Luku 14: Meren lapsi
Alapuolella on vieraita muotoja. Kallioita, ikään kuin vedenalaisia asumuksia. Amelia näkee niissä jotakin etäisesti tuttua, vaikka mikään merenväen kodeissa ei muistuta suoraan mitään ihmisten maailmasta. Taas. Taas minä yritän yksinkertaistaa kaiken, mitä näen.
”Amelia.” Kirkas, kupliva ääni. Amelia kääntyy, mekko pyörähtää raskaasti ympäri. Hän voisi yhtä hyvin vain riisuutua vaatteistaan, tulla samanlaiseksi kuin merenväki. Häpeilemättömäksi ja vapaaksi.
”Sinä löysit takaisin.”
Laine ui lähemmäs valkeat hiukset ympärillä leijuen. Kaikki meren alla näyttää niin taianomaiselta. Kaiken tämän kauneuden ihmiset haluavat haaskata ja pilata.
”Meri ei selvästikään tahtonut minun tietävän vielä totuutta”, Amelia hymähtää, ”mutta nyt se halusi minut takaisin. Minusta tuntuu, että tällä kaikella on tarkoituksensa.”
”Olet ymmärtänyt ytimen oikein. Juuri näin se toimii. Varsin mielivaltaisesti.” Laine hymyilee leveästi, Amelia erottaa muutaman terävän hampaan huulten takaa. ”Kerrohan, missä olit.”
Laineen kasvoille lankeaa varjo, joka ei johdu vedestä.
”Yksi niistä laivoista, joiden luota putosit mereen, räjähti kappaleiksi. Tunsitko sen?”
Räjähti? Evanna on siellä! Ja Gjon! Ja Tristan… Laine näkee paniikin Amelian eleistä ja tarttuu tätä ranteesta.
”Ei hätää! Amelia, ei hätää. He ovat hengissä.”
”Mistä tiedät? Minä aiheutan taas pelkkää harmia! Hyvä luoja, ei, en tahdo heille käyvän mitään…”
”He ovat kunnossa! Minä tietäisin, jos eivät olisi!”
”Miten sinä voit tietää!!”
”Veden liikkeistä! Ei hätää!”
”Minun ystäväni ja kihlattuni ovat siellä!”
”Tiedän, tiedän, ei hätää! He ovat hengissä. Rauhoitu. Minä tiedän kyllä. Mitään pahaa ei tapahtunut. Tule, mennään pois täältä.”
”En voi jättää heitä!”
”Olet tehnyt niin jo! Anna heidän etsiä oma totuutensa. Sinä olet lähempänä omaasi kuin koskaan.”
Amelian tekisi mieli itkeä. Veden alla hänen kyyneleensä sekoittuisivat vain veteen, hän voisi vapauttaa ne, mutta ne eivät tule, vaikka hän pinnistelee. Hänen oma totuutensa. Enää hän ei ole lainkaan yhtä varma sen kohtaamisesta. Se tuntuu olevan kaukana syvyyksissä hänen ulottumattomissaan.
”Minä vien sinut ytimenvartijan luo. Hän saa rauhassa kertoa sinulle, miksi meri on aina kutsunut sinua luokseen.”
”Eikö hänellä todella ole nimeä? Ettekö te käytä sellaisia?” Taas Amelia huomaa yrittävänsä yksinkertaistaa kokemaansa.
”Meidän nimemme eivät käänny teidän kielellenne. Siksi, jos ihmiset tahtovat kutsua meitä, he keksivät meille omat nimet.”
”Entä hän – ytimenvartija? Mitä nimeä hänestä käytetään?”
”Hän on vanhempi kuin kuninkaanlinna, vanhempi kuin sinun sukusi, niin vanha, että jos hänellä joskus oli nimi, se on jo kauan sitten painunut aaltoihin.”
Amelia nyökkää. Ei yksinkertaistusta. Tämä maailma tulisi niellä sellaisenaan.
”Ihmiset kutsuvat häntä meren kuningattareksi, vaikka meillä ei ole kuningattaria tai kuninkaita, sellaiset tittelit ovat teidän ihmisten murhe. Ytimenvartija on sana, jota käyttävät vain ne, jotka tietävät, mistä puhuvat. Mutta on olemassa nimi, jota hänestä käytetään ihmisten keskuudessa. Katsos, hän on niin vanha ja voimakas, että joskus hän ottaa ihmisen muodon ja kävelee kahdella jalalla heidän keskuudessaan.”
”Todellako? Miksi häntä silloin kutsutaan?”
”Mara”, Laine sanoo hiljaa, ”silloin hänen nimensä on Mara.”
*
Maran hiukset leijuvat kaikkialla vedessä. Ameliasta ne muistuttavat edelleen levää, joka takertuu joka paikkaan, valtaa elintilaa vedestä. Amelia katsoo naista pitkään. Tänään hänen piirteensä ovat selkeämmät, on kuin harso olisi laskettu hänen yltään. Helmiäiselvalkoiset silmät loistavat pistävinä keskeltä kalpeita kasvoja.
”Mara?” Amelia hengähtää, kun mikään muu sana ei tunnu oikealta.
Hymy leviää Maran huulille.
”Kuulit siis nimeni ihmisten keskuudessa. Tiesitkö, että he eivät tiedä ytimenvartijan ja Maran olevan sama olento?”
”Eivätkö todella?” Amelia luo vilkaisun ylemmäs veteen, mutta Lainetta ei näy enää missään. Tätä Laine ei hänelle kertonut.
”Heille Mara on nainen, joka tulee ja menee. Kenties mysteeri, kuten merikin, mutta ihminen yhtä kaikki.”
”Se on ikään kuin peiteidentiteetti. Jonkinlainen rooli.”
”Sellaiseksi minäkin sitä kutsuisin. Vai mitä itse tekisit, jos olisit minun asemassani? Uskaltaisitko näyttäytyä sellaisena, mitä ihmiset pelkäävät kaikkein eniten?”
Amelia nyökkää.
”Minä en tahtoisi peittää sitä, kuka olen, mutta minä ymmärrän, miksi sinun täytyy tehdä niin.”
Marasta pääsee korkea nauru, joka muistuttaa Amelian kuulemaa merenkieltä. Korkeaa ja kuplivaa, vain hädin tuskin ihmisen korville kuuluvaa.
”Entä kuka sinä olet?”
”Sitä minä olen tullut tänne selvittämään.”
”Tiedän sen. Ydin on kutsunut sinut. Mutta kerro sinä ensin itse.”
Kukako hän on? Tyttö, joka ei ymmärrä elämää ympärillään. Maailma menee eteenpäin, mutta hän seisoo paikallaan tuijottamassa merelle. Häntä revitään joka suuntaan, eikä hän itse tahdo muuta kuin rauhan. Rauhan meren äärellä. Vain laineet rauhoittavat häntä. Se tunne, kun ne hipovat nilkkoja ja kutsuvat luokseen. Kaiken sen Amelia kertoo, mutta sanat tuntuvat tyhjiltä, niistä puutuu varmuus. Meri riisuu hänet aseista, hänellä ei ole mitään, millä suojata itseään.
Maran suuret, valkoiset silmät katsovat suoraan Ameliaan. Amelia tietää sen, vaikka katsetta on hankalaa seurata kaiken ollessa maidonvalkeaa. Mara tulee lähemmäs, ojentaa mustunutta kättään ja sipaisee Amelian poskea hellästi kuten joku, joka on aina tuntenut hänet. Kuten äiti tai sisko, joku, joka ei koskaan jätä häntä.
”Kerro minulle, kuka minä olen”, Amelia henkäisee. Mara on niin lähellä, että Amelia näkee, kuinka kidukset väreilevät. Amelialla ei ole sellaisia, mutta hän osaa hengittää veden alla. Hänessä on enemmän ihmistä kuin merta. Kuka minä olen?
”Sinä, rakas tyttö, olet syntynyt meren ytimessä”, Mara sanoo. ”Kukaan ei synnyttänyt sinua. Sinä et ole ihmisestä etkä merenväestä. Sinä olet ytimessä syntynyt lapsi.”
Ytimessä. Villissä ja hurjassa ytimessä, joka heittää laivat karille ja hukuttaa sääliä tuntematta. Ytimessä, joka kirosi hänen setänsä, kuninkaan. Kovassa ja karussa, mutta oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa. Meri kuljettaa laivat kotiin, meri antaa takaisin sen, mitä ottaa. Vai onko oikeudenmukaisuus katsojan silmissä? Näkeekö Amelia vain heijastuman omasta ihmisyydestään? Ehkä meren suopeus johtuu vain hänen omasta tarpeestaan nähdä kaikessa jotakin kaunista ja hyvää.
”Sulattele rauhassa. Sano, kun saan jatkaa.”
Marassa todella on jotakin syvän äidillistä. Sitten Amelia muistaa, miten monta elämää Mara on nähnyt, miten pitkään hän on katsonut, kuinka kuningaskunta kohoaa sellaiseksi kuin se nyt on.
”Jatka vain. Minä tahdon kuulla. Olen täällä sen vuoksi.”
”Sinä synnyit ytimessä. Olin järkyttynyt. Koko merenkansa oli. Me kaikki kokoonnuimme katsomaan sinua, ihmisenmuotoista olentoa. Osa oli raivoissaan. Kuinka meri saattoi? Se antoi meille meidän silmissämme ihmisen. Mitään sellaista ei ollut tapahtunut minun elinaikanani. Ketään vanhempaa ei enää ole, minä olen vanhinta, mitä meressä elää. Muut näkivät reaktioni. He näkivät, että olin kauhuissani.”
Amelia nyökkää. Hän saattaa kuvitella, kuinka pyrstölliset olennot käpertyvät pienen lapsen ympärille uskaltamatta koskettaa. Hän näkee, kuinka Maran silmät suurenevat ja ilme hurjistuu.
”Kun minä yritin tarttua sinuun, ottaa sinut syliin, virtaus kiskaisi sinut mukaansa. Me seurasimme sinua, yritimme ymmärtää, mitä meri meiltä haluaa. Kaikki huusivat minulle, että minun tulisi kyetä hallitsemaan tilannetta. Olen ytimenvartija, on minun tehtäväni kontrolloida ydintä. Mutta kun minäkään en siihen pystynyt, me kaikki tiesimme, että tässä on kyse jostakin meitä suuremmasta.”
”Minä en… minä en tainnut jäädä silloin mereen.”
”Virtaus vei sinut ihmisten luo. Kotirantaasi, isäsi syliin. Kuu hohkasi sinä yönä kuin merkkinä jostakin tärkeästä. Minä en ole vielä tähän päivään mennessäkään unohtanut, kuinka valo loisti pinnan alle. Näin, kuinka sinä nousit merestä ihmisten syleiltäväksi. Silloin tiesin, että niin pitää tapahtua. Sinun piti kasvaa ihmisten keskuudessa, mitä ikinä se takoittikaan.”
Amelia nieleskelee. Hänen isänsä ei ole hänen isänsä. Hän on joku muu. Ei ihminen eikä merenelävä. Jokin täysin vieras, jota kumpikaan puoli ei saa omakseen. Hän seisoo kahden maailman välissä.
”Tiedätkö sinä vieläkään, kuka minä olen?”
”Minulla ei ole suoria vastauksia sinulle eikä itselleni”, Mara myöntää. ”Olen tutkinut asiaa koko elinikäsi, eikä minulla silti ole antaa sinulle pysyvää vastausta. Minulla on vain arvauksia. Ja niin on ihmisilläkin. Kerrohan, mitä sinä ajattelet meripolitiikasta.”
”Meripolitiikasta?” Näin yllättäen? Amelia ei kuvitellut tulleensa tänne puhumaan siitä. Hän ymmärtää häviävän vähän siitä, mitä ihmiset sotivat keskenään. ”Minä… Tuota, minun on tunnustettava, että en ole ajatellut asian virallista puolta. Mutta minua pelottaa, että ihmiset kuluttavat merta ja tuhoavat alueita. Ja minua pelottaa se kuilu, joka kansojen välillä vallitsee – ihmisten ja merenväen. En kuitenkaan tiedä tarpeeksi. On paljon asioita, joita en ymmärrä. En esimerkiksi ole koskaan saanut tietää, miksi setäni vihaa merta niin palavalla intohimolla.”
”Niin, setäsi, kuningas. Hänestä minä olisinkin puhumassa seuraavaksi.”
”Mitä Louis on tehnyt?”
”Mitä hän ei olisi tehnyt hallintokaudellaan on parempi kysymys.”
”En aivan ymmärrä.”
”Se mies tuntuu tietävän tarkalleen, kuka sinä olet. Paremmin kuin minä. En tiedä, johtuuko se hänen vainoharhaisuudestaan ja pakkomielteestään meren ytimeen, mutta hän tietää yhtä kaikki.”
”Louisko? Ei, tässä täytyy olla jokin erehdys. Hän välittää minusta, on aina välittänyt. Hän olisi kyllä kertonut, jos minussa olisi hänen silmissään jotakin… outoa.”
Mara pudistaa päätään niin, että mustat suortuvat keinahtelevat vedessä. Sitä on hypnoottista seurata.
”Amelia. Minulla on syytä uskoa, että sinun setäsi on ollut suopea sinulle tasan yhdestä syystä.”
Ei. Älä sano sitä. Älä riko luottamustani niihin ihmisiin, jotka ovat kasvattaneet minut ja kunnioittaneet minua. En kestäisi sitä.
”Sinun setäsi on pitänyt sinut lähellään voidakseen käyttää sinua aseena merta vastaan. Siihen lopputulokseen olen tullut. Hän pyrkii hyötymään sinusta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti