Luku 7: Uusi kulma
Kun pienen saaren rannalla erottuu naiseksi tunnistettava siluetti, Tristan laskee kaukoputkensa ja huutaa kääntämään kurssia. Selvästi eksynyt, harhaileva nainen vieraalla rannalla. Tristanin ei tarvitse selittää tilannetta, miehistö tietää aatelistytön katoamisesta.
Saari ei ole asutettu, sen pystyy kiertämään läpi alle tunnissa. Etelässä on paljon tällaisia pieniä saaria. Jos tyttö on aatelisten kaipaama tuleva morsian, hän ei ole päässyt pitkälle kotirannastaan. On suoranainen ihme, että kuninkaan laivat eivät ole vielä noukkineet tyttöä matkaansa. Ehkä kyseessä on eri tyttö. Ei kaikki mene aina suoraan putkeen, Tristan.
Laivan pystyy ankkuroimaan rannan tuimaan. Tristan sanoo olevansa nopea ja hyppää laivan laidan yli pehmeälle hiekalle. Hän pudistelee märkää hiekkaa vaatteistaan ja astelee reippaasti kohti tyttöä. Tämä on nuori, kymmenisen vuotta Tristania nuorempi. Kaksissakymmenissä. Tytöllä on hunajanvaaleat, kauttaaltaan märät hiukset. Mekon helma laahaa hiekassa, Tristanin tekee pahaa katsoa.
Tristan ei ehdi huutaa tytölle ennen kuin tämä havaitsee hänet. Kasvoille ei leviä kauhua tai pelkoa, pelkkää hämmennystä. Tyttö on hyvin sievä. Lempeällä tavalla ihastuttava. Suuret, oliivinvihreät silmät ja alati hivenen hämmentynyt ilme.
”Te… oletteko te merirosvo?”
Tyttö teitittelee häntä. Tristania alkaa naurattaa.
”Oletko sinä se tyttö, jota koko etelärannikko etsii pitkin merta?”
”Ei hyvä luoja, etsivätkö he minua? Kauanko minä olen ollut poissa?”
Tristan mutristaa huuliaan ja miettii, montako yötä sitten kävi rakkaimmassa kapakassaan ja kuuli uutiset Maralta.
”Kaksi yötä”, Tristan kertoo. ”Sinä olet sitten Grimmejä?”
”Voisitteko ystävällisesti vastata ensimmäiseen kysymykseeni?”
Tristan alkaa nauraa kuuluvaa nauruaan.
”Olen kapteeni Tristan King. Hauska tavata, neiti Grimm.”
Nuori nainen tuijottaa Tristania hetken pitkään. Tristan on tottunut siihen, että joka rannalla on joku ihastuttava neitokainen, joka on jäänyt muistelemaan häntä lämmöllä. Joskus neitokaisilla on myös miehet, jotka olisivat valmiita ampumaan Tristanin muustakin syystä kuin tämän ryöstöretkien ansiosta. Mutta tämä nuori nainen katsoo Tristania täydellisen häkeltyneenä, lysähtää sitten hiekalle ja alkaa huutaa.
Huuto on särisevää ja irtonaista. Siitä kuulee heti, että nainen ei ole tottunut päästämään korkeita ääniä.
”Ohhoh”, Tristan sanoo, kun nuori nainen vihdoin lopettaa. ”Tuolta minustakin tuntuu monesti. Helpottiko?”
”Minä… Minun ei edes pitäisi olla täällä! Luoja… Voi luoja…”
”Kuulehan, neiti Grimm, – tässä vaiheessa sinun kannattaa sanoa, jos se ei ole nimesi – miten sinä olet päätynyt tänne? Selvitetäänpä se ensin. Mietitään sitten, mitä tehdään.”
”Te… te olette merirosvo!”
”Niin. Piraatti mikä piraatti.”
”Minä olen kuullut teistä paljon tarinoita.”
”Varsin moni on.” Tristan virnistää. ”Hyviäkin? Oletko kuullut sen, missä kohtaan merihirviön? Se on minusta loistava ollakseen täyttä valhetta. Merihirviöt ovat mitä hauskin mielikuvitusleikki. Pidän erityisesti siitä kohdasta, jossa minä –”
”Te olette merirosvo, ja minun ei pitäisi olla täällä! Luoja sentään…”
”Luoja ei taida nyt auttaa, neitoseni. Ikävä kyllä sinulla on vain minut.”
Tristan odottaa uutta purkausta, jota ei koskaan tule. Nuori nainen rauhoittuu silmissä. Lannistuneen oloinen huokaus pakenee naisesta, joka ei ole vieläkään noussut hiekalta. Tristan istuutuu tämän vierelle hiekalle ja ojentaa taskustaan leivänpuolikkaan.
”Ota ja syö”, Tristan tokaisee. ”Jutellaan. Minulla ei ole kiire. Nämä ovat melko tuntemattomia rantoja, kuninkaan laivat äkkäävät omani todennäköisemmin, jos lähdemme seilaamaan.”
Nainen ottaa mitään sanomatta leivän ja syö. Naisen eleettömyys viehättää Tristania. Tällaisia ihmisiä tarvittaisiin maailmaan enemmänkin.
”Olen varsin yllättynyt, että sinä otit minulta ruokaa vastaan. Varmasti kukaan toinen aatelinen ei koskaan ottaisi.”
”Teillä on lempeät silmät.”
Tristan häkeltyy niin, ettei saa sanaa suustaan.
”Anteeksi, unohdin esitellä itseni. Olen Amelia Grimm.”
”Hei vain, Amelia. Voit kutsua minua Tristaniksi.”
Tytön muodollinen puhuttelu on hurjan suloinen, mutta Tristan ei ole tottunut sellaiseen. Amelian elämänpiirissä sellainen on täysin tavallista. Tristan on tottunut siihen, että miesten kesken sitä joskus jutellaan, joskus osoitellaan aseella. Merellä pätee varsin erilaiset säännöt kuin siellä, missä on varaa ostaa syvänvihreitä leninkejä ja laittaa hiukset hienolle kampaukselle. Amelian yläluokkaisuus on selvää, vaikka merivesi ja hiekka ovatkin pilanneet mekon ja kampauksen.
”Mitä sinä aiot tehdä nyt, kun löysit minut? Pyydätkö sinä minusta lunnaita?”
Tristania naurattaa tytön sinisilmäisyys.
”Katsotaan sitä myöhemmin. Minä en ole kuten Salvatore Lavellan. Sinun on täytynyt kuulla hänestäkin. Hänestä on minua enemmän tarinoita liikkeellä, eivätkä ne ole läheskään niin hauskoja kuin tarinat minusta.”
Amelia säpsähtää.
”Kyllä. Merten kauhu, niin häntä kutsutaan. Tunnetteko te?”
”Tokihan sitä piraatti toisen tuntee. Mutta emme me mitään velikultia ole, emme todellakaan.”
Tristan muistelee kohtaamistaan Salvatoren kanssa. Kapakan ilma rätisi jännityksestä. Salvatore oli kiihtynyt, syystäkin. Ja nyt tämä tyttökin vielä. Tristanin päässä juoksee kymmeniä ajatuksia, jotka kaikki riitelevät keskenään. Järki käskee viemään tytön kotiinsa. Tristan ei ole sellainen merirosvo kuten hänestä puhutaan. Hän ei ryövää kuninkaan laivoja ja tukikohtia huvikseen. Vie tyttö kotiin. Kaikki ovat huolissaan.
Maran sanat eivät kuitenkaan ole jättäneet Tristania rauhaan. Onko hänen edessään todella tyttö, joka säätäisi koko meren kohtalon? Katsoessaan Amelian meren kastelemia kasvoja hänen on mahdoton kuvitella mitään sellaista. Hän näkee vain häkeltyneen, hivenen eksyneen nuoren naisen, jonka pitäisi olla silkkilakanoissa eikä merellä hänen kanssaan.
”Mutta Amelia, kerrohan minulle, miten sinä päädyit tähän.”
”Minä olin meressä. Lähellä ydintä… olin niin lähellä…” Naisen silmissä kiiltelee kyyneliä. Jokin Ameliassa tuntuu liian kaukaiselta, jotta nainen osaisi itkeä.
”Hetkinen. Hidastetaanpa vähän. Lähellä ydintä? Tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”
Tristan on kuullut harvasta maallikosta, joka ymmärtää, mitä ytimellä tarkoitetaan.
”Hän kertoi minulle. Ytimenvartija. Olin niin lähellä, ja nyt olen tässä, maalla jälleen…” Epätoivo nuoren naisen äänessä syvenee.
”Ytimenvartija? Oletko tosissasi?”
”Sellaiseksi hän minulle esittäytyi.”
”Miten sinä…? Jestas. Odotahan. Minun täytyy ajatella.”
Maran sanat palaavat takaisin Tristanin mieleen. Se, mitä tapahtuu seuraavaksi, määrittää paljon. Jos itse meren valtiatar, iänikuinen olento, on kohdannut tämän nuoren naisen, asiat ovat tolaltaan. Ytimenvartija ei neuvottele. Ytimenvartija on yhtä armoton ja hurja kuin meri itse.
Amelia jatkaa puhumista. Tristan kuulee, kuinka Amelia käveli mereen ja löysi merenväen luo. Tristan tietää, että Amelia ei löytänyt mitään. Merenväki löysi hänet. Aina niin päin. Meressä ihminen voi vain toivoa, että meri ei tahdo hänen kuolemaansa. Amelian kertoma saa Tristanin pään suhisemaan. Yksikään ihminen, oli kuinka rannalla kasvanut tai ei, ei kykene vain uimaan meren ytimeen. Yhdenkään Amelian kaltaisen tytön ei koskaan tulisi edes tietää, että sellainen on olemassa. He eivät kuulu siihen karuun maailmaan, jossa meri ja ihminen taistelevat tilastaan elää. Jotkut eri tavalla kuin toiset.
Tristan ymmärtää heti, että tyttö hänen edessään pystyy hengittämään ja näkemään veden alla. Paine ei riko hänen siroa päätään. Tristania huimaa, vaikka hän istuu hiekalla. Amelia jatkaa kertomistaan. Millainen tyttö edes kävelee mereen tyynen rauhallisena? Miksi hän teki niin? Tristan ei saata kysyä. Amelia ei vaikuta ihmiseltä, joka hukuttautuisi, mutta Tristan ei tahdo olla se, joka kysyy.
Kun yksi Tristanin miehistä saapuu paikalle huutamaan kapteeninsa perään, sekä hän että Amelia hätkähtävät.
”Nopea visiitti, mmh?”
”Hymyä huuleen, me löysimme aatelistytön!”
”Älä!”
”Tässä hän on. Ihkaelävänä.”
”Sinä tuskin tahdot tehdä salvatoreja.”
”En todellakaan. Tämä tyttö ei ansaitse samaa kohtaloa kuin…” Tristan pysäyttää sanansa. Joskus on hyvä olla hiljaa. ”Äh, joka tapauksessa, Amelia, me viemme sinut nyt kotiin.”
”Tekö? Merirosvot?”
”Usko pois, minä en ole aivan sellainen kuin ne tarinat kertovat.”
”Sinä näytät enemmän hyväntekijältä kuin ryöväriltä.”
”Riippuu, mistä asiaa katsoo.”
”Entä mistä sinä katsot minua?”
Tristan hymähtää.
”Uudesta kulmasta. Minulle aivan kokonaan uudesta.”
”Onko se hyvä asia?”
Tristan ei sano mitään. Meri kertoisi sen ajallaan. Sen, kuka hänen edessään istuva tyttö on, ja miksi koko meri on jännittynyt kuin odottaisi myrskyn puhkeavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti