Luku 29: Salamat
Terä on niin lähellä kurkkua, että Amelia saattaa miltei tuntea sen hohkaavan kylmyyden ihollaan. Hän hengittää hitaasti, huolellisesti, jotta kylmä terä ei viillä hänen kurkkuaan auki. Maran varoitus kaikuu hänen korvissaan, mutta heitä kaikkialta ympäröivä meri on vahvempi, sen kuiskaukset kertovat hänen olevan oikeassa paikassa. Odota. Odota vielä hetki.
Amelia erottaa sivusilmällään Louisin osoittavan Salvatorea aseella.
”Minä otan Amelian matkaani. Rauhassa kaikki, jos ette tahdo painua merenpohjaan.”
”Mitä haaskausta”, Salvatore huokaa. ”Kaikki nämä vuodet olen kuvitellut vetäneeni oikeista naruista, mutta sinä olitkin minua taitavampi. Hävettää myöntää, Louis, mutta sinä vedit tällä kertaa pitemmän korren.”
Miehen kasvoille leviää toispuoleinen hymy.
”Mutta minä en luovu omastani.”
Salvatoren ase osoittaa suoraan Amelian otsaan.
”Entä, jos ammun hänet, ja meistä kukaan ei saa häntä?”
”Mitä sinä siitä hyötyisit?”
”Tunnetko sinä muka kaikki korttini?”
Amelia tarkkailee muiden ilmeitä. Gjon on täysin tyyni, Tristan vapisee hienoisesti. Muut eivät kiinnitä siihen huomiota, mutta mies on tullut rajojensa päähän. Amelia ajattelee, miltä aseella osoittava Louis mahtaa näyttää miehelle, joka suuteli Louisia rakkaimpanaan. Mielikuva heistä kahdesta yön hämärässä koskemassa toisiaan ei ole vieläkään hiipunut Amelian mielestä.
Evanna tuntuu ymmärtäneen jotakin. Naisen ilme on peittelemättömän häkeltynyt. Hän ei kuitenkaan sano mitään ääneen. Evannakin katsoo miehiä, jotka ovat pettäneet hänet ja talloneet hänen päältään. Amelia näkee vain petoksia. Nämä miehet ovat kylväneet surua ja pelkoa ympärilleen. Amelia on väsynyt siihen. Hän sulkee silmänsä, unohtaa muut äänet taustalle ja kuuntelee merta. Hän on uupunut juoniin, piilotettuihin muistiinpanoihin ja selkäänpuukotukseen. Meren kuohu voimistuu, käy voimakkaammaksi. Kun Amelia avaa silmänsä, aiemmin harmaa taivas on alkanut repeytyä. Mustat pilvet kerääntyvät laivojen ympärille, myrsky uhkaa merenkulkijoita. Ydin. Sen täytyy olla lähtöisin ytimestä.
”Hah, meri voi kuvitella uhittelevansa minulle, mutta tällä kertaa minä voitan”, Louis huutaa mustenevalle taivaalle. Amelia tuntee, kuinka miehen hengitys rahisee hänen niskassaan. Häntä pitelevä käsi on nihkeä ja kylmä. Louis on viimeisillään. Merellä oleminen pahentaa kirousta, se on kietonut kätensä miehen kurkulle. Äänestä kuulee, että Louisia pelottaa. Jokin säälin kaltainen käväisee Ameliassa. Sama, pohjimmiltaan hellän surullinen tunne, jota Amelia tuntee usein. Ihmiset ovat niin hauraita. Niin sokeita omille valheilleen. Amelia tahtoisi kaikkien näkevän maailman niin kauniina kuin hänkin. Kunpa muillekin riittäisi se, että saa nähdä tähtien kohoavan meren ylle.
”Louis… Mitä sinä teet?” Evannan ääni.
”Sinäkin, kapteeni. Väitä nyt vielä, että aiot osoittaa minua aseella.”
Evanna osoittaa aseensa kohti Louisia. Naisen silmissä kipinöi.
”Sinä et satuta Ameliaa. Kukaan ei satuta Ameliaa niin kauan, kun minä olen täällä.”
Myös Gjon Evannan vierellä nostaa kätensä. Amelia kuvittelee kihlattunsa uhkaavan Salvatorea, mutta mies tähtääkin suoraan Louisiin silmiään siristäen.
”Äitini puolesta. Ja veljeni.”
Senkö vuoksi Evalia Bauerin nimi luki Louisin muistiinpanoissa? Amelian ei tarvitse tietää yksityiskohtia. Jo se, että Gjon on valmis osoittamaan kuningasta aseella, kertoo Amelialle riittävästi. Suru hänen rinnassaan käy suuremmaksi. Missä kohdassa Louisin tie pimeni? Milloin hänestä tuli valheisiin sotkeutunut mies, joka tuskin itsekään tuntee omia kasvojaan?
Kohotettuja aseita, hetki ennen myrskyä. Rätinän saattaa jo tuntea ilmassa. Sitten Tristan kävelee täysin tyynesti hänen ja Louisin eteen, seisoo kaikkien aseiden kohteena pää pystyssä. Amelian sydän on miltei jättää kierroksen välistä.
”Te ette ammu heitä”, Tristan sanoo rauhallisesti.
”Tristan, mitä sinä teet?” Salvatoren ääni kohoaa korkealle. ”Mitä helvettiä? Minä olisin neuvotellut sinun kanssasi meren herruudesta, jos olisin saanut ytimen haltuuni.”
”Sinä unohdat joka kerta, etten minä ole piraatti omaksi ilokseni. Minä en tee mitään vain itseni vuoksi.”
”Turhaan yrität tehdä itsestäsi jotakin pyhimystä.”
”En yritäkään. Yritän vain pelastaa tämän nuoren naisen, joka ei ansaitse tätä osakseen. Amelia on vedetty meidän sotkuihimme täysin vasten tahtoamme. Todellisuudessa hänen tulisi olla merellä huolehtimassa tulevasta tehtävästään ytimenvartijana. Siinä on riittävästi ajateltavaa sadoiksi vuosiksi. Ei hänen kuuluisi olla täällä meidän sotkujemme keskellä.”
”Hän sattuu olemaan ’meidän sotkujemme’ syy!” Salvatore sähähtää.
”Tristan on oikeassa”, Evanna toteaa. ”Meidän pitäisi hävetä. Amelia ei kuulu meidän sotkuihimme. Louis, päästä hänet pois. Sinä olet menettänyt kaiken kunniasi hallitsijana ja ihmisenä. Me tiedämme, mitä sinä olet tehnyt. Me tiedämme Shanasta ja rouva Bauerista ja tavoitteestasi ytimeen liittyen. Sinä olet pitänyt Ameliaa kuin kukkaa kämmenellä vain yhdestä syystä. Tristan, väistä, minä ammun tämän saastan täyteen reikiä.”
Tämän puolen Evannasta Amelia näkee vain harvoin. Säkenöivät silmät ovat tutut, mutta viha sanojen takana on suurta ja piilotettua. Tätä puolta itsestään Evanna ei tahdo hänelle näyttää. Suru riepoo Amelian rintaa jälleen. Miksi ihmiset piilottavat itsensä niin monen verhon taakse?
”Mitä teidän syytöksenne auttavat?” Louis siirtyy taaksepäin pitäen Ameliaa yhä tiukasti otteessaan. Amelian ainoa ajatus on, että meri auttaisi. Meri ei antaisi hänen kuolla näin. Vaikka eihän meri Shanaakaan auttanut.
”Amelia, me menemme nyt ytimeen. Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, päin vastoin, sinä olet suurin aarre, jota olen koskaan saanut pidellä käsissäni. Olet maailman tärkein tyttö.”
”Vaikka kutsuit häntä huoraksi, joka ei tiedä mitään?” Tristan kääntyy nyt heihin päin. ”Louis… Tiedätköhän sinä enää itsekään, mikä on totta ja mikä ei?”
Vai niin Louis oli häntä kutsunut. Sekin tekee hänet pelkästään surulliseksi. Sellainen määrä patoutunutta vihaa ei tee kenellekään hyvää.
”Ja tapoitko sinä poikasi, Louis? Voitko vieläkään kertoa totuutta?”
”Mitä helvettiä?” Evanna ja Gjon henkäisevät yhteen ääneen.
”Mitä täällä tapahtuu? Tristan, mitä sinä nyt?” Salvatore puuttuu puheeseen.
Tristan ja Louis jättävät kysymykset sikseen. Amelia tuntee olevansa tiellä, kun miehet kohtaavat toisensa. Taivas heidän yllään riippuu jo niin raskaana, että Amelia epäilee sen putoavan pian. Meri puuttuisi peliin, lähettäisi heille kaikkia riepottelevan myrskyn.
”… tiellä.”
”Mitä?”
”Hän olisi ollut vain tiellä. Ei sellainen nulikka voi johtaa maata. En voinut antaa hänen periä minua. Tristan, ole nyt järkevä. Ei tämä liity enää mihinkään. Ollutta ja mennyttä. Keskitytään tähän hetkeen.”
Ilme Tristanin kasvoilla on täysin murtunut. Amelia tietää, miksi.
”Jos se on totta…”
”Tristan. Älä. Tämä on turhaa. Tule, Amelia, mennään.”
”Ei, tämä ei ole turhaa”, sanoo yllättäen Gjon. ”Sinä murhautit minun äitini tämän vuoksi. Hän kuoli, jotta sinun suunnitelmasi eivät paljastuisi. Entä lapsesi sitten?”
”Tiellä. Tiellä kaikki…”
”Sinä olet harhainen. Harhainen ja kuvottava.”
”En voi uskoa, että olen palvellut sinua kaikki nämä vuodet”, Evanna sanoo visvaa äänessään.
Louis alkaa vapista. Ensimmäinen jyrähdys halkoo taivasta, aallot nousevat korkeammalle. Enää Amelia ei ratsastaisi niillä. Amelia tuntee, kuinka meren viha tiivistyy heidän ympärilleen. Ydin ei anna tämän tapahtua. Ihmiset ovat menneet liian pitkälle.
”Tristan, väistä nyt helvetissä. Tämä mies ei ansaitse elää. Jos hän todella on tappanut poikansakin, minä en pysty hyväksymään tätä”, Evanna sanoo.
Tristanin silmissä kiiltää. Leukaperät ovat kiristyneet. Tristan tulee lähemmäs, katsoo suoraan Amelian ohi Louisiin. Ameliaakin itkettää. Tristanin surua on helppo koskettaa, se on inhimillistä. Amelia uskoo edelleen ymmärtävänsä Tristania.
”Louis…”
”Älä… Tristan, älä…”
”En ole unohtanut. En hetkeksikään…”
”Älä…”
”En pysty antamaan anteeksi. Mutta minä… yhä edelleen…”
”Niin minäkin…”
Taivas jyrähtää. Ensimmäiset pisarat satavat kylminä heidän ylleen. Amelia kohottaa katseensa taivaalle. Sada, sada. Salvatore polkaisee jalkaansa kantta vasten. Mies on saanut tarpeekseen vitkuttelusta.
”Mitä aktuaalista helvettiä te teette? Tristan, mitä tämä esitys on?” Salvatoren ääni kohoaa jo epätoivoisen korkealle.
Tristan kääntyy kokonaan ympäri ja nostaa vasemman kätensä ylös. Salvatore tuijottaa miestä hetken ja näkee sitten sen, jonka Tristan on salannut kaikilta. Haavan vasemmassa nimettömässä. Samanlaisen kuin Louisilla.
Sen sijaan, että Salvatore alkaisi huutaa tai syytellä, mies räjähtää nauruun. Epäuskoinen käkätys täyttää laivan, kun Salvatore tuijottaa vuoroin Louisia, vuoroin Tristania.
”Vau, jestas, sinä se olet yllätyksiä täynnä”, mies nauraa. ”Mitä seuraavaksi? Minkä vitsin keksit piristääksesi tätä iloisen myrskyistä tilannetta?”
”Olen tosissani.”
”Aivan varmasti.”
”On hän”, Amelia sanoo hiljaa. ”On hän.”
Kaikki paitsi taivas hiljenevät. Myrsky kiertelee, salamoita ei vielä näy. Laiva keinuu niin, että Amelia tuntee veitsen nirhaisevan kaulaansa. Kipu on tilapäistä. Sillä ei ole nyt merkitystä.
”On se totta”, Louis sanoo hiljaa. ”Tristan…”
”Rakastan sinua. Mutta tämä… kaikki tämä on aivan liikaa.”
”Lapseni kuolemako sinua kiusaa? Voin antaa sinulle tarkan selostuksen siitä ja myös kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta. Ei tämä kirous tyhjästä minulle tullut.”
”Päästä Amelia. Päästä hänet nyt vain.”
Katkonainen, rikottu nauru raastaa Amelian korvia.
”Ja uhraan kaiken, mitä olen koskaan tavoitellut? Minä annoin pois perheeni, tein kaikkeni pitääkseni tämän tytön elossa. Olen odottanut tätä hetkeä koko ikäni, ja se on suurempaa kuin mikään. Se on suurempaa kuin koko se politiikka, jota olen tehnyt. Vain tällä keinolla valtiomme vaurastuu. Vain näin voimme hallita merta.”
”Entä minä? Rakas, entä minä?”
Louis ei enää naura. Amelia tuntee, kuinka häntä pitelevä ruumis vapisee.
”Ole kiltti. Älä tee tästä tällaista.”
”Minä uskoin sinuun. Alusta asti.”
Louisin ote hellenee. Taivas on musta, aallot kohoavat korkeammalle. Louis vavahtaa voimakkaasti. Kuningas päästää irti, ja sen jälkeen tapahtuu kymmeniä asioita samanaikaisesti. Amelia lysähtää polvilleen kannelle. Joku ampuu, Amelia ei tiedä, kuka. Louis kaatuu, hetken Amelia ajattelee, että tämä sai osuman. Sitten hän näkee, kuinka miehen silmät ovat miltei kokonaan valkoiset ja keho nykii. Kohtaus. Louis ei päästänyt irti myötätunnosta vaan silkasta kivusta. Tristan on polvillaan Louisin vierellä, pitelemässä kiinni. Kaikki tuntuu väristyneeltä näytelmältä.
Amelia kumartuu alas. Veren ja sairauden haju peittää laivan, ensimmäinen salama lyö taivaalta. Louisin koko keho kouristelee. Meri. Meri on tullut avuksemme. Verisuonet pullistelevat miehen otsalla, kasvot ovat punertavilla laikuilla. Ameliaa itkettää.
Taivaan raivotessa Amelia osaa ajatella vain sitä miestä, joka hymyili hänelle ja silitti hänen päätään. Salli hänen leikkiä merenrannassa, vaikka vihasi koko merta ja kaikkea siellä elävää. Kaikki se vain tämän vuoksi. Vain, jotta mies saisi haluamansa. Amelia huomaa itkevänsä. Ei Louisille itselleen, vaan omalle mielikuvalleen miehestä. Ja Tristanille, jonka kasvot ovat täynnä kyyneliä ja menetettyjä unelmia.
Kun Louisin kouristukset lakkaavat, verta ryöpsähtää leualta valkealle kaulukselle. Tristan pitelee miestä sylissään, muut katsovat vierestä silmät suurina. Louis ei kykene muuhun kuin kohottamaan vapisevaa kättään kohti Tristania. Tristan pitelee tiukasti, painaa päänsä alemmas.
”Rakas… Olen tässä. Olen tässä…”
”Ei… eieiei… Pelottaa. Pelottaa. En tahdo… mennä… vielä.”
”Ei mitään hätää. Ei hätää. En jätä sinua.”
”Sinä… Sinulla oli väliä. Aina. Sinusta minä en valehdellut. Uskothan?” Lisää verta. Suonet loistavat kuin salamat taivaalla.
”Uskon.” Kyyneleet ovat kastelleet Tristanin koko kasvot. ”Olen tässä. Sinulla ei ole hätää.”
”Pelottaa… Tristan, minua pelottaa…”
”Tiedän sen, rakas. Olen kanssasi.”
”Anna minulle anteeksi…”
”Minä annan. Ihan kaiken…”
Tristan painaa pehmeän suudelman Louisin verisille huulille. Amelia ei voi muuta kuin katsoa. Tähän hänellä ei ole osuutta. Tätä hän ei voi koskettaa. Louis kurottaa Tristania kohti kuin pelokas lapsi. Tristan pitelee kiinni, kun viimeinen kouristus vie Louisin voimat. Mies katsoo ylös myrskyyn, eikä kukaan tiedä, mitä tämä näkee ennen kuin silmien katse lasittuu.
Ruumis muuttuu hervottomaksi Tristanin sylissä. Samalla salamat iskevät lähelle, taivas jyrisee kuin hajoaisi liitoksistaan. Tristan vetää hervottoman Louisin rintaansa vasten ja huutaa. Kaikki muut vain katsovat. Salama iskee kauppalaivaan, purjeet syttyvät tuleen. Huutoa. Itkua. Surun kakofonia.
Raivostunut meri ja repaleiset, sitä hallitsemaan pyrkivät ihmiset. Amelian sisällä myrskyää. Kyyneleet valuvat äänettöminä hänen kasvoilleen. Hän voisi lopettaa tämän kaiken. Hän voisi tehdä kuten Shana, lopettaa ihmisten sodat, pelastaa meren. Kauhistuttava, kaiken läpäisevä vastuu lepää hänen hartioillaan. Valinta on hänen.
Ja hän on jo päättänyt, mitä tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti