänen omassa päässään vielä kahden yön päästäkin. Amelia ei ole ihminen. Gjon näyttää edelleen häkeltyneeltä keskustelun jäljiltä, nuoren miehen keskittyminen on tiessään. Rannat ovat tyhjiä, kyseleminen ei auta. Sana kadonneesta kuninkaan veljentytöstä leviää rannikolta toiselle. Evanna tietää epäilynsä todeksi. Amelia on jossakin muualla kuin ihmisten kynsissä.
Totuus Ameliasta on kaihertanut Evannaa monta pitkää vuotta. Viisitoistavuotiaasta Evanna on työskennellyt kuninkaalle, katsellut tämän lähipiiriä, tullut tutuksi Amelian kanssa. Amelia kasvoi kiinni hänen sydämeensä, mutta ei kuten pistävä piikki, vaan kuten lempeä köynnös, joka kuuluu kiinni häneen. Hän katseli vuosia, kuinka Amelia jatkoi merelle tuijottamista kuin osa hänestä puuttuisi ja odottaisi häntä aaltojen kuohuissa.
Evanna muistaa yhä yön, jona herra Grimm paljasti hänelle totuuden. He seisoivat alakerran salissa, Amelia oli jo mennyt huoneeseensa. He kumpikin tiesivät, ettei tyttö ollut nukkumassa vaan tuijottamassa hiljaa merelle. Herra Grimmin silmissä oli kyyneliä. Evanna, tiedätkö, hän ei ole minun tyttöni. Amelia. Hän ei ole minun.
Jokin loksahti paikoilleen. Kivuliaasti, mutta kerralla. Evanna ymmärsi vihdoin, miksi herra Grimm takertui tyttäreensä kuin tämä olisi kallisarvoisin lahja maailmassa. Hän tuli minulle merestä. Meri antoi minulle tyttären. Silloin kuu loisti kauniimmin kuin koskaan sen jälkeen. Herra Grimm hoki useaan otteeseen, kuinka Amelia oli hänen pieni ihmeensä. Tyttö, joka uskottiin merestä hänen huostaansa.
Mies kertoi vain veljelleen. Kaksin he kantoivat salaisuutta aina siihen päivään saakka, jona herra Grimm uskoi sen Evannalle. Amelia ei ole ihminen. Amelia on meren maalle uskoma tyttö. Evannaa huimaa. Nyt meri on viimein vaatinut omansa takaisin. Evanna tietää etsintäretken turhaksi. Amelia ei löydy, ellei meri itse halua tämän löytyvän.
Aamu on hiljainen ja kuulas, merilinnut eivät huuda ja aallot ovat tasaisia. Evanna on nukkunut levottomasti, nähnyt unta kirkkaasta kuusta. Gjon seisoo jo laivan keulassa kuin merimies konsanaan. Mies on heittänyt ruskean takkinsa kevyesti olalle. Gjon ei huomaa Evannan tuloa. Nainen jää katsomaan miestä, imee tämän piirteitä kuin yrittäisi jo kuvitella, kuinka Amelia syleilisi tätä miestä, kantaisi tälle lapsia maailmaan. Evannaa kylmää. Hänen pieni Ameliansa, joka on tuskin koskaan kantanut yhtäkään maallista ajatusta päässään. Hän ei kykene näkemään Ameliaa tämän miehen käsivarsilla. Amelia ei tunne mitään niin todellista kuin halu miestä kohtaan.
”Me emme tule löytämään häntä näiltä rannikoilta”, Evanna huokaa astellessaan Gjonin vierelle. Vieno merituuli pyyhkäisee hänen ruskeita suortuviaan. Hän siirtää ne syrjään ja painaa hatun syvemmälle päähänsä.
”Minun on vieläkin vaikea uskoa, että… että…”
”Ssh.” Tästä salaisuudesta ei puhuttaisi päiväsaikaan.
”Tiedätkö sinä, mitä sellainen voi tarkoittaa? Että lapsi syntyy merestä?”
”Meren ydin tahtoo jotakin. Sille, että Amelia kasvoi ihmisten keskuudessa, täytyy olla jokin syy.”
”Tämä kaikki on niin suurta. Olisi paljon helpompaa, jos Amelia olisi vain kidnapattu.”
”Emmehän me voi sitä vielä varmaksi sanoa. Minä en toivo hetkeäkään, että Amelia olisi jonkun merirosvon matkassa.”
”Sinähän saisit siitä hyvän tekosyyn päästä räjäyttelemään merirosvoja taivaan tuuliin.”
”Vinoiletko sinä minulle, poika?” Evanna mätkäisee Gjonia olkaan. ”Ei riitä, että merirosvot tapetaan räjähdyksessä. Minä kiskon heiltä ripsiä yksitellen.”
Gjon tuijottaa Evannaa pitkään. Evannalla on maine merirosvontappajana. Jos kuningas Louis tarvitsee kuulustelijaa, Evanna on ensimmäisenä jonossa. Hän on kiduttanut tietoja paantuneemmastakin merenkävijästä. Hän on kuullut raavaiden miesten huutavan äitejään, itkevän ja oksentavan hänen jalkojensa juuressa. Asioita, joita Amelian ei koskaan tarvitse tietää hänestä. Amelia on puhdas ja hyvä.
”Minä en vielä tänäkään päivänä tiedä, miksi sinä vihaat heitä niin palavalla intohimolla”, Gjon huokaa.
”Etkä todennäköisesti tule tietämäänkään.”
”Kuules, Evanna, minullakin on kaunani siihen suuntaan.”
”Niinkö?” Evanna kysyy aidon yllättyneenä. ”Meillä on vielä tunnin matka seuraavaan satamaan. Kerro vain.”
Gjon hymähtää. Mieskin tuntuu riemastuvan, kun heidän ei hetkeen tarvitse puhua kadonneesta Ameliasta. Asia ei puhumalla ratkea, joten on parempi täyttää hiljaisuus millä tahansa muulla.
”Minulla oli mitä lämpimin, ihastuttavin äiti sekä vanhempieni palvoma isoveli.”
Evanna ei tiedä Bauerin suvun historiasta mitään. Louis varmasti tietää, sillä Amelian sulhasen täytyy tulla hyvästä suvusta. Evanna ei ole koskaan kysynyt, sillä hän ei tahdo ymmärtää Gjonia. Gjon on vastenmielinen, on hän mitä tahansa.
”Minun äitini viihtyi sisämaassa. Silti hänet kidnapattiin.”
”Mitä? Oikeastiko? Harva merirosvo edes vaivautuu saati pääsee sisämaahan.”
”Emme tänäkään päivänä tiedä, miksi hänet vietiin. Isäni suree sitä edelleen, joskin hän on tullut taitavaksi peittämään sen. Me löysimme äitini ruumiin rannikolta muutamia viikkoja katoamisesta. Ruumiin pystyi tunnistamaan vain leningistä. Se on näky, jota kenenkään kymmenenvuotiaan ei tulisi koskaan todistaa.”
”Luoja…”
Evanna ei tahdo tuntea sääliä. Kuvotus maistuu jo hänen suussaan. Hän tietää, miltä meren runtelemat ruumiit voivat näyttää. Ja haista. Sellaista kerran haistettuaan ei enää koskaan ajattele elämästä samalla tavalla.
”Minun veljeni piti olla seuraava aseseppä. Minä olin pelkkä juoksupoika”, Gjon hymähtää. Nuorukaisen äänessä ei ole katkeruutta. Evanna ei ymmärrä, kuinka kukaan selviää elämästä katkeroitumatta. Hän ajattelee kidutuksen ääniä ja tietää, että yksin katkeruus ja pelko ajavat häntä eteenpäin. Hän ei ole säilynyt puhtaana.
”Isäni oli kovin mieltynyt häneen. Niin olin minäkin.” Gjon pudistaa pörröistä päätään. ”Kuusi vuotta äitini kuoleman jälkeen isoveljenikin katosi. Isäni, kova ja järkevä mies, oli toltaltaan. Sitä hän ei enää pystynyt piilottamaan.”
Evanna värähtää.
”Kun minä tapasin hänet seuraavan kerran, hänellä oli lappu toisen silmänsä päällä ja merimiehen punainen takki yllään. Isoveli, jota katsoin koko lapsuuteni ylöspäin, ryhtyi merirosvoksi. Sen jälkeen, mitä äidillemme tapahtui…”
Evannaa kuvottaa. Lihakset nykivät. Hän ei tahdo kuulla enempää. Hän ei tahdo tietää, että Gjonillakin on syy vihata merirosvoja. Se on liikaa. Yksikin turha kuolema niiden raakalaisten käsissä on Evannalle enemmän kuin hän kestää.
”Isoveljeni työskenteli Salvatore Lavellanille. Miehelle, jonka ansiota äitimme kuolema oli.”
Evanna vie käden suulleen, jotta ei päästäisi ainuttakaan ääntä. Ei Savatorea. Kuka tahansa muu, mutta ei häntä.
”Tilanne eskaloitui. Olin miltei kuolla. Mutta minä… minä…” Gjon vetää aseen vyöltään, pyöräyttää sitä kerran. ”Minä osaan käyttää asetta. Se on ainoa asia, jonka osaan varmaksi. Ja minä ammuin hänet. Oman veljeni. En siksi, että olisin katkera ja vihainen, vaan siksi, että hän olisi tappanut minut.”
Gjonin ruskeissa silmissä kiiltää. Nuori mies painaa ne hetkeksi kiinni. Jos Gjon olisi kuka tahansa muu, Evanna rutistaisi tätä hartioista. Mutta Gjoniin hän ei suostu koskemaan. Miehen kertomus on Evannalle liikaa ajateltavaksi, hän puristaa laivan reunaa kuin hänen henkensä riippuisi siitä.
”Minäkään en ajattele merirosvoista lämmöllä. En kapteeni Lavellanin liittolaisista ainakaan. Mutta se, mikä minua pitää öisin valveilla, ei ole ajatus siitä, mitä ne miehet ovat tehneet suvulleni. Minä valvon ja itken sitä, että tapoin oman veljeni. Ammuin hänet kuin koiran. Minä, joka arvostan ja varjelen kaikkea elämää, tapoin hänet. En ole antanut sitä itselleni koskaan anteeksi.”
Evanna nyökkää hiljaa. Hän ei tiedä, kuinka lohduttomalta näyttää kuunnellessaan Gjonin tarinaa. Hän ei kykene sanomaan mitään. Hän on antanut elämänsä katkeruudelle ja vihalle.
”Sinä se jaksat olla niin sietämättömän hyveellinen. Sinun asemassasi minä etsisin joka ikisen perhettäni vainonneen merirosvon ja repisin heiltä raajoja yksi kerrallaan.”
”Niin. Minä en vain ole sellainen ihminen. Ei se minusta tee sen parempaa kuin sinustakaan. Jokainen käsittelee menetyksiä eri tavoin.”
”Minä en ole koskaan menettänyt mitään. Elämä kuningas Louisin palveluksessa on ainoa asia, joka minulla on.”
”Entä Amelia?”
”Siksi minä olen tässä. Minä en voi menettää Ameliaa. Hän on ainoa hyvä ja kaunis asia, jota olen koskaan saanut koskettaa.”
Gjon avaa suunsa, on aikeissa sanoa jotakin. Evanna saattaa jo arvata, mitä mies on sanomassa, ja valmistautuu sivaltamaan takaisin. Samassa laivan perältä kuuluu huuto.
”Laiva tyyrpuurissa!”
Evanna jättää Gjonin niille sijoilleen ja juoksee kohti laivan oikeaa laitaa. Kaukana tyyrpuurissa siintää mustakylkinen laiva. Evannan suonissa ritisee jää. Tämän laivan hän tunnistaisi missä tahansa.
”Evanna? Mitä nyt tapahtuu?”
Evanna ei kykene sanomaan mitään. Hän tuijottaa kiinteästi mustaa laivaa.
”Se on Salvatore! Kapteeni Lavellan on täällä!”
”Tykistöt valmiiksi!”
”Evanna? Evanna, oletko sinä kunnossa?”
Evanna sysää Gjonin hosuvan käden pois. Mies perääntyy taaemmas. Kaikki, mitä Evanna näkee, on lähestyvä musta laiva. Salvatoren laiva. Alus, jota hän ei kuvitellut kohtaavansa, ei näin, ei täällä. Evanna lysähtää polvilleen laivan kannelle ennen kuin ehtii reagoida.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti