Luku 28: Lume
Louis. Louis on laivalla. Se on ainut ajatus, joka Tristanin päähän mahtuu, kun punalippuinen laiva lipuu lähemmäs. Kuningas on itse kannella, katsoo merelle vihaa kipunoivin silmin. Tristania uuvuttaa, kaikki syvälle painetut tunteet juoksevat nyt pintaan ja risteilevät. Ilma miltei ritisee, taivas on harmaa. Jos myrsky nousisi, se huuhtoisi heidät kaikki tieltään.
Salvatoren ainut silmä siristyy hänen havaitessaan saman kuin Tristankin.
”Kuinka… miten…”
Louis ei koskaan poistu linnastaan, jota meri nuolee. Kun laiva on lähempänä, Tristan erottaa sairauden kasvavat merkit rakkaansa kasvoilta. Iho lähestulkoon sinertää, huulet ovat ruusunpunaiset, niin haavoilla, että puhumisen täytyy jo sattua. Sietämätön hellyys juoksee aaltona Tristanin yli, hän tahtoisi vain vetää miehen itseään vasten ja pidellä.
”Minä en ymmärrä. Tuon miehen ei edes pitäisi pystyä kulkemaan merellä… Luulisi, että myrsky upottaisi laivan saman tien, en ymmärrä, miten hän uskaltaa…”
Yön pimeimpinä tunteina Louis on kertonut Tristanille, kuinka hän ei ikinä enää uskaltaisi astua laivaan itse. Kirouksen jälkeen Louisista on tuntunut, että meri voisi vain kurottaa hänen torniinsa, vetää koko linnan syleilyynsä. Ja nyt Louis on täällä. Mikä on miehelle niin tärkeää, että hän ottaisi niin suuren riskin? Vastaus syttyy Tristanissa ennen kuin hän ehtii edes harkita.
Amelia. Amelia on.
Tuntuu, että koko meri kuiskii nuoren naisen nimeä, odottaa tätä saapuvaksi. Kaikki tahot kohtaavat täällä tänään. Myrskynsilmä. He ovat suoraan tähtäimessä. Jos meri tahtoisi päästä heistä kaikista samalla kertaa, yksi suuri aalto riittäisi pyyhkäisemään laivat syvyyksiin.
Katseet kohtaavat. Salvatoren, Evannan ja Louisin. Jopa Gjon Bauerin. Mutta Tristania Louis ei katso, hänet kuningas kiertää kaukaa, aivan kuin pelkkä katse saattaisi polttaa mieheen reikiä. Pelkuri. Pelkuri. Sen Tristan tahtoisi huutaa tämän kasvoille, karjua koko ruumiinsa voimasta. Helvetin pelkuri, minä rakastan sinua.
”Täällähän on koko sirkus koossa”, Louis naurahtaa. ”Kapteeni. Bauer. Hienoa nähdä teidät elossa.”
Evannan silmissä salamoi. Tristan toivoo, että nainen huutaisi, päästäisi ulos kaiken sen vihan, jota hän ei itse kykene irrottamaan sydämestään.
”Kapteeni? Oletko kunnossa?”
”Minun äitini. Sinä tiesit, kuka minun äitini on.”
Tristan on ollut niin lähellä Louisia, että miehen jokainen ele on hänelle tuttu. Vaikka hän ei enää tiedäkään, kuinka suuri osa kaikesta miehessä on pelkkää teatteria, hän erottaa aidon paniikin Louisin liikkeistä. Puristuvat nyrkit, aavistuksen nykivät silmäkulmat. Louis on avaamassa raivonsa portteja.
”Salvatore… Minä odotin sinulta parempaa”, Louis murahtaa. ”On asioita, jotka saavat jäädä aaltojen alle.”
”Kuvitteletko, että olisin koskaan vapaaehtoisesti kertonut hänelle?”
”Miksi sitten kerroit?”
Salvatore katsoo Tristania kuin laivarottaa. Petos. Juudaksen suudelma. Tristania kuvottaa, vaikka hänellä ei ole enää mitään menetettävää.
Louis ei kuitenkaan sano mitään. Hiljaisuus riipii korvia, Tristanin tekisi mieli huutaa se täydeksi jälleen. Miksei kukaan sano mitään? Miksi kaikki tyytyvät siihen, että sattuu? Huutakaa. Huutakaa taivas mustaksi.
”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?” Evanna sanoo katsoen Louisia silmiin.
Louis pudistaa päätään. Vasta silloin Tristan näkee, miten paljon Louisin hiukset ovat ohentuneet. Hellyys raastaa Tristania palasiksi.
”Sinä olet yhtä kaikki paras kapteeni, joka minulla on koskaan ollut.” Tristan ei kuule todellista Louisia äänestä. Kuningas yrittää vain ostaa Evannan takaisin rinnalleen.
”Älä yritä. Olet sietänyt minua tasan siksi, että olemme sukua.” Evanna lausuu viimeiset sanat kuin ne olisivat myrkkyä hänen kielellään.
”Ei sinussa ole mitään sietämistä. Sinä olet tehokas ja taitava alainen.”
”Älä helvetti yritä. Minua ei voi ostaa.”
”Minä kuvittelin, että tällaisten raakalaisten sanat eivät hetkauttaisi sinua.”
”Eivät ne hetkautakaan.”
”Vaan mikä sitten?”
Evanna pysyy vaiti. Tristan uskoo ymmärtävänsä naista, mutta sen sanomisesta ei olisi mitään hyötyä. Evanna ei ottaisi hänen sympatiaansa vastaan, eikä naisen tarvitsekaan. Evanna on reunalla, eikä Tristan ole se, joka voisi hänet sieltä pelastaa.
”Mikä”, Salvatore sanoo tavallista hitaammin, ”ajaa arvon kuninkaan tänne merelle rahvaan pariin?”
Halveksunta tihkuu Salvatoren sanoista kannelle. Tristan ei aio estää miestä vuodattamasta vihaansa pois, sillä se tyydyttää häntä. Kukaan täällä ei tiedä, miten lempeitä ajatuksia hänellä on tästä saastaisesta, vaikeasta miehestä. Kukaan ei tiedä, miten suuria kyyneliä petos on hänestä kirvoittanut.
”Minä etsin häntä. Missä hän on?” Louisin ääni mustenee reunoistaan. Myrsky on tulossa.
Salvatore kallistaa päätään.
”Hän? Se tyttökö? Vieläkö hän on kateissa?”
”Minne sinä olet piilottanut hänet? Vaaditaanko todella kokonainen laivasto ja tykit, että saamme yhden tytön takaisin kotiin?”
”Minä en sotkeudu teidän aatelisten menoihin.”
”Shana kuoli sinun vuoksesi.”
”Sinä se hänet petit! Älä lausu hänen nimeään, sinulla ei ole siihen oikeutta.”
”Pystyit viemään minulta Shanan, enkä usko hetkeäkään, ettetkö voisi viedä Ameliaakin. Missä se tyttö on?”
”Johan minä sanoin, että jätän sotkeentumatta teidän sekasotkuihinne. Minulle jokin nuori aatelistyttö on täysin yhdentekevä. Vaikka minun pitäisi varmaankin huolestua, kun lähdit kolosestasi jonkin tällaisen vuoksi.”
Tristan saattaa miltei kuulla, kuinka Salvatoren aivoissa raksuttaa. Evanna tietää jo. Naisesta näkee, että hän yrittää koko olemuksellaan vaientaa totuuden Ameliasta. Tristan pyrkii samaan. Jos nämä miehet ryhtyisivät sotimaan meren herruudesta, se tehtäisiin tytön kustannuksella. Sellaista Tristan ei voi sallia.
”Miksi sinä tarkalleen ottaen etsit sitä tyttöä niin epätoivoisesti?” Salvatoren musta silmä siristyy. ”Mitä hän sinulle merkitsee?”
Salvatore tietää jo. Miehen täytyy tietää.
”Et sinä silkasta isällisestä rakkaudesta sitä nuorta naista etsi.”
Piikki iskee Tristanin rintaan, kun hän ymmärtää, että kaikki muut täällä näkevät Louisin selkeämmin kuin hän. Hän on ainut, joka on katsonut miestä sumennein silmin. Salvatore ja Evanna suoltavat visvaansa miehelle, ja se tuntuu oikealta, sillä sellainen Louis on, mätä ja vaikea. Tristanin sydäntä särkee, kun hän ymmärtää luottaneensa harhakuvaan, rakastaneensa palavasti sitä näytelmää, jonka Louis hänelle esitti. Kenties hän tahtoi uskoa edes johonkin.
”Se tyttö… Hän on seuraava, eikö olekin?” Salvatore päästää totuuden vapaaksi häkistään. Kaikki hiljenevät. Taivas on raskas ja harmaa, se odottaa hetkeään rysähtää meren päälle.
”Minä esitin kysymyksen.” Salvatore on itsekin kuin myrskyä odottava taivas.
”Eikö olekin, Louis?” Evannan ääni. Se on puhtaampi hiljaisuuden ympäröimänä. Evannakin tietää, ettei pakoreittiä enää olisi, myrskyn olisi annettava puhjeta.
Mutta Louis ei sano mitään. Mies on yhä pelkkää lumetta.
Meri vastaa miehen puolesta. Korkea aalto kohoaa muiden ylle, ja sen harjalla Tristan erottaa tytön. Hän hengähtää. Tyttö näyttää enemmän itseltään kuin koskaan. Amelian hiukset ovat auki ja märät, ne juoksevat villeinä selkään. Valkea alusmekko saa tytön ihon hehkumaan, se näyttää kuulaalta ja terveeltä. On kuin valo olisi laskeutunut Ameliaan asumaan.
Evanna hengähtää ensimmäisenä. Gjon hänen vierellään näkyy liikuttuneen kyyneliin. Muita Tristan ei katso, Louis ja Salvatore vain tahraisivat sen, miten kauniilta ja aidolta Amelia näyttää aaltojen keskellä. Amelia laskeutuu Salvatoren laivan kannelle, vesi saa laivan keinahtamaan. Tristan tartuu sen laitoihin.
”Amelia…”
”Lopettakaa. Riittää jo. Ei enää.”
Kaikki katsovat Ameliaa, joka seisoo selkä suorempana kuin aiemmin. Oliviinvihreissä silmissä palaa ymmärrys.
”Riittää. Olen tässä. Minuahan te odotitte? Eikö niin, setä? Eikö niin, kapteeni Lavellan?”
Evanna hyppää laidalta toiselle. Gjon jää tuijottamaan hänen peräänsä, mutta hyppää pian perässä. Siinä he seisovat, samalla kannella kaikki, paitsi sairauden rappeuttama Louis. Tristanin tekisi samaan aikaan mieli nostaa mies syliinsä ja sysätä tämä syvyyksiin. Mutta se olisi liian julmaa jopa Louisille.
”Melkoisen näyttävä sisääntulo”, Salvatore hymähtää. ”En odottaisikaan vähempää seuraavalta ytimenvartijalta.”
”Sinäkin siis tiedät.”
Salvatore ei sano mitään.
”Amelia rakas…” Evannan ääni. ”Tule kotiin.”
”Minä olen jo kotona.” Hymy Amelian kasvoilla on tyynempi kuin koskaan ennen. ”Olen kotona, ja menen, minne meri minut johdattaa.”
”Uskallatko nojata johonkin niin abstraktiin?”
”Minulla ei ole koskaan ollut muutakaan. Pelkkiä tuntemuksia.”
”Nämä miehet… Amelia, he…”
”He yrittävät vain hyötyä minusta. Tiedän sen. Tiedän nyt, miten moni katsoo minua pelkkänä välineenä. Olen kaikille jotakin, jota he syvältä sisältään etsivät.”
Evanna itkee. Siinä vain, myrskyä odottavan taivaan alla. Salvatoren ja muiden katsoessa. Tristanin arvostus kovanahkaista naista kohtaan kasvaa yhä vain.
”Anna anteeksi, että minäkin… minäkin olen vain…”
Amelia pudistaa päätään.
”Sinulla on kenties motiivisi, mutta sinun välityksesi on aitoa. Arvostan ystävyyttämme. Rakastan sinua, Evanna, älä anna sen unohtua.”
”Voi, Amelia…”
”Amelia, voitko sinä… oletko sinä kunnossa?” Gjon tuntuu pieneltä linnulta, hänen sanansa haparoivat ja silmänsä ovat suuret ja täynnä kysymyksiä.
”Olen”, Amelia sanoo hymyillen. ”Kiitos, että olet etsinyt minua. Kiitos, että välität.”
”Jo riittää tätä sorttia”, Salvatore sähähtää. ”Mitä me vielä odotamme? Hän on täällä.”
”Niin”, Amelia sanoo hiljaa, ”mitä me todella odotamme?”
Ja silloin kuuluu laukaus. Tristan hätkähtää, yrittää paikantaa ampujan. Kaikki muutkin säpsähtävät, etsivät paikkaansa hetkestä. Kun Tristan seuraavan kerran katsoo ympärilleen, Louis seisoo pitkänä Amelian takana, pitää tästä tiukasti kiinni. Kiiltävä terä on vähällä suudella Amelian kurkkua.
”Saadaanhan teihinkin vähän eloa”, Louis hymähtää. ”Tämä tyttö lähtee nyt minun matkaani.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti