Luku 4: Salaisuus
Evannan laiva lähtee jo samana yönä. Pienin mahdollinen miehistö, vain pakolliset varustukset mukaan. Kuninkaan huomaamattomin laiva, ei punaisia kylkiä, ei lippuja. Pelkkä merkitsemätön laiva, hädin tuskin laillinen. Keula kohti kuunsirppiä.
Yöllä ei tuule, meri on tyyni. Evanna ei seiso ruorin takana. Hän istuu kannella ja ajattelee. Gjon on täällä. Hyödytön sulhaspoika, joka osaa kyllä käyttää asetta, mutta ei mitään muuta. Amelia ei koskaan voisi tulla onnelliseksi sellaisen miehen kanssa.
Gjon seisoo kauempana ja nojaa laitaan kuin merimies konsanaan. Evannaa suututtaa, mutta viileä meri-ilma rauhoittaa hänen aistejaan. Hän pystyisi tähän kyllä. Mitä tahansa rakkaan Amelian eteen. Kuninkaan sanat pyörivät yhä Evannan tajunnan perukoilla. Olisiko todella mahdollista, että itse meri olisi imaissut Amelian mukaansa? Siinä tapauksessa tytön löytäminen olisi lähes mahdotonta.
”Sinä näytät mietteliäältä.” Yllättäen Gjon on siinä, liian lähellä. Evanna hypähtää ylös ja tuijottaa miestä kulmiensa alta.
”Niin. Minun paras ystäväni on kadonnut.”
”Mistä lähdemme etsimään häntä ensimmäisenä?”
”Minun vaistoni sanovat, että emme löydä häntä yhdeltäkään rannalta.”
”Mitä tarkoitat?”
Evanna ei halua ilmaista kuninkaan epäilyjä suoraan. Gjon ei ymmärtäisi. Sisämaan kasvattama nuorukainen ei tiedä, mitä meren äärellä kasvaneet tarkoittavat sillä, kun meri puhuu.
”Amelia on aina tuntenut suurta viehtymystä mereen. Hän saattaa seistä tuntikausia parvekkeellaan vain katsomassa laineita.”
”Niin, sen olen saanut tietää.”
Olen saanut tietää. Aivan kuin miestä ei kiinnostaisi laisinkaan ottaa itse selvää tulevasta morsiamestaan. Evanna kiristelee hampaitaan.
”Paljonko sinä tiedät merestä?”
”Millä tavalla?”
”Ylipäätään.”
Mies luettelee asioita, joita kuka tahansa sisämaalainen luettelisi. Mereneläviä, pahamaineisimpia merirosvoja. Kuninkaan ikuisen taistelun meren kanssa. Kirouksen, joka teki kuningas Louisista sairaan. Merenväen, jota kaikki varovat. Ei mitään sellaista, mistä olisi vähääkän hyötyä. Evanna huokaa syvään. Pojalle pitää opettaa kaikki omakätisesti.
On olemassa jotakin suurempaa. Jotakin sellaista, josta harva tietää, ellei elä enemmän laineilla kuin maa jalkojensa alla. Evanna tietää siitä riittävästi, koska hän työskentelee miehelle, joka on meren itsensä kiroama.
”Kuulehan. Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.” Evanna vetää Gjonin syrjään. Miehen ruskeat silmät seisovat suurina päässä. ”Hänen korkeutensa kirous. Mainitsit sen. Paljonko tiedät siitä?”
”Hänen korkeutensa sairaus on tiedossa kaikkialla maassa. Miten tämä liittyy morsiameni katoamiseen?”
”Saattaa hyvinkin liittyä. Millaisen tarinan sinä olet kuullut siitä, kuka hänen korkeutensa kirosi?”
Gjonin otsa rypistyy.
”Merenväki, joka suuttui hänen korkeudelleen siitä, että hänen laivansa ja sotilaansa tuhosivat heidän alueitaan. Hänen korkeutensahan on valloittanut paljon uutta maata ja vaurastuttanut kansaamme.”
Evanna nyökkää. Tätä versiota kerrotaan sielläpäin, missä Gjon on kasvanut. Kuningas Louisin sairastuminen on muuttunut myytinkaltaiseksi kertomukseksi, josta puhutaan kuten merirosvojen rankimmista rikoksista tai seireeneistä, jotka houkuttelevat miehiä kuolemaansa. Toden ja myytin raja on haalistunut vuosien saatossa.
”Se ei ollut merenväki”, Evanna sanoo niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulee, ”vaikka hänen korkeutensa onkin avoimessa sodassa koko meren kanssa. On kuitenkin olemassa jotakin suurempaa kuin merenväki. Meri on muutakin kuin ne, jotka asuvat siellä.”
Gjon nyökkää.
”Merellä on luonne. Ydin.”
”Minä olen aina kuvitellut, että merellä on kuningatar.”
Evanna pudistaa päätään. Hän saattaa nähdä, kuinka myytit juoksevat toistensa ohi, sekoittuvat päistänsä.
”Eikö todella? Moni merimieshän on nähnyt hänet. Naisenkaltaisen olennon, hurjan mustahiuksisen merenelävän, joka lietsoo myrskyjä ja hukuttaa laivoja, jotka rikkovat meren rauhaa.”
Evanna nyökkäilee. Nuorukainen ei ole täysin pihalla, mikä helpottaa tilannetta. Evanna vihaa, kun joutuu selittämään asioita, jotka ovat hänelle itselleen itsestäänselvyyksiä.
”Merellä ei ole kuningatarta. Merellä on ydin. Harva tietää, mitä se tarkoittaa.”
”No, mitä se tarkoittaa?”
”Sitähän lauletaan lauluissakin – että merellä on oma luonne, eikä sitä voi kesyttää. Merellä on ydin. Jokin, joka ohjaa sen toimintoja. Se on ikään kuin meren sielu.”
”Selvä. Se ydinkö kirosi kuninkaan?”
”Niin sen voisi sanoa. Meri itse julisti sodan hänen korkeuttaan vastaan.”
”Vai oliko se sittenkin toisin päin?”
”Meri on vienyt hänen korkeudeltaan paljon. Sillä, kuka aloitti mitäkin, ei ole enää merkitystä.”
”Tämä ydin… Se on kovin abstrakti ajatus.”
Naurahdus pakenee Evannasta. Gjonin kaltaisille miehille kaiken pitää olla aina niin kovin yksinkertaista. Evanna nojaa laivansa laitaan ja katsoo merta valaisevaa kuunsirppiä. Tätä maailmaa ei voi selittää. Se täytyy kokea.
”Eikö se ole enemmänkin metaforista? Merellä on hurja luonne, meri on villi ja arvaamaton, se vie, minkä vie – eikö kyseessä ole enemmänkin sanonta? Vai yritätkö kertoa minulle, että merellä on… persoona?”
”Tavallaan.” Syvä huokaus.
”Mutta se ei taida puhjeta puhumaan tai kävelemään kahdella jalalla. Tai uimaan pyrstöllä.”
”Ei. Se ei ole mitään sellaista.”
”Mutta se on silti kyennyt kiroamaan kuninkaamme?”
”Ytimellä on vartija.”
”Luoja nyt.”
”Kuuntele, helvetti. Tiedän tämän olevan kummallista.”
”Tämä on todella abstraktia, sen minä vain sanon. Mutta en minä kyseenalaista. Minä en ole merimies.”
”No et todella ole! Sen kyllä huomaa.”
Gjon rykäisee kurkkuaan. Evanna ei edes yritä pehmentää sanojaan.
”Ytimenvartija on se, jota moni taitaa nimittää meren kuningattareksi. Merenväkeä. Heidän eräänlainen johtajansa.”
”Ahaa. Eli en ollutkaan väärässä kuningattaresta.”
”Minusta tuntuu, että merenväki ei käytä hänestä sellaista sanaa, mutta joka tapauksessa. Ytimenvartija on eräänlainen portti meren ytimen ja kaiken merellä kulkevan välillä.”
”Jonkinlainen… personoituma?”
”Ei. Pelkästään vartija. Hän huolehtii, että meri on tasapainossa kaikkien kulkijoittensa välillä.”
”Eikö tämä… ydin pärjäisi ilman vartijaa?”
”Ei. Sellaista tilannetta ei ole koskaan kohdattu. Ytimellä täytyy aina olla vartija. Muuten meri on täysin kontrolloimaton. Se olisi yhä nykyistäkin arvaamattomampi.”
”Tiedätkö, Evanna, minä olen erittäin tyytyväinen ammattivalintaani juuri nyt.”
”Turpa kiinni.”
Evanna mätkäisee nuorukaista olkaan. Gjon naurahtaa. Kuinka mies saattaa huvittua nyt, kun Amelia on poissa? Evanna marssii kauemmas, jotta hänen ei tarvitsisi katsella miehen rasittavia kasvoja.
”Ei mutta, rehellisesti puhuen, yritätkö sanoa, että tämä itse meren ydin olisi jotenkin houkutellut Amelian matkaansa?”
”Minä…” Evanna sulkee suunsa hetkeksi. Hän on keskustellut tästä kuninkaan kanssa. Salaisuuksia vain hänen ja Louisin välillä. Evanna huokaa syvään. ”Kyllä. Juuri niin minä epäilen.”
”Entä se… vartija?”
”On hyvin harvinaista, että ydin tekee mitään ilman, että vartija tietää siitä.”
”Minä en ymmärrä tätä yhtään.”
”Tulet ymmärtämään.”
”Evanna…”
”Hitto sentään.” Evanna paukauttaa nyrkkinsä laitaa vasten. ”Minä yritän tässä sanoa, että Amelia on erityinen. Jos on syytä olettaa, että itse meri kutsuu Ameliaa…” Evanna värähtää. ”Me elämme lopun aikoja. Mitä tahansa saattaa tapahtua.”
”Nyt ymmärrän vielä vähemmän.”
”Meri tarvitsee Ameliaa.”
”Amelia on tavallinen tyttö!”
Evanna päästää ilmoille korkean naurun. Kukaan miehistöstä ei reagoi. Laiva lipuu tyynesti kohti tähtien täplittämää yötä. On kirkasta ja kaunista, mutta Evanna on uupuneempi kuin koskaan.
Selvä on. Salaisuudet olisi revittävä auki. Louis tiesi, että niin kävisi, jos Gjon otettaisiin mukaan matkalle. Kuningas kestäköön sen, mihin on ryhtynyt.
”Amelia”, Evanna hengähtää, ”ei ole tavallinen tyttö.”
Odotus leijuu yössä. Gjon tuijottaa Evannaa aivan hiljaa.
”Amelia ei ole ihminen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti