torstai 18. toukokuuta 2023

Ensimmäisiä

 SV: seksi

Annelise istuu täristen sohvalla. Käymättömät keskustelut leijuvat välillämme.
”Annelise –”
”Älä.”
”Eikö meidän pitäisi –”
”Hiljaa!”

Hänen silmissään kipunoi. Sohvannurkassa täristessäänkin Annelise on niin täynnä arvovaltaa, että en koe oikeudekseni nousta lattiatyynyltä ylös. Tämän Annelise osaa. Koreilla eleillä ja tiukilla sanoilla hän tekee muista huoneessa pieniä. Siihen ei tarvita muuta.

Ja silti vasta hetki sitten minä yllätin hänet jälleen huutamasta sykkyrällä lattialta. Niin monesti olen jo päässyt siihen tilaan, johon en usko kenenkään Annelisen elämässä pääsevän. En tiedä, mitä minun tulisi ajatella siitä, että kyyneleet saan minä, toisen kylän tyttö, joka yrittää pitää pakkaa kasassa. Kaikki valta on hänellä. Hän määrää kaiken, olen täysin hänen otteessaan, ja silti hän näyttää minulle kaiken tämän.

Eikä se riitä. Se hellyys, jota tunnen häntä kohtaan, kun hän käpertyy pieneksi lattialle ja itkee itseään, on jotakin, jota en osaa selittää itselleni kuin yhdellä tavalla. Tai ne hetket, kun Annelise kertoo hänestä ja Callistrasta ja suhteestaan tyttäreensä. Miten kaunis ja kivulias hän on. Minulla on loputtomiin hellyyttä hänen kipuiluaan kohtaan. 

Löysin tänään kasoittain tyhjiä jogurttipurkkeja ja kolmioleipäpaketteja keittiöstä, kun kuljin sen ohi vain löytääkseni hänet itkuhuutamasta lattialta. Nyt ylpeys on palannut hänen raajoihinsa. Näen, että hän tietää minun havainneen syödyt ruoat.

”Tahdotko puhua siitä?”
”Mistä ihmeen ’siitä’? Ei ole mitään puhuttavaa.”
”Annelise. Me molemmat tiedämme, mitä tarkoitan.”
Hänen kulmansa kurtistuvat.
”Sinä et tiedä mitään.”
”Annelise… Voit puhua minulle kaikesta. Kuten tähän astikin olemme puhuneet.”

Annelise pitää käsiään tiukasti vatsansa ympärillä. Näen, ettei hänellä ole juuri nyt korsettia, ja hänen koko tärisevä kehonkielensä kertoo hänen kokevansa olonsa äärimmäisen uhatuksi.

”Älä”, Annelise sihahtaa hampaittensa välistä, ”älä sano mitään. Minä kuvotan itseäni. Olen oksettava. Oksettava.”
”Sinä olet uskomattoman kaunis ja arvokas. Ja minä tahtoisin auttaa niin kovasti. Tiedän, että sinuun sattuu.”
”En tahdo mitään kädenlämpöistä sääliä!”
”En minä sääliä sinulle annakaan.”
”En halua käydä tätä keskustelua.”
”Joskus sinun on pakko.”
”Ei nyt. Minua kuvottaa.”
”Fyysisesti vai henkisesti?”
”Kaikin tavoin.”

Uskaltaudun nousemaan ylös ja istumaan hänen vierelleen sohvalle. Olen nähnyt tästä naisesta niin paljon, ja silti hän ei suostu kohtaamaan minua. Saati itseään. Kädet kehonsa suojana hän kyhjöttää sohvannurkassa ja ainoa asia, jonka osaan tehdä, on mennä lähemmäs. Tartun häntä käsivarresta ja yritän ottaa vatsaa suojelevat kädet erilleen, jotta hän saisi paremmin hengitettyä.

”Mikä sinua vaivaa!” Annelise kiljahtaa.
”Anna minun auttaa!”
”En tarvitse apua! Kaikki on kunnossa.”
”Et sinä ole ollenkaan kunnossa!”
”Sinä et sitä minun puolestani päätä!”
”Hitto tuota sinun jääräpäisyyttäsi! Minun pitäisi tehdä sinulle pelkkiä likaisia hommia ja tässä minä olen kehumassa sinua kauniiksi.”
”Se on omaa typeryyttäsi!”
”Taidat sisimmässäsi kuitenkin arvostaa!”
”Sinä et tiedä yhtään mitään –”

Me väännämme käsiämme aikamme, kunnes löydän itseni Annelisen sylistä. Hänen ilmeensä pehmenee hetkessä. Toinen käsi hakeutuu selälleni, ja minä muistan, miltä tuntui nähdä hänet paljaana ensimmäistä kertaa. Hetki, kun hän pyysi minua avaamaan korsettinsa. Täysin arkisen lempeä hetki, ja silti se merkitsi meille molemmille kaikkea. Tiedän sen. Hän oli siinä paljaana minun edessäni ja minä silitin hänen vatsaansa ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Halasin takaa päin ja annoin lämmön täyttää minut.

Sen jälkeen en ole saanut häntä mielestäni. Tiedän, ettei Annelise aio käsitellä mitään. Hän kaikkoaa luotani, jos painostan häntä siihen. Juuri nyt istun hänen sylissään ja tykytys jalkojeni välissä kertoo, mitä tehdä. Annelise vetää minut vyötäisiltä lähemmäs. Silitän hänen leukaperiään ja sallin itseni painautua suudelmaan.

Minussa sykkii värejä. Syvän purppuraa, magentaa ja tummaa punaista. Kirkasta vaaleanpunaista. Kukkia. Minä täytyn kukista, kun saan suudella häntä. Suudelma syvenee, Annelise tarttuu minua takamuksesta ja ottaa aivan liki. Me suutelemme pitkään. Taivas täyttyy kukista.

”Aldreia… Tahdon…”
Annelise hivuttaa kätensä rintani kylkeen, mutta varoo koskettamasta liian suoraan. Hymähdän. Kesäisessä ruutupaidassani on edessä nyörit, jotka vedän auki. Lasken paitaa alaspäin, tuon rintojani lähemmäs Annelisea. Hento puna leviää hänen kasvoilleen.
”Tahtoisin…”
”Saat.”

Annelise nostaa minut tiukemmin syleilyynsä, suukottaa rintojani päältä kunnes laskee paitaa hellästi alemmas. Hänen huulensa tapailevat rintaani ja etsivät nännin, jota suudella. Tilanne menee sekunneissa intiimämmäksi. Annelise antaa rakkautta rinnoilleni, ja minä puristan hellästi hänen tukkaansa.

”Riisu minut”, kuiskaan. Hän tekee sen hetkessä. Olen täysin alaston hänen syleilyssään, ja hän tuijottaa kaikkea lumoutuneena. Annelisen eleet alkavat käydä yhä kiihkeämmiksi, emme pysy paikoillamme. Lopulta hänkin riisuutuu, ja tunnen jalkovälissäni sellaista kuumotusta, etten kykene enää hillitsemään itseäni.

Annelise on niin kaunis. Rakastan hänen iän koristamaa kehoaan. Tunnen syvää himoa jo pelkästään sitä kohtaan, että hän paljastaa sen minulle. Tiedän, mitä se merkitsee hänelle. Katseellani lupaan rakastaa kaikkea hänessä. Teen hänelle kunniaa. Kauniille, pyöreille rinnoille, jotka roikkuvat lempeästi, pehmeälle vatsan kummulle ja muhkuraisille reisille. Hän on jumalainen. 

”Saanko koskea sinua?”
”Älä kysy, tee, minä haluan sitä, minä…” Annelise on jo niin kiihkeä, ettei hän malta olla koskematta minua joka paikasta. ”Ota minut.”
Mielihyvästä henkäisten painan hänet sohvalle ja käyn hänen päälleen. En tahdo hiljennellä hetkeksikään nyt, kun adrenaliini sykkii kehossani. Olen täynnä raakaa himoa. Suudelmistani katoaa pehmeys, tahdon vain antaa hänelle kaiken, täyttää hänet tulellani.

Hyväilen sormillani hänen reisiensä sisäpintaa, saan hänet huokaamaan. Annelise nyökyttelee, kun työnnän sormiani lähemmäs hänen häpyään. Kaikki epävarmuus on poissa, hän on himokas ja kuuma minua vasten. Tunnen kosteuden hänen haaroissaan ja sallin itseni antaa hänelle sen, mitä olen halunnut antaa jo pitkään.

Pian makaamme hikisinä ja sykkivinä toisiamme vasten sohvalla. Vaatteet ovat rytyssä lattialla, hiukseni levittyvät Annelisen alastoman vartalon ylle. Annelisen sormet silittelevät selkääni. Painan yhä pehmeitä suudelmia hänen rinnoilleen.

Uskaltaudun katsomaan häntä silmiin. Hän hymyilee.
”Tahtoisin vain jäädä tähän”, kuiskaan.
”Kunpa voisitkin.” 

Hän on hetken hiljaa.

”Ollaan tässä vielä hetki.”

keskiviikko 17. toukokuuta 2023

Aamulla

Alma makaa kyljellään sängyllä ja selaa alusvaatteissaan puhelintaan. Välillä huulet mutristuvat, mistä tiedän hänen lukevan joko jonkin tyrkkynä pitämänsä julkkiksen Instagram-päivitystä tai alamme Facebook-ryhmien uusimpia keskusteluja. Alma pudistelee mustaa päätään ja laittaa lopulta puhelimen pois. Hänen kasvoilleen leviää kiusaantunut hymy, kun hän huomaa minun tuijottavan.

”No?”
”Ihan sua tässä katselin.”
Alma pudistelee jälleen päätään.
”Kelasin, että selaatko jotain sun vihajulkkiksen sivua vai mitä, kun tuhahtelit siihen malliin.”
”Itse asiassa Mikko laittoi viestiä.”
”Eikä!”
”Joo. Halusi rahaa lainaan.”
”No voihan.”

Alma ei ole koskaan ilahtunut vanhimman poikansa äkillisistä yhteydenotoista, sillä niiden sävy on useimmiten vaativa. Mitään ei sanota suoraan, mutta Alma on jo kauan sitten tajunnut, että Mikon velkakierre ei ratkea äidin satunnaisilla lainoilla. En ole vielä uskaltanut kysyä, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Alma ei ole suopea pomo enkä usko hänen olevan sitä äitinäkään.

”Äh, ei puhuta Mikosta, se ei koskaan helpota”, Alma huokaa kiepsahtaen vatsalleen. Jään tuijottamaan mustien pitsiliivien peittämiä rintoja. Tiedän, ettei tämä ole sopiva hetki kaivella perheasioita. Pohdin, ovatko Mikael ja Elias vielä hereillä, vai nukkuvatko he vielä. Keittiöstä kuuluu kolahdus. Hymähdän. Sen on oltava Elias.

”Nuoriso lienee jo hereillä”, Alma hymähtää. Eliasta koskevasta riidastamme on vasta kaksi viikkoa.
”Joo.”
”Varpunen, mä toivon, että sä olet jo leppynyt”, Alma sanoo varovasti. Kävelemme yhä lasinsiruilla tämän aiheen kanssa.
”En mä oikein tiedä. Se oli aika… rajua settiä. Kun ei kyse ole pelkästään noista mun murusista, vaan myös siitä, miten sä ylipäätään suhtaudut ihmisin eri elämäntilanteissa.”

En ikinä unohda halveksuntaa Alman katseessa. Minä en koskaan antaisi hänen katsoa pikkuveljeäni poikaystävineen tuolla tavoin. Minun läheiseni saavat kaiken tulen, joka minussa on yhä jäljellä, vaikka en itseäni osaisikaan puolustaa.

”Joskus mietin, kuinka sä oikein rakastuit näin ankeaan ihmiseen”, Alma nauraa.
”Itsensä alentaminen ei ainakaan auta. Mä olen arvostanut meidän rakentavia keskusteluja.”
”Varpunen… Saisinko mä tehdä meille aamiaisen?”
”Ei sun tarvitse kompensoida. Annetaan tälle asialle aikaa.”
”Saanko silti?”
”Mennäänkö yhdessä?”

Alma puristaa huulensa yhteen.
”Voisin ehkä…”
Näen, että jokin valtaa hänet jälleen.
”Näytänkö ihan kalpealta ilman huulipunaa? Ehtisinkö vielä vessaan ilman, että poikien tarvitsee järkyttyä tällaisesta vanhasta harakasta täällä?”
”LOPETA, sä olet täydellinen!”
”Ilman meikkiä ja ja voiteita tosi kalvakka ja rypytkin näkyy… Enhän mä nyt tän näköisenä.”
”Rakas, se on aamupala! Aamupala!! Ja ootsä nähnyt jätkät? Ei niitä kiinnosta, hengaavat molemmat yöpaidoissa tai puolialasti tuolla.”
”Mutta se on –”
”Eri asia, vai? Ei ole. Nyt tassua toisen eteen ja aamupalalle. Laitat tohon jonkun kivan paidan päälle ja that’s it.”
”R-reidet –”
”Sun mallinjalat saa näkyä ihan koko maailmalle, tiesitkös.”
”Älä viitsi…”

Heitän Almaa tyynyllä. Alma nauraa. Painaudun hänen päälleen ja tartun häntä kasvoista. Alma nauraa vielä hetken, mutta hänen ilmeensä vakavoituu nopeasti. Painan kepeän suudelman hänen huulilleen.

”Sä olet maailman kaunein nainen. En ole tainnut vielä tänään muistuttaa sua siitä.”
”Me ollaan oltu hereillä ehkä vartti.”
”Ihan liikaa aikaa ilman, että olen ehtinyt kehua sua.”
”Ei tehdä tästä nyt mitään numeroa.”

Alma nousee singahtaen ylös ja kiskoo työhousunsa ja vanhan, suuren paidan päälleen. Hän on äärimmäisen kireällä. Enää minua ei itketä nähdä häntä tällaisena. Jo se, että hän peittää kaikki keskivartalonsa muodot, kertoo minulle tarpeeksi.

”Rakas, ahdistiko sua se Mikon viesti?”
Alma jää heti kiinni. Erotan kyyneliä hänen silmissään. Hän istuu sängynreunalle ja sallii minun tulla halaamaan.
”En tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Se on melkein sun ikänen jo, kyllä sen pitäis tajuta, mihin toi pikavippikierre sen vie.”
”Niilläkö se on velkaantunut?”
”Aluksi sillä oli jokin isompi juttu, josta se ei koskaan kertonut mulle. En ole varma, tietääkö isänsäkään vai pitikö se sen meiltä kaikilta. Veljensä takuulla tietää. Mutta sitten alkoi pikavippikierre ja sille tielle se sitten jäi.”

Silitän Alman olkaa ja nojaan häneen pienesti.
”Olen niin huolissani! En pelkästään siksi, että se putoaa yhteiskunnan laidalta… Tai. Tiedäthän. Niitä juttuja, joista puhuimme viimeksi.”
Muistelen niitä sanoja, joilla Alma kuvaili Eliasta. Kehossani kihelmöi edelleen. En voi edes kuvitella, millainen Alma on ollut lapselleen, kun tästä ei tullutkaan toimitusjohtajaa tai toimittajaa.
”Ai että sun poika on vaan laiska ja saamaton ja ansaitsee kaiken sen, mitä kokee?”
”En minä niin koe!” Näen, että Almaa itkettää. ”Mä vaan… Mä olen todella huolissani. Mä pelkään, että se on jossain huumeporukoissa tai jotain muuta.”
”Kannattaisko sun puhua sun pojalle tästä? Ihan rauhassa. Älä painosta sitä äläkä aina lainaa sille kaikkea, ettei se opi siihen, että se voi tehdä mitä vaan, koska kyllä äiti aina maksaa.”
”Olen aina kaikille ihan liian jyrkkä. En osaa mennä keskitietä.”
”Tiedän, ja siinäkin voi keskittyä. Ansaitse sun pojan luottamus. Ole kiinnostunut. Ja rauhassa.”

Viimein Alma kohtaa katseeni. Hän näyttää niin kauniilta aamuisin. Unen hiven hänen katseessaan, kauniit peittämättömät kasvot siinä ihasteltavinani. Tartun Almaa niskasta ja painaudun pehmeään suudelmaan. Alma jättää toisen käden reidelleni ja puristaa.

”Voidaanko… aamupalan jälkeen…” Alma henkäisee.
”Voidaan.”
”Varpu. Mä oon tosi kiitollinen, että jaksat ravistella mua. Olen aika huono ottamaan neuvoja vastaan”, Alma sanoo hymyä äänessään. Silloin, kun hän jaksaa itse vitsailla itsestään, olemme turvallisilla vesillä.
”Onneks en jo tiennyt.”
Alma pudistelee päätään ja minä kumarrun painamaan suukon hänen poskelleen.
”Aamupalaa?”
”Kyllä.”

Keittiössä on epäilyttävän hiljaista, ja näemme heti, miksi. Elias on painanut Mikaelin vasten keittiötasoa ja Mikael on kietonut kätensä Eliaksen kaulan ympärille. Suudelma on niin syvä, että Alma yskäisee. Hänen reaktionsa saa minut nauramaan.

Hätkähtäen pojat irrottautuvat toisistaan, Elias nauraen ja Mikael punastellen, mutta silti virnistys kasvoillaan.
”Huomenia leideille”, Elias nauraa. ”Nukuitteko?”
”Alma tässä on ihan liian kiusaantunut puhumaan teille enää ton jälkeen, miettikääpä sitä”, kikatan Eliakselle.
”En toki, huomenta vaan, pojat”, Alma sanoo posket selkeästi punertaen.

Menen pörröttämään veljeni sotkuista punaista tukkaa.
”LOPETA tiedän mitä sä aiot sanoa enkä pidä siitä!” Mikael protestoi nauraen.
”Te aloitatte jo aikaisin aamusta tän kutemisen! Go boys, mä olen teidän puolella. Ootteko kerenneet jo syödä muutakin kuin toisianne?”
”Itse asiassa aloteltiin vasta sitäkin toimenpidettä, ei saa mitään tehdä rauhassa tässä huushollissa”, Elias nauraa. ”Ei olla syöty. Sori, kun mätän taas teidän kaapeista, käyn teille kaupassa ennen kun lähen.”
”Ei sun Elkku tarvii meille mitään ostella, sä teet jatkuvasti niin paljon meidän eteen.”
”Samaa mieltä”, Mikael toteaa.
”Ostan silti. Mikin kanssa vähän Prismaan. Jos jaksat.”
”Jaksan mä. Vois mennä heti aamiaisen jälkeen, nää kaks varmaan haluaa olla rauhassa, if you know what I mean.” Alma näyttää entistä punaisemmalta. Mikael nauraa. ”Sori, Alma, joudut sijaiskärsijäksi mun ja Varpun sisarussodassa.”
”Enköhän minä tähän totu…”
”You will, tää on aina tätä”, Elias nauraa. ”Nukuitteko te hyvin?”

Aamiashetki saa minut jälleen kerran arvostamaan veljeni poikaystävää yhä vain enemmän. Elias hoitaa kaiken niin sujuvasti. Syömme kaikki yhdessä, Elias kaataa meille kaikille kahvia ja hakee lisää hedelmiä pöytään. Hän kohtelee Almaa kuin perheenjäsentä. Mikael ei olisi koskaan voinut löytää ketään sellaista kuin Elias. Minua suututtaa ajatellakin, että ihminen, jota rakastan niin kovin, on sanonut hänestä kammottavia asioita vain sen vuoksi, että hän on työtön.

Elias ja Mikael lähtevät aamiaishetken jälkeen Prismaan nauraen ja toisiaan tökkien. Jään tuijottamaan hymyillen heidän peräänsä. Olen kaikessa kiitollinen Eliakselle. Huoli, jota kannan veljestäni, läpäisee joskus kaiken muun. Elias on voinut läpäistä sitä pimeyttä, jota minä en ole koskaan päässyt lähellekään.

”Varpu”, Alma kuiskaa. ”Oletko vielä mulle vihanen?”
”En. Enemmän järkyttynyt. Siitä riidasta on vasta kaksi viikkoa.”
”Mä voisin soittaa mun pojalle tänään.”
Hymyilen.
”Ihana idea. Tee se.”
”Voitko antaa mulle anteeksi?”
”Ei tässä ole kertaluontoisesta anteeksipyynnöstä kyse. Tahdon vain, että pohdit, miksi arvotat ihmisiä tuolla tavalla.”

Huokaan syvään. Alma yrittää kyllä. Tänään en jaksa vihoitella. Nousen hymyillen ja tartun Almaa kädestä.
”Eikö meidän pitänyt tehdä jotain?”
”Tahdotko?”
”Tahdon sua aina.”
”Luoja, Varpunen, sä teet mut hulluks.”
”Tuu jo.”

Kipitän ennen häntä makuuhuoneeseen, annan hänen jahdata minua ja kaataa minut petaamattomaan sänkyyn. Lakanat rypistyvät allemme. Alman katseessa palaa varmuus. Kiskon hänet löysästä t-paidasta ja avaan tiukat housut, paljastan hänen kauniin kehonsa. Rintaliivien toinen olkain on valahtanut alemmas ja erotan häivähdyksen tummasta nännistä. Painan Alman lähemmäs minua ja vedän hampaillani rintaliiviä alemmas. Paljastan suuren nännin ja suutelen sitä hellästi saaden Alman hengähtämään.

Suutelen Almaa niin, että lopulta riuhdon hänet alusvaatteistaan ja asetan hänet makaamaan sängylle. Tänään tahdon vain ihastella häntä. Tänään en kestä yhtäkään hänen itseään alentavaa kommenttiaan. Silitän vatsan kumpua, reisien sisäpintaa ja kaartuvia rintoja. Alman mustat hiukset leviävät kaikkialle tyynylle. Suutelen häntä kaikkialta ja asetun hänen päälleen. Alma kietoo kädet ympärilleni ja tunnen, että tänään hän ei antaisi epävarmuuksilleen tilaa. Juuri nyt tahdon vain tuntea hänet kaikkialta. Kaikkea muuta me miettisimme myöhemmin.

keskiviikko 10. toukokuuta 2023

Lämmössä

Kajo istuu sohvalla pitkät vaaleat villasukat jaloissaan ja luonnostelee jotakin.
”Mitä piirrät?”
”Ei saa katsoa vielä!” Kajo kikattaa.
”Jos se on mun muotokuva, niin –”
”Ei oo!”
”Ai ei ole?”
”Luuletko, että piirrän vaan sua? Idiootti…”

Kömmin Kajon viereen ja suukotan häntä poskelle. Kajo näyttää onnelliselta istuessaan siinä kaikessa rauhassa. Jaksan kyhjöttää kurkkimatta vain hetken hänen vieressään, kunnes jo kurotan kohti piirrosta.

”Hei! Nyt sitten! Sä oot ihan mahdoton.”
”Anna mä vähän.”
”Jos nyt annan periksi, niin annan periksi muussakin, ja –”

Alan nauraa. Painan pääni hänen olalleen ja kiedon käteni hänen vyötäisilleen.
”Noinko sä sen ajattelet? Että tää on joku pipeline siihen, että sit sä annat periksi ruoanlaitossa ja siivouksessa ja lapsiasioissa ja –”
”LAPSIASIOISSA!”
Tajuan, mitä olen sanonut ja kohtaan Kajon suuret silmät. Kajon kasvoille leviää hymy.
”Hassu, ei me voida hankkia vauvoja!”
”Ei ei, kunhan tuli mieleen tällaisia perinteisiä parisuhdeasioita!”
”Oletko ihan tyhmä nyt? Hassu rakas. Ei me voida hankkia lapsia, alan itkeä, jos ajattelen sitä.”

Hivutan käteni Kajon vatsalle ja silitän.
”Sä oisit hyvä isi.”
”Tuo on vähän karmivaa, ihan kuin mä voisin synnyttää meille lapsen…”
”Täällä se kasvaisi. Ois varmaan enemmän mun näköinen kuin sun. Itkisin, jos se sais mun persoonan, though.”
”Oot rakas ollut liikaa jossain Tumblrissa. Omegaverse vittuun ja keskitytään faktoihin.”
”Rakas EI! Ei se! Eikun oikeasti, kyllä mä mietin sellaistakin. Kyllä sä tiedät.”
”I know… Mä meen siitä ajatuksesta päiviksi niin melankoliseksi, etten pysty kelaamaan sitä.”
”Voi muru, mietitään jotain muuta. Kuten vaikka tota sun piirrosta.”
”HYS anna mulle mun taiteellinen rauha! Muualle siitä hönkimästä!”
”Oota hengitän sun niskaan vähän kovempaa!”

Kaadan Kajon sohvalle, hän tökkii minua kauemmas ja me molemmat nauramme.
”Seis! Heiii Ilta nyt joku raja!”
Vien käteni hänen paitansa sisään ja kutitan häntä kyljistä, ja hän huutaa ja minä nauran. Lopulta olemme siinä päällekäin, nauru piirtää uurteita hänen kasvoilleen. Maailman kaunein. Hellyys täyttää koko kehoni, painan suudelman Kajon leukaan ja sitten poskelle. Nauru muuttuu raukeaksi hymyksi, sulamme toisiamme vasten. Kajo vetää minut pitkään suudelmaan. Jään siihen makaamaan pää hänen rinnallaan. Hän silittelee suortuviani.

”Rakastan sua”, hän kuiskaa tukkaani.
”Mäkin sua”, kuiskaan takaisin, ja tiedän niin sanoessani, etteivät mitkään sanat voisi koskaan kiteyttää sitä, mitä tunnen häntä kohtaan. Kajon piirrosvihko on pudonnut lattialle, en vilkaise sitä, annan hänen kertoa, kun hän haluaa. Möngin lähemmäs ja painan pehmeitä suudelmia Kajon kasvoille.
”Tahdotko jo jatkaa?”
”Hmm?”
”Sitä luonnosta.”
”Aa!” hän naurahtaa. ”En.”
”Ai?”

Kajo ottaa kasvoni käsiinsä ja silittää poskea.
”Ollaan hetki ihan vaan tässä. Mulla on nyt niin hyvä olla.”
Minä hymyilen. Hän on oikeassa. Meillä on juuri nyt niin hyvä olla tässä, toistemme lämmössä.