SV: seksi
Annelise istuu täristen sohvalla. Käymättömät keskustelut leijuvat välillämme.
”Annelise –”
”Älä.”
”Eikö meidän pitäisi –”
”Hiljaa!”
Hänen silmissään kipunoi. Sohvannurkassa täristessäänkin Annelise on niin täynnä arvovaltaa, että en koe oikeudekseni nousta lattiatyynyltä ylös. Tämän Annelise osaa. Koreilla eleillä ja tiukilla sanoilla hän tekee muista huoneessa pieniä. Siihen ei tarvita muuta.
Ja silti vasta hetki sitten minä yllätin hänet jälleen huutamasta sykkyrällä lattialta. Niin monesti olen jo päässyt siihen tilaan, johon en usko kenenkään Annelisen elämässä pääsevän. En tiedä, mitä minun tulisi ajatella siitä, että kyyneleet saan minä, toisen kylän tyttö, joka yrittää pitää pakkaa kasassa. Kaikki valta on hänellä. Hän määrää kaiken, olen täysin hänen otteessaan, ja silti hän näyttää minulle kaiken tämän.
Eikä se riitä. Se hellyys, jota tunnen häntä kohtaan, kun hän käpertyy pieneksi lattialle ja itkee itseään, on jotakin, jota en osaa selittää itselleni kuin yhdellä tavalla. Tai ne hetket, kun Annelise kertoo hänestä ja Callistrasta ja suhteestaan tyttäreensä. Miten kaunis ja kivulias hän on. Minulla on loputtomiin hellyyttä hänen kipuiluaan kohtaan.
Löysin tänään kasoittain tyhjiä jogurttipurkkeja ja kolmioleipäpaketteja keittiöstä, kun kuljin sen ohi vain löytääkseni hänet itkuhuutamasta lattialta. Nyt ylpeys on palannut hänen raajoihinsa. Näen, että hän tietää minun havainneen syödyt ruoat.
”Tahdotko puhua siitä?”
”Mistä ihmeen ’siitä’? Ei ole mitään puhuttavaa.”
”Annelise. Me molemmat tiedämme, mitä tarkoitan.”
Hänen kulmansa kurtistuvat.
”Sinä et tiedä mitään.”
”Annelise… Voit puhua minulle kaikesta. Kuten tähän astikin olemme puhuneet.”
Annelise pitää käsiään tiukasti vatsansa ympärillä. Näen, ettei hänellä ole juuri nyt korsettia, ja hänen koko tärisevä kehonkielensä kertoo hänen kokevansa olonsa äärimmäisen uhatuksi.
”Älä”, Annelise sihahtaa hampaittensa välistä, ”älä sano mitään. Minä kuvotan itseäni. Olen oksettava. Oksettava.”
”Sinä olet uskomattoman kaunis ja arvokas. Ja minä tahtoisin auttaa niin kovasti. Tiedän, että sinuun sattuu.”
”En tahdo mitään kädenlämpöistä sääliä!”
”En minä sääliä sinulle annakaan.”
”En halua käydä tätä keskustelua.”
”Joskus sinun on pakko.”
”Ei nyt. Minua kuvottaa.”
”Fyysisesti vai henkisesti?”
”Kaikin tavoin.”
Uskaltaudun nousemaan ylös ja istumaan hänen vierelleen sohvalle. Olen nähnyt tästä naisesta niin paljon, ja silti hän ei suostu kohtaamaan minua. Saati itseään. Kädet kehonsa suojana hän kyhjöttää sohvannurkassa ja ainoa asia, jonka osaan tehdä, on mennä lähemmäs. Tartun häntä käsivarresta ja yritän ottaa vatsaa suojelevat kädet erilleen, jotta hän saisi paremmin hengitettyä.
”Mikä sinua vaivaa!” Annelise kiljahtaa.
”Anna minun auttaa!”
”En tarvitse apua! Kaikki on kunnossa.”
”Et sinä ole ollenkaan kunnossa!”
”Sinä et sitä minun puolestani päätä!”
”Hitto tuota sinun jääräpäisyyttäsi! Minun pitäisi tehdä sinulle pelkkiä likaisia hommia ja tässä minä olen kehumassa sinua kauniiksi.”
”Se on omaa typeryyttäsi!”
”Taidat sisimmässäsi kuitenkin arvostaa!”
”Sinä et tiedä yhtään mitään –”
Me väännämme käsiämme aikamme, kunnes löydän itseni Annelisen sylistä. Hänen ilmeensä pehmenee hetkessä. Toinen käsi hakeutuu selälleni, ja minä muistan, miltä tuntui nähdä hänet paljaana ensimmäistä kertaa. Hetki, kun hän pyysi minua avaamaan korsettinsa. Täysin arkisen lempeä hetki, ja silti se merkitsi meille molemmille kaikkea. Tiedän sen. Hän oli siinä paljaana minun edessäni ja minä silitin hänen vatsaansa ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Halasin takaa päin ja annoin lämmön täyttää minut.
Sen jälkeen en ole saanut häntä mielestäni. Tiedän, ettei Annelise aio käsitellä mitään. Hän kaikkoaa luotani, jos painostan häntä siihen. Juuri nyt istun hänen sylissään ja tykytys jalkojeni välissä kertoo, mitä tehdä. Annelise vetää minut vyötäisiltä lähemmäs. Silitän hänen leukaperiään ja sallin itseni painautua suudelmaan.
Minussa sykkii värejä. Syvän purppuraa, magentaa ja tummaa punaista. Kirkasta vaaleanpunaista. Kukkia. Minä täytyn kukista, kun saan suudella häntä. Suudelma syvenee, Annelise tarttuu minua takamuksesta ja ottaa aivan liki. Me suutelemme pitkään. Taivas täyttyy kukista.
”Aldreia… Tahdon…”
Annelise hivuttaa kätensä rintani kylkeen, mutta varoo koskettamasta liian suoraan. Hymähdän. Kesäisessä ruutupaidassani on edessä nyörit, jotka vedän auki. Lasken paitaa alaspäin, tuon rintojani lähemmäs Annelisea. Hento puna leviää hänen kasvoilleen.
”Tahtoisin…”
”Saat.”
Annelise nostaa minut tiukemmin syleilyynsä, suukottaa rintojani päältä kunnes laskee paitaa hellästi alemmas. Hänen huulensa tapailevat rintaani ja etsivät nännin, jota suudella. Tilanne menee sekunneissa intiimämmäksi. Annelise antaa rakkautta rinnoilleni, ja minä puristan hellästi hänen tukkaansa.
”Riisu minut”, kuiskaan. Hän tekee sen hetkessä. Olen täysin alaston hänen syleilyssään, ja hän tuijottaa kaikkea lumoutuneena. Annelisen eleet alkavat käydä yhä kiihkeämmiksi, emme pysy paikoillamme. Lopulta hänkin riisuutuu, ja tunnen jalkovälissäni sellaista kuumotusta, etten kykene enää hillitsemään itseäni.
Annelise on niin kaunis. Rakastan hänen iän koristamaa kehoaan. Tunnen syvää himoa jo pelkästään sitä kohtaan, että hän paljastaa sen minulle. Tiedän, mitä se merkitsee hänelle. Katseellani lupaan rakastaa kaikkea hänessä. Teen hänelle kunniaa. Kauniille, pyöreille rinnoille, jotka roikkuvat lempeästi, pehmeälle vatsan kummulle ja muhkuraisille reisille. Hän on jumalainen.
”Saanko koskea sinua?”
”Älä kysy, tee, minä haluan sitä, minä…” Annelise on jo niin kiihkeä, ettei hän malta olla koskematta minua joka paikasta. ”Ota minut.”
Mielihyvästä henkäisten painan hänet sohvalle ja käyn hänen päälleen. En tahdo hiljennellä hetkeksikään nyt, kun adrenaliini sykkii kehossani. Olen täynnä raakaa himoa. Suudelmistani katoaa pehmeys, tahdon vain antaa hänelle kaiken, täyttää hänet tulellani.
Hyväilen sormillani hänen reisiensä sisäpintaa, saan hänet huokaamaan. Annelise nyökyttelee, kun työnnän sormiani lähemmäs hänen häpyään. Kaikki epävarmuus on poissa, hän on himokas ja kuuma minua vasten. Tunnen kosteuden hänen haaroissaan ja sallin itseni antaa hänelle sen, mitä olen halunnut antaa jo pitkään.
Pian makaamme hikisinä ja sykkivinä toisiamme vasten sohvalla. Vaatteet ovat rytyssä lattialla, hiukseni levittyvät Annelisen alastoman vartalon ylle. Annelisen sormet silittelevät selkääni. Painan yhä pehmeitä suudelmia hänen rinnoilleen.
Uskaltaudun katsomaan häntä silmiin. Hän hymyilee.
”Tahtoisin vain jäädä tähän”, kuiskaan.
”Kunpa voisitkin.”
Hän on hetken hiljaa.
”Ollaan tässä vielä hetki.”
