Kipu

Helmi

Kevät on pitkällä, mutta asfaltti on vielä kylmä. Kaikkialla on ihmisiä vailla kasvoja. Naapurin pojan nauru lävisti tajuntani aamukävelyllä; tunsin jotain minulle vierasta.

Huoneissa on liikaa tilaa enkä silti mahdu niihin kävelemään. Oleminen on alkanut käydä ahtaaksi enkä pidä siitä. Kadotan ääriäni hämärässä, en saa niistä otetta. Kuudentena päivänä muistin, miltä tuntuu hymyillä. Seitsemättä päivää ei tullut.

Olen täynnä pelkoa, jolle ei ole nimeä, se kipunoi silmistä koko vartaloon. Hakkaan päätäni seinään, mutta se ei tarkoita enää mitään.

Lasten kasvot katosivat ensimmäisinä. Vain minä tiedän miksi.

Tunnen kaikki tunteet kipuna,

niiden välissä on tyhjää.

Unissa

Helmi

Haluan olla lähelläsi, mutta ihoani polttaa ja kaikki yöt ovat täynnä kaipuuta sellaiseen, jota ei ole. Toistelen sitä, kun en saa unta: kipua, jonka olen keksinyt itse. Se on lähtöisin minusta, mutta se on jo oma olentonsa. Se ruokailee surullani. En saa sitä loppumaan.

Et tiedä mitä tunnen, koska et ole olemassa. Et sellaisena kuin sinut kuvittelen. Unissani herään varpaat sotkettuna omiisi. Pidän sinua lähellä ihoani ja hengitän sitä, mitä en koskaan saisi. Valveilla olet pelkkä aave, mielikuva.

Mikset ole hankkinut lapsia?

Koska jokainen uneni tahtoo minut hengiltä.

Maailmassa on loputon määrä

l̷̢͉̟̖͎̰̬̚ą̴͚̗̙̞͈̟̞̼͛ṕ̵̢͖͎́͗̂̒̿́s̷͎̉̊ỉ̵̧̧͕͋̑̉̾̔͊̉͌͘a̵̦͑̃̎͑͒̋͝

Minulta kielletty maailma, huudot jotka jätän taa. Kukaan ei ymmärrä miltä tuntuu pelätä joka huoneessa. Jokainen tila täyttyy lapsista, niitä ei pääse pakoon. Jossain siellä olet sinä.

Etkö haluaisi äidiksi?

Niin kauan, kun minulla on ajatus sinusta, en saa rauhaa. Kukaan ei koskaan ymmärtäisi enkä minä koskaan kertoisi.

Kevät

On kevät.

Rinnassa tuntuu raskaus, raajani ovat talven jäljiltä kohmeiset ja ilma on vielä kylmää hengittää. Tapailen askelia, löydän huteran rytmin. Puissa on alkanut vihertää. Lintujen liverrys täyttää metsän, se soi kattona ylläni. Missä välissä maailma ehti avautua? Sydämeni on vielä talvessa, tärisen vasten puiden väleistä sirottuvaa aurinkoa. Annan sen tanssia ihollani, vaikka se ei vielä lämmitä.

Laskeudun mättäälle, annan sen ottaa minut vastaan. Silitän sen pintaa kuin se voisi pidellä minua. Painan poskeni sille, hengitän sisään, ulos, sisään, ulos, kylmyys sisälläni antaa hitaasti periksi.

Perhonen lepattelee ilmassa. Aurinko värjää sen siivet valolla. Ojennan sormeani, ja kun hauras olento asettuu sille, muistan jälleen, kuinka pieniä me kaikki olemme.

Vedän syvään henkeä. On kevät ja olen edelleen tässä.