Luku 5: Jännite
Mikään ei piristä kotisatamaan paluuta niin kuin vanhan vihollisen kohtaaminen. Tristan pyörittelee pistoolia kädessään ja virnistää pitkälle miehelle ovella. Salvatore Lavellan. Merten pelätyin piraatti, mies, jonka ei pitäisi olla täällä. Tämä on Tristanin aluetta.
Salvatore vetää pistoolinsa esille ja osoittaa kattoon. Koko kapakallinen merenkävijöitä juoksee kiltisti takaovesta ulos. Mara katsoo Tristania vielä viimeisen kerran, naisen myrskysilmissä on varoitus. Tristan tietää kohtaavansa naisen jälleen joskus silloin, kun sitä vähiten odottaa.
”No”, Tristan lausuu venytellen, ”mikä ajaa kapteeni Lavellanin minun alueelleni? Muistelisin, että minulla on oikeus ampua sinut ja miehistösi siihen paikkaan, jos laivasi seilaavat näillä seuduilla.”
Tristan osoittaa aseensa kohti Salvatorea.
”Vai mitenkä on?”
Toinen merirosvo vie aseen takaisin takkiinsa ja ojentaa tyhjät kätensä kohti Tristania.
”Olen rauhallisin mielin liikkeellä. Miehistöni odottaa laivassa kuunnousuun saakka kaikessa rauhassa.”
Tristan alkaa nauraa.
”Onneksi sinä olet tunnettu rauhallisuudestasi.”
”Minä kuulin merellä tarinan.”
”Merellä kuulee tarinoita.”
”Sinä et ole ollut laivallasi. Missä sinä olet ollut?”
”Sellaisenko asian takiako sinä olet täällä? Minähän olen voinut olla vaikkapa jonkun ihastuttavan neitokaisen sylissä, mitä se mihinkään liittyy?”
”Sinä et ole ollut laivallasi viikkoihin.”
”Niin? Ei tämä kuulu sinulle laisinkaan. Minä operoin omalla alueellani ja sinä omallasi.”
”Et kai sinä ole aloittanut mitään? Meillä on sopimus.”
”Minä en ole selkäänpuukottaja, ja sinä tiedät sen.”
”Sinä salaat jotakin.”
Tristan istuutuu takaisin tuolilleen niin huolettomasti kuin kykenee. Maralle sen saattoi myöntää. On salaisuus, josta hän ei saata vielä puhua. Salvatore on hänen omiaan, merten mies kuten hänkin, mutta Salvatoren keinot eivät ole hänen keinojaan. Salvatore ryöstää itselleen, hän kerää mainetta ja rikkauksia. Tristan ei tee niin. Tristan on oikeuden puolella.
”Tristan.” Salvatoren ääni madaltuu. Mies tulee lähemmäs. ”Meillä on sopimus, ja sinä tiedät, mitä se tarkoittaa. Et voi aloittaa sotaa ilman lupaani.”
”Arvon toveri, minä en ole aloittanut ensimmäistäkään sotaa. Minulla on omia bisneksiäni, aivan kuten sinullakin. En ole sinulle tilivelvollinen.”
”Sinut on sattumoisin nähty King’s Shorella.”
Helvetti. Sitä ei niin vain selitettäisikään. King’s Shorella on linna, jota meri nuolee. Meren itsensä kiroama kuningas sen sisällä, oman sairautensa vanki. Kaikkien piraattien ensimmäinen vihollinen – itse hallinto.
Salvatore tulee yhä vain lähemmäs. Miestä katsomalla Tristan muistaa jälleen, miksi jo pelkkä kapteenin ulkonäkö herättää merellä kauhua. Hurjat, mustat hiukset täynnä helmiä ja sulkia. Toinen silmä lapun peitossa ja syvä arpi, joka juoksee kalpeiden huulten yli. Tällaisista merirosvoista on kuvia rannikon lasten kirjoissa. Mutta Salvatore on hätkähdyttävän totta seistessään Tristania päätä pitempänä hänen edessään.
”Mitä sinä tarkalleen ottaen teit King’s Shorella”, Salvatore sanoo lausuen jokaisen sanansa huolella, ”kun se ei ole meistä kummankaan aluetta?”
Helvetin helvetti. Tristan voisi valehdella. Sanoa, että silminnäkijä näki jonkun toisen. Mutta kuka häntä ei tunnistaisi? Hän on itse luonut maineensa merellä. Hänet tiedetään lähes kaikkialla, minne hän meneekin.
”Minä olen vakoillut.” Nielaus. ”Olen tutkinut hänen korkeutensa liikkeitä tulevan varalta.” Tristan lausuu hänen korkeutensa kuin se olisi myrkkyä hänen kielellään.
”Meillä ei ole ollut puhetta mistään sellaisesta. Räjäytä rauhassa niin monta kuninkaan laivaa kuin ehdit, mutta jätä se alue rauhaan”, Salvatore sihahtaa. ”Ymmärrätkö?”
Tristan hymähtää. Salvatore kiskaisee hänet takinkauluksesta lähelleen. Tristan nostaa kätensä ilmaan ja pudistelee päätään.
”Hei, hei, rauha maassa, muistatko?”
Salvatore sysää Tristanin lähes väkivalloin pois.
”Ymmärrätkö sinä, vai pitääkö sinut saada ymmärtämään?”
”’Oi, olen kapteeni Lavellan ja tulen rauhassa…’ Hah, kuuntele nyt itseäsi. Mitä sinä meuhkaat tällaisesta? Minun pienillä tutkimusretkilläni on sitä paitsi merkitystä kaikelle sille, mitä tuleman pitää. Tahdotko kuulla, mitä kuningas tällä hetkellä tekee? Etsii veljentytärtään. Sitä vähän yli kaksikymppistä neitokaista, jonka tuleviin häihin koko King’s Shore ja sisämaa ovat keskittyneet. Heillä ei ole tällä hetkellä aikaa ajatella muuta kuin mahtipontisia häitä ja kadonnutta morsianta. Traagista, eikö? Rikkailla on melkoisia ongelmia.”
”Onko joku aatelinen taas kadonnut?”
Salvatoren mustassa silmässä välähtää. Tristan tietää, että oikeita naruja nykimällä Salvatoren saisi hiljaiseksi. Mara oli oikeassa. Salvatore on jo kerran ryöstänyt aatelisen. Sen koettelemuksen jälkeen hän ei enää koskaan ryhtyisi samaan.
”On toki”, Tristan sanoo varmasti, aivan kuin olisi selvittänyt sen itse retkillään eikä kuullut sitä hetki sitten Maralta.
”Neidonryöstäjä voi olla joku pienempi tekijä. Täytyy pitää silmät auki.”
”Niin.” Tai jokin aivan muu. Tristan muistelee Maran sanoja ja tuntee väristyksen juoksevan selkäänsä pitkin.
”Täytyypä pitää tämä mielessä. Sellaisesta tytöstä saisi melkoiset lunnaat.”
”Sinuahan ei pitänyt enää kiinnostaa kiristää aatelisia sen edellisen kerran jälkeen.”
Salvatoren nyrkki viuhahtaa ilmassa, mutta Tristan ehtii väistää penkkinsä puoleen.
”Hei! Se rauha, kuomaseni, rauha!”
”Pidä huolta omista asioistasi.”
”Pidänhän minä, hyvin pidänkin!”
”Voit siis vannoa minulle, että et ole suunnittelemassa mitään aatelisten suhteen? Et voi ryhtyä räiskimään yksiksesi. Se sota on meidän molempien.”
”Tahdot vain päästä henkilökohtaisesti repimään silmät hänen korkeutensa päästä.”
”Se mies on sisältä mätä. Tietenkin tahdon. Louisin tappaminen on minun henkilökohtainen velvollisuuteni.”
”Ollaanpa sitä dramaattisia.”
”Nyt se saatanan turpa kiinni.”
Tristan nauraa ja haroo ruskeaa hiuspehkoaan.
”No niin, alkaisikohan tämä visiitti olla tässä? Yö lähestyy, rakkailla kapakkalaisilla lienee kylmä tuolla ulkona.”
”Ei tuolla viinan kittaamisella.” Salvatore pudistelee tummaa päätään. ”Minä en luota sinuun.”
”Mahtava juttu. Kiitos rehellisyydestäsi.”
”Lakkaa vinoilemasta minulle, löydät sen vielä edestäsi.”
”Hui. Kapteeni Lavellan taisi juuri uhkailla minua aivan suoraan.”
”Miten sinun miehistösi sietää sinua?”
”He rakastavat minua!” Tristan nauraa. ”Ja minä heitä. Minun ihmissuhteeni pohjaavat luottamukseen ja välitykseen eivätkä erinäisiin sopimuksiin ja väkivallalla uhkailuun. Suosittelen lämpimästi sinullekin.”
Salvatoren leukaperät kiristyvät, mutta mies pysyy rauhallisena, hengittää vain syvään.
”Jos todella tiedät, mitä olet tekemässä, sen kun jatkat King’s Shorella hyppäämistä. Kunhan et tule nähdyksi.” Mies kohottaa kulmiaan.
Tristan tuumii, voisiko joskus itsekin käskyttää Salvatorea alueista, jotka eivät ole heidän kummankaan piirissä. Tuskin. Mies olisi heti osoittelemassa häntä aseella.
”Minä pysyn omalla alueellani. Minun keskittymiseni on hivenen toisaalla, kuten hyvin tiedät.”
”Vieläkö sinä jahtaat ydintä?”
”Minä tulen aina jahtaamaan ydintä.”
”Vaikka rakas kuninkaamme tuhoaisi mielin määlin merta sillä välin?”
”Se sota saa odottaa. Kuten sanoin, minulla on parempaa tekemistä. Sinulla selvästi ei ole, joten anna mennä, valmistaudu ja kerää kaikki tieto tulevan varalle.”
Aivan kuin Tristan ei pystyisi mihinkään ilman Salvatoren apua. Hän tyytyy tällä kertaa vain hymyilemään pitemmälle kapteenille. Hän ojentaa kätensä kätelläkseen. Salvatore tarttuu siihen selvästi vastentahtoisesti.
Kättelyn jälkeen Salvatore lampsii mustilla saappaillaan ovelle ja vilkaisee ainoa silmä siristyneenä Tristania.
”Älä ryhdy riehumaan. Ja ilmoita minulle, jos se aatelistyttö löytyy.”
”Tottahan toki.”
Ovi paiskaantuu kiinni. Tristan lysähtää tuolille ja vetää syvään henkeä. Merelle kiitos hänen ei tarvinnut selittää tekemisiään sen tarkemmin. Salvatore on liian suurpiirteinen kyselläkseen yksityiskohtia. Yhteinen vihollinen riittää. He molemmat pyrkivät kaatamaan hirmuhallinnon, vaikka katsovatkin asiaa sen täysin eri laidoilta.
Ihmiset alkavat virrata takaisin kapakkaan. Kynttilöitä sytytetään ja tuoppeja kumotaan. Maraa ei näy, nainen on kadonnut jälleen omille teilleen. Syvällä sisällään Tristanilla on tunne, että nainen on ymmärtänyt, millaista salaisuutta hän piilottelee. Kaikki on hyvin niin kauan, kun mikään ei päädy Salvatoren korvien kuultavaksi. Tristan tuijottaa hiljaa rastin muotoista haavaa vasemmassa nimittömässään. Sinä olet toistaiseksi vain minun. Kenenkään ei tarvitse vielä tietää. Tristan nousee tuoliltaan ja kävelee täyden kapakan halki viileään yöhön, jota kuunsirppi jo valaisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti