Luku 13: Tähdet meren yllä
”Räjäytit sitten tytön laivan”, Tristan sanoo Salvatorelle katsellessaan kaukana savuavaa merta.
”Häpeällisille muistoille ei tule antaa sijaa. Niistä pitää päästää eroon.”
”Sinullahan niitä riittää.”
”Tahallasiko haastat riitaa? Tämä oli perheasia, tästä mikään ei kuulu sinulle vähääkään. Sinun sen sijaan kannattaisi keksiä selitys sille, miksi koit tarpeelliseksi mielistellä kuninkaan joukkoja. Mihin oikein pyrit? Tristan, minä pidän sinusta enkä mielelläni tahtoisi tappaa sinuakin.”
”Pidät minusta? Oletkohan koskaan sanonut kenellekään noin? Tuskin edes naisillesi…”
Salvatoren ilme kertoo Tristanille, että nyt kannattaa harkita tarkoin, mitä päästää suustaan. Tristan kääntää katseensa takaisin savupilveen ja huomaa toivovansa, että nuoret selvisivät hengissä. Hänen sympatiansa on aina niiden puolella, jotka syntyvät vanhemmille, joiden ei kuulu olla vanhempia. Se tunne ei ole haalistunut yli kolmekymppisenäkään. Maailmassa on paljon lapsia, joille ei jäänyt muuta kuin kaipuu ja särky niveliin.
”No, ensinnäkin, me menetimme juuri aatelistytön takaisin merelle. Amelia lienee tällä hetkellä jossakin syvällä totuuden äärellä”, Tristan huokaa. Nyt pitäisi olla varovainen. Salvatoren ei tarvitse tietää kaikkea sitä, mitä he keskustelivat Amelian kanssa.
”Olisitko todella vienyt sen tytön omilleen?”
”Olisin.”
”Miksi katsot tarpeelliseksi tunnustaa sen minulle? Tiedät, että voisin tappaa sinut petturuudesta. Me emme veljeile kuninkaan porukan kanssa.”
”Koska minä olen sanani mittainen mies.”
”Ollaanpa sitä nyt hyveellisiä.”
”Sinä tunnet minut kyllä.”
Salvatore heilauttaa kättään Tristanin sanoille. Tristan ei ole koskaan voinut sietää valheita. Ei silloinkaan, kun ne pelastaisivat hänet tämän kaltaisista tilanteista. Tristan ei halua unohtaa itseään valheisiin. Vain yhden asian hän pitää vielä tältä maailmalta. Katse hivuttautuu arpeen vasemmassa nimettömässä.
”Kannattaako minun edes kysyä, miksi olisit palauttanut sen tytön kotiinsa?”
”Koska se tyttö ei ollut eläessään tehnyt mitään väärää.”
”Siinäkö on koko totuus? Jalo ja ritarillinen Tristan?”
”Mehän puhuimme tästä tytöstä jo aiemmin. Sinä olisit halunnut hänestä lunnaita.”
”Ja sekö keskustelu riittää?”
Salvatore tulee lähemmäs ja tarttuu Tristania kauluksesta. Tristan ei edes yritä puolustautua, hän antaa suuremman miehen retuuttaa itseään hetkisen. Se on vain hänen tapansa vinoilla takaisin.
”Mikä se tyttö oikein on, kun kuninkaan joukotkin oikein varta vasten häntä etsivät? Millainen tyttö jättäytyy aalloille eikä nousekaan pintaan? Tristan, minusta tuntuu, että tässä on kyse jostakin aivan muusta kuin tavanomaisesta aatelisneidosta.”
”No, siinä suhteessa me olemme aivan yhtä pihalla. Minäkään en nimittäin tiedä, mikä tai kuka hän oikeasti on.” Tristan ajattelee Maran sanoja. Maailma on liikkeessä. Seuraavaksi tapahtuisi paljon, ja kaikki tapahtuu, koska Amelia on vihdoin lähtenyt merelle. Tristan ei kuitenkaan uskalla sanoa Marasta saati Amelian omista sanoista. Ne eivät tarjoa varmuutta. Ne auttavat vain arvaamaan.
Salvatore sysää Tristanin kauemmas.
”Tyttö ei siis itsekään tiedä?”
”Hän tässä taitaa tietää kaikkein vähiten.”
”Ja kuninkaan pikku kätyrit vain jahtaavat häntä ympäriinsä…”
”Heiltä on paha enää kysyä”, Tristan nyökkää tulipilven suuntaan.
Salvatore vain murahtaa.
”Evanna ei tiennyt mitään. Hän saattoi toki olla luottohommissa, mutta ei kuningas sellaiselle nulikalle mitään usko. Tämän täytyy olla osa hänen juontaan. Louisin.”
Tristan vain hymähtää. Kuningas on aivan oma lukunsa. Se mies on sotinut itse merta vastaan jo vuosia. Kunnianhimoinen mies, joka tahtoo saada itse meren ytimen taivutettua tahtoonsa. Samassa Tristanilla välähtää. Hän muistelee Amelian sanoja. Tyttö on tällä hetkellä meren syvyyksissä, kenties lähempänä meren ydintä kuin kukaan maalla kasvanut koskaan. Ei luoja. Tietääkö kuningas, mikä tyttö on?
Ymmärrys leviää kasvoille, mutta Tristan onnistuu piilottamaan sen Salvatorelta. Salvatore vain riehaantuisi ja ryhtyisi vetämään viivoja asioiden välillä.
”Tässä vaiheessa voimme vain arvailla”, Salvatore huokaa. ”Joka tapauksessa sinä olit kuljettamassa ilmeisen arvokasta aarretta suoraan kuninkaalle.”
”Vannon, että ajattelin tasan tyttöä itseään.”
”Empatia on aina ollut kompastuskivesi. Et osaa ajatella isoja kuvia ja annat yksittäisten tunteiden sumentaa harkintakykysi.”
Tristan tietää kritiikin aiheelliseksi, mutta Salvatoren suusta se kuulostaa pelkästään ironiselta. Mies, joka on valmis polttamaan oman tyttärensä hengiltä, ei ansaitse kritisoida Tristanin elämäntapaa.
”Entä sinä? Mitä sinä teet minun alueellani?”
”Olen ohikulkumatkalla länteen.”
”Jassoo.”
”Olisit kiitollinen, että olin paikalla korjaamassa sinun sotkujasi.”
Tristan vilkaisee jälleen Evannan palavaa laivaa ja tuumii, että hän se tässä kaikkein vähiten halusi polttaa laivoja.
”Koska meillä on sopimus, minä saan nyt rikkoa rajojasi kerran.”
”Sovitaan sitten niin.”
”Tasoissa ollaan.”
”Mmh.”
Tristan on aikeissa lampsia kohti omaa laivaansa, kun Salvatore avaa suunsa vielä kerran.
”Ota sinä selvää tästä jutusta. Tämä on aivan liian outoa ollakseen satunnaista. Siinä tytössä on kyse jostakin suuremmasta kuin yksittäisestä aatelisneidosta. Olen varma, että Louis juonii jotakin.”
”Milloin hän ei juonisi?”
”Tähän liittyy jotakin. Ota selvää, kun kerran pyörit etelärannikolla. Kuuntele ja raportoi. Sinullahan tuntuu olevan muutenkin kaikenmoista meneillään siellä päin.”
Tristan tyytyy vain hymähtämään. Niinpä niin. Kaikenmoista tosiaan.
”Minäpä tarkkailen tilannetta.”
”En voi uskoa, että päästimme tytön noin vain pakoon.”
”En minäkään”, Tristan sanoo, vaikka ei haluakaan samoja asioita kuin Salvatore. Mutta tyttö on nyt turvassa. Lähellä vastauksia. Nyt tulisi vain pysyä kärsivällisenä.
Tristan kävelee lankkua pitkin omalle laivalleen ja vilkuttaa Salvatorelle kuin pikkupoika. Kenties juuri se pitää hänet hengissä. Se, ettei hän suostu aikuistumaan kiusallaankaan. Salvatore pudistelee tummaa päätään, Tristan vain virnistää.
”Suotuisia tuulia!”
”Sitä samaa.”
*
Laiva lepää kallioiden takana, miehistö nukkuu. Vain perämies tietää, että Tristan on lähdössä. Nämä ovat vaarallisia vesiä, aivan lähellä King’s Shorea, niin lähellä, että Tristan pääsee kulkemaan kallioiden välistä kivikolle. Kaikki siitä eteenpäin on täysin tuurista kiinni. Tristan, joka ei ole koskaan ollut erityisen onnekas, onnistuu livahtamaan rantakallioilta mereen ilman, että kuninkaanlinnassa nähdään.
Tällaisina hetkinä Tristan häpeää. Hän, joka kulkee aina pää pystyssä ja on tottunut hymyilemään kaiken kohtaamansa edessä, joutuu piileksimään jopa omalta joukoltaan. Tristan on aina pitänyt miehistöään arvossa. Heiltä piiloutuminen ja kaiken salaaminen on alkanut käydä raskaaksi. Hänen omatuntonsa ei kestäisi sitä enää pitkään. Hän ei pidä valheista, ja vaikka hän ei kaunistelekaan totuutta, hän tuntee olonsa kauttaaltaan valheelliseksi sukeltaessaan pinnan alle voidakseen kiivetä sokeasta kulmasta kuninkaanlinnaan.
Tristan osaa ulkoa vartijoiden sijainnit ja vaihtovuorot. Tähän aikaan kukaan ei näe tätä kulmaa linnan seinämästä. Tristan kiipeää. Hän kantaa välineitä jatkuvasti mukanaan. Hän pysähtyy parvekkeelle, pyyhkii märät kiharat kasvoiltaan. Hän suo silmäyksen mereen, ensimmäiseen rakkauteensa. Täältä käsin meri näyttää kauniimmalta kuin missään. Taivas ja meri ovat lähes yhtä, tähdet täplittävät koko taivaan. Tänä yönä kuu kohoaa sirppinä valaisemaan muuten mustakantista yötä. Tristan ei tiedä mitään yhtä taianomaista kuin tämä näky. Se saa hänet muistamaan, miksi hän rakastaa merta niin syvästi. Kaikessa suuruudessaan ja mielivaltaisuudessaan se on aina oikeudenmukainen.
Tristan tietää monen asian olevan kohdillaan, koska ytimenvartija tekee työnsä erinomaisesti. Ytimenvartija on silti merenväkeä, lähtökohtaisesti meren puolella – ihmisiä vastaan. Tristanista kaikenlainen kahtiajako on turhaa ja uuvuttavaa, mutta niin ihmiset ja merenväki sen tuntuvat näkevän. On ihmisiä ja merenväkeä. Ikuinen kuilu heidän välillään. Ja sitten on meri, suuri ja tuntematon, silti niin rakas ja kaunis. Tristanista tuntuu, että jos meri itse saisi päättää, se ei olisi kenenkään puolella. Se vain olisi. Toivottavasti se tyttö on nyt vastauksien äärellä. Meri odottaa. Tänä yönä minä tunnen sen.
Parvekkeen lasiovi kolahtaa. Tristan kääntyy ja näkee edessään sairaan kuninkaan. Repaleisen miehen pitkää vartta koristaa pitsinen kaapu, jonka hän on sitonut vyötäisiltä kiinni. Silmät verestävät, kasvojen verisuonet piirtyvät esiin paperisen ihon alta. Tristania heikottaa. Hän painuu lähemmäs, vetää kuninkaan vyötäisiltä iholleen ja suutelee lujaa miehen rohtuneita huulia. Jokaisen merirosvon vihollinen, merelle sodan julistanut kuningas. Ja hänen rakkaansa.
Kuningas kuljettaa kättään Tristanin omalla, kaksi merkittyä nimetöntä löytävät toisensa. Tristan hymyilee Louisille, silittää hiljaa tämän harmaantuneita, ohuita hiuksiaan.
”Sinä tulit jälleen…”
”Kaipasin sinua.”
”Minäkin sinua.”
Tristan painaa uuden suudelman miehen huulille, antaa kosketuksen viedä pois huolet ja syyllisyyden siitä, että hän antautuu vihollisen syleilyyn. Vain sillä on merkitystä, että tämä mies koskee häneen tähtien loistaessa meren yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti