lauantai 24. lokakuuta 2020

Perhoset

Hänen kätensä vapisevat. Kauniit, siroluiset kädet, jotka ovat silittäneet niskaani joka ilta jo niin usean vuoden ajan. Sydämeni hakkaa vankilassaan, vedän syvään henkeä. Ei mitään hätää. Tämä menisi hyvin. Olisi pakko mennä.

Siitä on kaksi päivää, kun hän saapui kotiin monta tuntia tavallista myöhemmin. Minä olin ehtinyt käydä läpi jokaisen pelkokuvan. Menetin hänet omille ajatuksilleni. Kun hän viimein tuli, jokainen ajatus tehtiin tyhjäksi jollakin paljon suuremmalla, selittämättömämmällä. Hän ei ollut kyllästynyt tai peloissaan. Hän oli lyöty. Joku oli sitonut hänen päänsä, joku, joka en ollut minä. Huuli auki, pieni keho kuin eksyneellä lapsella. Liian suuri puvuntakki pahensi näkyä. Minä tiesin heti, miksi hän ei halunnut tulla kotiin.

Menneisyys. Se oli vihdoin löytänyt hänet. Työmatkalla. Hänen ei tarvinnut kertoa minulle kaikkea. Minä tiesin heti, kun hän käveli itkien sisään ja pyysi anteeksi. Ei tervehdystä. Ei rakkaudenosoituksia. Pelkät kolme sanaa. Olen pahoillani. Kaikesta.

Ihmiset, joita hän oli käyttänyt, olivat saaneet hänet kiinni. Ne, joita hän ei koskaan tavoittanut. Ne, joilta hän ei koskaan ehtinyt pyytää anteeksi. Se oli liikaa. Minun kaunis rakkaani meni hajalle, tiesin sen, kun hän painautui minua vasten ja päästi irti. Mikään maallinen ei enää pitänyt häntä kiinni itsessään. Minä silitin häntä. Minä en ollut yksi niistä, jotka hän sotki vyyhtiinsä. Minä olin oma lukunsa.

Sinä yönä me hajosimme toisiimme pitkästä aikaa. Pesin hänen haavansa, silitin kuivaa, lohkeilevaa ihoa. Pitelin hänen runneltua ruumistaan varovasti, vaikka pelko leikkasi syvältä. Me molemmat tunsimme sen. Tiesimme, millainen pimeys meidät nielisi, jos avaisimme suumme ja puhuisimme. Teimme sen silti. Sinä yönä hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, miltä tuntui pelätä oman selkärankansa murtumista. Sinä yönä hän tiesi, mitä oli tehnyt minulle. Minä tunsin sen myös. Kun hän vapisi rintaani vasten, kuvittelin, että se olin minä, joka olin saanut hänen kehonsa kukkimaan mustelmia. Aloin itkeä. En olisi koskaan kyennyt siihen. Minun pieni enkelini, minä en ikinä voisi tehdä hänelle niin. Mutta hän oli tehnyt niin minulle, emmekä me kyenneet sittenkään etenemään siitä.

Silloin me puhuimme. Pelkäsimme yhdessä jotakin, jonka olimme kuvitelleet jääneen taakse. Sen jälkeen emme ole ottaneet sitä puheeksi. Kumpikaan ei ole kyennyt siihen. Nyt hän on siinä, edessäni, vaikka ei näekään minua vielä. Hän pyyhkii pesemiään astioita täydellisen keskittyneenä. Olen nähnyt sen. Hänen surunsa. Hän on meistä se, joka ei ole koskaan voinut jatkaa. Hän eikä minä. Suru pitää häntä otteessaan, tempoo häntä syvemmälle pinnan alle. Nyt lujemmin kuin koskaan, sillä hän tietää, mitä hänen aiheuttamansa kipu merkitsee.

Ei hätää, sanon itselleni, kun lähestyn häntä. Hän kääntyy, enkelinkutrit keinahtavat, hellyys ja kipu risteilevät rinnassani. Sattuu. Menen lähelle. Kurotan, en koske, en uskalla, en tahdo rikkoa hetkeä. Hän laskee kupin ja liinan alas, tulee minua vastaan. Me olemme tässä yhdessä.

”Sinä… Sinä olet kantanut sitä mukanasi jo riittävän kauan.”
Ilmeestä näen, että hän tietää, mitä aion sanoa. Lohduton ilme. Joskus oli aika, kun hän sanoi, etten saa koskaan antaa hänelle anteeksi. Silloin minä ajattelin, että en ikinä voisikaan. Että on olemassa tekoja, jotka ovat anteeksiantamattomia. Mutta kuinka me voimme jatkaa, jos emme anna anteeksi? Tässä maailmassa on paljon kauniita asioita. Ystävien syysyössä kaikuvat naurut, lempeät valot, jotka syttyvät pimeään. Kesäiset iltapäivät. Ne ovat kaikki meidän otettavissamme. Emme ole enää siellä. Emme ole pitkään aikaan olleetkaan. Hän ei ole se, joka löi, enkä minä se, jota sai lyödä. Olemme perhosia, uudestisyntyneitä, anteeksiannon vapauttamia. Ja minä tahdon lentää korkealle hänen kanssaan.

”Minä annan sinulle anteeksi. Kaiken sen.”
Itkua. Hiljaista. Silloin minä sallin itseni mennä iholle. Vedän hänet kehoani vasten, hän takertuu paitaani. Tunnen, kuinka hänen jalkansa miltei pettävät. En anna sen tapahtua. Me pitelemme toisiamme, piirrämme toisemme tähän maailmaan.

”Mutta minä…”
”Ei. Minä ymmärrän vihdoin. Me ansaitsemme uuden mahdollisuuden.”
”Sinä olet antanut minulle jo niin monta…”
”Ja sinä olet lunastanut niistä jokaisen. Et ole antanut minulle muuta kuin onnea. Et ole rikkonut minua vastaan.”
”En puhu pelkästään lyömisestä. Minä en… minä en ole helppo ihminen. En aina tiedä, ansaitsenko jokaista uutta mahdollisuutta. En tiedä, kuinka voisin tulla sinun arvoiseksesi.”
”Tuo pohjaa ajatukseen siitä, että olisit minulle jotakin velkaa. Ei ihmisyys toimi siten. Emme me voi laskea tekojemme painoa vaakakupissa. Joskus asioita vain tapahtuu. Ja minä olen antanut sinulle anteeksi. Ymmärsin sen, kun tulit kotiin kaksi päivää sitten. Ymmärsin sen viimein…”

Kuljetan kättäni hänen kiharoillaan. Joskus näen hänet edelleen sinä nuorena miehenä, joka nojasi keittiötasoon ja katsoi minua tietäen, että halusin häntä. Sen nuoren miehen luo minä palasin ja me suutelimme jo ovella, vaikka emme tunteneet toisistamme edes kuorta. Olen saanut nähdä, kuinka se mies on murtunut ja yrittänyt, noussut jaloilleen aina uudelleen. Hän on kantanut vastuunsa. Luoja, hän on kantanut vastuunsa, enkä minä vaadi häneltä enempää. Ei hänkään vaadi minulta.

Me olemme nyt naimisissa. Olemme yrittäneet uudelleen niin monta kertaa. Olen nähnyt hänen itkevän lohduttomasti satoja kertoja, mutta nyt hän itkee ensimmäistä kertaa sinä itsenään, joka hän on tänä päivänä. En näe enää petetyn lapsen kyyneliä. En myöskään sen miehen, joka ensin vietteli minut ja sitten iski minut lattiaan. Tämä mies ei itke itseään eikä mennyttä. Näen sen selvemmin kuin koskaan. Sen version, jonka olen antanut tulla toiseksi ihokseni, osaksi minua.

Kumarrun suutelemaan häntä varoen. Hillitysti. Rakastaen. En halua satuttaa häntä rakkaudellani. En missään muodossa. Hän tietää sen. Maistan kyyneleet hänen kasvoiltaan, mutta se ei haittaa, minä annan niiden tulla. Me molemmat itkemme aivan hiljaa.

”Kiitos. Kiitos… En tiennyt, että odotin tätä. En tiennyt haluavani anteeksiantoa…”
”Me kaikki ansaitsemme uuden mahdollisuuden, vaikka kaikkea ei tarvitsekaan koskaan antaa anteeksi. Tämä oli minun päätökseni. Ja minä tahdon koko sydämestäni antaa sinulle anteeksi.”
”Ja minä olen siitä uskomattoman kiitollinen. En ota sitä itsestäänselvyytenä.”
”Tiedän sen.”
”Kiitos, kun olet siinä. Rakas.”
”Sinä myös. Älä anna sen viedä sinua. Voit vihdoin päästää sen pois. Se on osa sinua, mutta se ei ole syntynyt sinusta. Se voi jäädä taa.”

Hän katsoo minua silmät kiiltäen. Varovainen hymy. Kasvot ovat vielä mustelmilla. Silitän ehjää ihoa, painan pienen suukon hänen nenälleen.
”Se voi jäädä taa”, hän toistaa hiljaa.
Jäämme siihen. Siitä on hyvä jatkaa, lentää vasten aamuauringon punertamaa taivasta.

maanantai 19. lokakuuta 2020

Painajainen: epilogi

 Epilogi

Mies löytyi talon edestä täysin alastomana. Alipainoinen, likainen ja suunnattoman kalpea. Löytäjät kertoivat miehen haroneen pihamaan ruohikkoa kuin yrittäen kaivautua piiloon näkijöiltä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän teki hylätyn talon pihamaalla, hän vain nauroi ja toisteli samaa: ”Tämä on minun taloni.”

Mieheen törmänneet soittivat paikalle poliisin, mutta jäivät paikalle vahtimaan harmitonta, resuista olentoa. Talo seisoi vanhana ja unohtuneena vasten merta. Sen ikkunat oli laudattu, yläkerran ikkuna oli paikallaan, mutta rikkinäinen. Talossa ei oltu käyty yli vuosikymmeneen, mutta mies jatkoi jankkaustaan, ei suostunut lopettamaan. Talo oli hänen. Hän oli päihittänyt sen. Kukaan mieheen törmänneistä nuorista ei uskaltanut kysyä, mitä talon päihittäminen tarkoitti. Mies ei osoittanut merkkejä väkivaltaisuudesta, hän ei edes hangoitellut vastaan, kun poliisit saapuivat paikalle.

Polisiit jäivät kyselemään tarkentavia kysymyksiä nuorisojoukolta. He kertoivat vain löytäneensä miehen alastomana talon pihasta, he olivat pelkkiä ohikulkijoita. Kukaan ei osannut kertoa, miksi miehen iho oli kauttaaltaan punaisten merkintöjen peitossa.

Painajainen: luku 19

 Luku 19 (NYT)

On olemassa kauhua, joka saa huutamaan. Riipivää, syvältä leikkaavaa pelkoa. Sitten on sellaista kauhua, joka tekee eläimeksi, palauttaa alkutilaan. Minulla ei ole mitään muistikuvaa Silasin ruumiin löytymisen jälkeisistä tapahtumista. Kehoni reagoi itsestään joka kerta, kun yritän ajatella sitä. Kyyneliä tulisi loputtomiin, keho kouristelee kuin vetäisi vettä henkeensä, yrittäisi olla hukkumatta. Siksi minä en ajattele sitä.

En ajattele enää juurikaan mitään. Silas ei ole täällä. Ei ole ollut pitkään aikaan. Minä kuljin huoneesta toiseen valekuvan kanssa. Todellinen Silas unohtui tänne ja kuoli. Käteni ovat olleet kylmät, sormenpäät tunnottomat siitä lähtien. En haista enää mitään. Joskus ainoastaan mädän, joka palaa aaltoina takaisin, ei anna itsensä unohtua. Silasin ruumiin pilaantuva haju.

Olen yrittänyt tulkita karttaa, mutta unohtelen jatkuvasti viivojen merkityksiä ja alkuperiä. Pikkuovet olivat kenties pelkkä harhautus. Suutelin painajaista, en todellista miestä. Nyt ymmärrän, miksi Silas oli aina niin kylmä minua vasten. Kehoni vapisee pelkästä ajatuksesta.

En muista enää mitään muuta kuin tämän ovettoman tilan. Sammuneet ruumiintoiminnot. On kuin olisin kuollut ja tämä olisi minun jälkitilani. Edes koristeelliset ja kauniit huoneet eivät saa minua enää tuntemaan mitään. Kaappikello voi tikittää, kalliit hopeat ja kullat saavat jäädä kaappeihinsa pölyttymään. Minä vain livun. Jossakin kohtaa unohdan, että koskaan etsinkään jotakin.

Istun salissa, joka on ahdettu täyteen erilaisia koristeita. Ei sellainen sali kuin minulla. Paljon teatraalisempi, kuin pienikokoinen Versailles. Mutta eihän minulla enää ole salia, ei mitään, mihin verrata. Minulla ei ole paikkaa, on vain tämä sulautunut, tahrainen aika.

Kun ovi käy huoneen nurkassa, nostain vain päätäni. En enää säpsähdä. Sellaiset reaktiot kuuluvat niille, joita kauhu ei ole näivettänyt kasaan, jättänyt kuoreksi. Joku kävelee luokseni. En erota muotoja. Keho nykii. Huutoa ei kuulu, vaikka suu aukeilee. Kaikki sisälläni on jo yksinkertaistunut. Paluuta ei ole.

Veli? Veli, luojan tähden, täälläkö sinä olet kaiken tämän ajan ollut?”

Joku, joka kutsuu minua veljekseen. Silmäkulmassani nykii. Sattuu. Lopeta.

Minä uskon sinua nyt. Tarinasi viskilasista ja muusta. Voi veli rakas… Sano jotain. Minä katsoin aikaa kännykästä, olen ollut täällä kolme päivää. Sitten akku loppui. Luoja…”

Kolme päivää? Juuri nyt se ei tarkoita minulle mitään. Luulisi sen olevan kamalan vähän. Aika on rikki. Jokin muiston kaltainen kutittelee ihon alla. Raavin rannettani, mutta muisto ei mene pois. Ehkä huudan. Ehkä itken. Ihminen, joka kutsuu minua veljekseen, vetäytyy kauemmas.

Haluaisin kertoa hänelle Silasin ruumiin hajusta. Mustelmista ja turvonneista piirteistä. Hervoton nauru pakenee huuliltani, kun ajattelen, että suutelin jotakuta, joka oli kaiken aikaa kuollut. Suutelin hänen kuvaansa.

Veli rakas. Tule. Mennään. Ovi on tuolla. En tiedä, mitä sinulle on tapahtunut, mutta me selviämme siitä, me selviämme ihan mistä vain. Minä pidän sinusta huolta.”

Sanat tippuvat väliseemme tyhjiöön.

Minäkin eksyin. Uskon sinua nyt. Tämä talo… Meidän täytyy päästä pois. Tule. Ovi. Minä tiedän, missä se on.”

Ovi. Aivan. Sehän se olikin. Kuinka niin hassusta pienestä asiasta voi tehdä niin suuren numeron? Kaikki on lopulta varsin yksinkertaista, minähän inhoan vaikeita juttuja. Mitä vaikeaa on yhden oven löytämisessä? Hyppään tavaroiden yli, en kiinnitä huomiota niiden muotoon tai väriin. Huone pursuaa yksityiskohtia, niistä jokainen haluaa vain eksyttää minut.

Minne sinä menet? Odota! Älä mene ilman minua! Veli rakas. Mitä sinä teet! Apua! Älä jätä minua tänne!”

Siinähän ovi on. Aivan ulottuvissani. Se on pieni. Ehkä vale-Silas oli sittenkin oikeassa. Kaikki alkoi pienestä ovesta. Miten huvittavaa. Ovi löytyi sitten, kun lakkasin etsimästä. Nauran. Itken. En enää tunne kehoni rajoja, mutta sormeni löytävät ovenkahvan. Lopun keho osaa itsekin. Se ei tarvitse minua käskijäkseen.

Silas olisi minusta ylpeä nyt. Mutta hän on kenties jo täydellisen kangistunut ja syöty. Luonto korjaa omansa. Mikäs minä olen siihen vastaan sanomaan. Ihminen, joka kutsuu minua veljekseen, huutaa perääni. Hassua, että sävy on katkera, miltei vihainen, vaikka hänhän sanoi auttavansa minua. Sellaisia ihmiset ovat. En enää muista hänen kasvojaan. Ei olennaista. Niin kirjoittaisin vihkoon, jos se olisi minulla vielä.

Minä ryömin kohti valoa, vaikka se sokaisee silmiäni.

Painajainen: luku 18

 Luku 18 (NYT)

Mitään ei tapahdu. Valkea tila alkaa muuttaa muotoaan, sen seinät halkeilevat. Valoon ilmestyy railoja. Tuijotan Silasia, mies on painanut silmänsä kiinni. Ensin kuvittelen, että tila hajoaa lopullisesti ja sylkee meidät ulos ylijäämänä. Sitten seuraava huone alkaa muodostua ympärillemme, ja ymmärrän, että mahdollisuutemme oli siinä. Minä en koskaan sulkenut pikkuovea kunnolla. Luotin omaan ylivertaisuuteeni. Logiikkaani. Nyt tila ympärillämme hämärtyy.

Se meni ohi. Ei ole enää mitään tehtävissä”, hengitän hämärään.

Älä sano noin. Voihan se… Voimmehan me vielä löytää ratkaisun.”

Minä itse päästin painajaisen sisään. Sen on täytynyt tulla siitä ovesta. Kaikki ne viivat, kokonainen kartasto… Jokainen johtaa ovelle. Olit älykäs, kun havaitsit sen.”

Kunhan sanoin, mitä näin. Voimmehan me vielä etsiä sinut uudelleen.”

Pudistan päätäni. Niin minäkin haluaisin uskoa. Kunpa löytäisimmekin minut jostakin aikajatkumon syövereistä, mutta minä näen, kuinka kaikki johti vääjäämättä tähän hetkeen. Solmussa olevat huoneet, muistivihko, sairaaksi käyvät muodot. Ne eivät palaudu. Minä päätin jo kauan sitten olla uskomatta mihinkään.

Eteemme avautuu huone, joka muistuttaa työhuonetta salini kyljessä. Edellinen huone, joka muistutti jotakin todellista tilaa, heitti silmilleni valesiskon. Rahiseva hengitys kaikuu mielessäni edelleen, en kykene päästämään siitä irti. Tämä tila ei ole samanlainen. Valoa pääsee vanhojen verhojen välistä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei verhoja kannata avata. Niiden takana ei odota meri, vaan vellova tyhjyys.

Tuttuja hyllyjä, vanha samettisen vihreä nojatuoli. Kunpa voisin luottaa siihen, että tämä on totta. Kaikkien ovien paikalla on pelkkää mustaa utua, en kykene kohdistamaan katsettani. Jokin huoneessa haisee pinnan alla. Eivät kalusteet. Ei huone itse. Vaan jokin tänne asetettu.

Sivelen tuolin selkämystä, se tuntuu sormiini todellisemmalta kuin mikään pitkään aikaan. Olenko voinut istua juuri tällä tuolilla, vai onko se pelkkä mukaelma? Ajatella, että olen yrittänyt kontrolloida jotakin tällaista piirtämällä kaavioita ja keksimällä outoja muistisääntöjä. Jos talo noudatti joskus jonkinlaista kaavaa, kaava on nyt vääntynyt ja pilalla.

Haju leikittelee tilalla. Välillä on kuin en haistaisi sitä ollenkaan. Kuin se olisi vanha muisto, joka hankaa itseään tajuntaani vasten. Silas ei tunnu reagoivan hajuun mitenkään. Jokin hajussa on piinaavan tuttua. Käyn läpi lapsuusmuistot, menneisyyteni, jopa pimeimmät hetket, joista en ole kertonut edes Silasille. Ne tunnit, kun kuvittelin jääväni kiinni bisneksistäni. Pimeys, jota kannan mukanani täälläkin.

Ajat ovat sulkeutuneet. Olen joka sekunti varmempi siitä. En tunne mennyttä minää täällä, en osaa ennustaa hänen päänsä liikkeitä. Sulauduimme yhdeksi, hänen menneensä on nyt minun menneeni. En ole varma, mikä versio itsestäni olen. En uskalla katsoa edes käsiäni, sillä voisin järkyttyä liiaksi.

Haistatko sinä tuon? Mätä. Jokin kuoleva. Miksen näe mitään?”

En minä mitään haista”, Silas tuhahti. ”Älä ala seota käsiin, vaikka emme saaneetkaan ovea suljettua. Emme pysty kaikkeen.”

Hah, pystyisimmepä edes johonkin.” Huokaus. ”Etkö tosiaan haista sitä?”

Silas pudistelee pörröistä päätään.

Joskus minä ajattelen, miten Silas on pysynyt elossa kaikki nämä vuodet. En tiedä hänen ikäänsä, luultavasti suunnilleen ikäiseni, mutta hauraan olemuksen nuorentama. Silas näyttää teiniltä minihameessaan ja turkiksessaan. Kun hän hakeutuu jälleen keholleni, en voi olla ajattelematta sitä. Lapsenkasvoinen, utuinen poika ihollani. Kyllä äiti olisi nyt ylpeä.

Annan Silasin suudella minua, vaikka ajatus hänen nuorekkuudestaan tuntuu kuvotuksena kurkussa.

Silas, helvetti, odota. Minkä ikäinen sinä olet?”

Kysytkö tuota tosissasi vasta nyt? Viisitoista.”

Kavahdan taaemmas. Käteni ovat jääkylmät. Haju on poissa. Sitten Silas alkaa nauraa.

No en tietenkään! Olisitpa nähnyt ilmeesi. Olen kaksikymmentäviisi. Jestas. Sinulla ei sitten leikkaa.”

Viisi vuotta nuorempi.”

Sinäkö olet muka täyttänyt jo kolmekymmentä? Älä viitsi, näytät nuoremmalta.”

Sinäkin. Helvetisti nuoremmalta.”

No, älä huoli. Et ole sekaantunut teiniin. Se on vain se vuosien rappio, katsos. Näytän ikuisesti pikkupojalta, kunnes rypistyn kerralla kuin rusina.”

Kuumeisia ajatuksia. Ne löytävät jälleen mieleeni. En saa antaa tämän sekoittaa päätäni. Olemme syvällä talossani, eikä meillä ole aikaa ihmetellä toistemme ikiä. Ei olennaista. Olisin kirjoittanut sen vihkooni, jos se olisi minulla yhä. Ei tärkeää. Keskity olennaiseen.

Silas huomaa sen. Ajatukseni. Ehkä se näkyy hänelle jotenkin, en minä enää tiedä, mitkä fyysiset lait tätä tilaa pitelevät. Päässä suhisee. Haju palaa, kun järkytys lievenee. Mätä haju. Ruumis. Eläimen ruho, jonka luonto ottaa takaisin omakseen. Kuvotus maistuu kielelläni. Vien käden suulleni, jotta en antaisi ylen.

Täällä haisee ihan ruumiilta.”

Ei haise. Kuvittelet. Keskity minuun nyt.”

Ei olennaista. Ei olennaista…”

Jossakin kolahtaa. Ei meidän huoneessamme. Ei siis olennaista. Suhina palaa takaisin, enkä ole enää varma, kuuluuko se päästäni vai tilasta. Vien kädet korvilleni. Ei vaikutusta. Tämä painajainen ei lopu koskaan. Silas on sylissäni, avaa housujani. Tekisi mieli sysätä hänet pois. Nyt minulla ei ole varaa keskittyä mihinkään muuhun kuin tähän. Kuhisevaan hulluuteen.

Älä”, kuiskaan Silasille. Hänen kätensä ovat kylmät kuin ruumiilla. Ne tietävät, mitä tehdä, mutta niiden kosketus on nihkeä, minua oksettaa edelleen. ”Lopeta. Silas. Hei.”

Silas lopettaa. Liikkeet ovat hidastettuja. Missä olen nähnyt tämän aiemmin? Silasin silmät tuijottavat minuun kuin kaksi suurta lamppua. Hänen suunsa aukeaa hitaasti, paljastaa edestä mustuneet hampaat. Perääntyisin, mutta kehoni ei toimi. Sekin liikkuu hidastettuna, tämä on yhtä sisältä mätää unta, hiljaisuudessa pilaantunutta, pelastamatonta. Käteni osuu johonkin kylmään. Kosteaan. Silasin suu aukeaa ja sulkeutuu yhdessä hypnoottisessa liikkeessä. Onko se aina ollut yhtä musta?

Pöly leijailee ilmassa kuin pysähtynyt lumisade. Peräännyn taaksepäin, Silasissa on jotakin vialla, on kenties aina ollutkin. Näen sen nyt. Liian suuret silmät. Liian musta suu. Käteni haparoi, mutta löytää vain kylmää ja kosteaa. Käännän katseeni Silasista, sekin tapahtuu hitaasti, miltei piinaten, aivan kuin kauhu olisi vihdoin saanut minut kiinni ja lamaannuttanut.

Ensin en erota, mihin käteni koskee. Sitten hämärä antaa periksi, muodot hakevat paikkansa. Ihmiskeho. Ei eläimen ruho, ei koskaan eläimen, vaan isomman olennon, paljon yksinkertaisemman. Yksinkertaistetun. Ruumis on vain ruumis. Tunnistan muodot yksi kerrallaan. Käteni löytää laihan, miltei surkastuneen vartalon, luiden kauniin kartaston. Kylmennyt ja pilalla. Aivan kuin täällä olisi kosteutta. Osa ruumiista on turvonnut, luonto on aloittanut prosessinsa. En tiedä, mistä kosteus olisi tänne päässyt. Ei olennaista. Sivuutan sen. Kasvot ovat aivan mustelmilla, mutta piirteet ovat silti tunnistettavissa. Verestävät silmät ja tahriintunut, roikkuva kiharapehko. Tiedän, kuka hän on. Ruumis edessäni on Silas.

Koko kehoni vapisee hallitsemattomasta kylmästä, kun ymmärrän, mitä se tarkoittaa. Käännyn mädäntyvän ruhon ääreltä, ompelen yhteen kaikki kuvat. Se, jolla oli musta suu, kyyristeee nyt edessäni. Silasin muotoinen tekele. Kun katson sitä, en erota enää piirteitä. Kasvojen tilalla on pelkkää mustaa sohjoa. Painajaisen kasvot.

Painajainen: luku 17

 Luku 17 (SILLOIN)

Alistair ei tiennyt, milloin oli alkanut kuunnella ääniä päässään. Kun hän löysi itsensä makuuhuoneen lattialta haparoimassa pientä ovea, hän ei tiennyt, mikä voima hänet oli siihen johdattanut. Silas rämpi tiensä yläkertaan. Alistair tuijotti miestä hetken. Silasilla ei ollut enää korkokenkiä jaloissaan. Hän heitti hetkeksi turkiksensa sängylle ja kumartui kohti Alistairia.

Mitä sinä tarkalleen ottaen puuhaat?”

M-… Minä suljen oven.”

Koska ääni sanoi niin?”

Nielaus. Alistair ei enää tiennyt. Sentään todellisuus ei kieppunut enää. Hetken rauha antoi aivoille tilaa palautua. Mustaksi muuttunut seinä kaihersi yhä. Osa taloa oli kadonnut tietämättömiin. Mihinkään tavalliseen ei ollut paluuta. Alistair ei uskaltanut vilkuilla makuuhuoneen peiliä. Ikkunastakin näkyi pelkkää valkoista. Alistair tiesi, ettei se johtunut auringottomasta kelistä. Kyse oli jostakin yksinkertaisemmasta. Pelkistetty maailma. Joskus Alistairista tuntui, että hän ymmärsi sittenkin. Sitten ajatus aina karkasi ja talo sylki Alistairin eteen jotakin uutta ajateltavaa.

Alistair nousi ylös. Silas kurtisti kulmiaan, kun Alistair käveli mahonkisen hyllynsä luo ja veti sen kätköistä pienen muistivihon ja punakynän. Ovi jäi paikalleen, Alistair ei tehnyt mitään sulkeakseen sitä visusti.

Minä tiedän”, Alistair henkäisi. ”En ryhdy kuuntelemaan ääniä. Kuulin aiemminkin kaikenlaista. Koputuksia, itkua…Tämä talo tahtoo eksyttää minut. Mutta minäpä kirjoitan kaiken ylös.”

Silasin ilme muuttui. Yksinkertaistui sekin. Alistair tunsi joskus sittenkin pitävänsä tästä todellisuudesta.

Aloitan viskilasista. Muistan kaiken vielä. Katsopas tätä! Päivä yksi. Viskilasi. Kas näin. Alistair yksi, talo nolla.”

Vapisevat kädet kertoivat jotakin muuta. Silas nyökytteli hiljaa, veti turkiksen ylleen. He istuivat yhdessä sängynreunalle ja tunsivat, kuinka tila alkoi muuttua. Valkea kokosi itseään nurkkiin. Alakerrasta oli tuskin enää mitään jäljellä. Jostakin syystä Alistairia ei enää pelottanut. Hän veti jalkansa sängylle kuin lattialle olisi alkanut kertyä vettä ja hän yrittäisi välttyä kastumasta. Seinä alkoi haihtua. Pientä ovea ei enää ollut. Viis yhdestä ovesta. Alistair jatkoi muistiinpanojensa kirjoittamista.

Painajainen: luku 16

 Luku 16 (NYT)

Vääntyilevä tila. Paljon valkoista. Ei kuvioita, ei kosketuspintaa. Labyrintin päätepiste, paikka, jossa muistoille ei tarjota tilaa palata. Pidän yhä kiinni Silasista, sillä mitään muuta en tavoita. Pelkkää valkoista. Harva huoneista on ollut näin yksinkertainen. Ei, yksinkertainen on väärä sana, tässä huoneessa on syviä tasoja, mutta niihin ei pääse ihmisaistein käsiksi. Valkoisuuden keskellä lepää jatkuva odotus. Olen varma, että jos tinnitus näyttäisi joltakin, se näyttäisi tältä.

En uskalla sanoa mitään ääneen, se voisi rikkoa illuusion. Me olemme täällä vain etsimässä pikkuovea. Silas kiskaisee minut huoneen toiseen laitaan. Valkeus on päällekäyvää, sillä on oma luonne, se särisee ja vääntyilee. Kaikki on niin kirkasta, että minulta menee hetki ymmärtää, mitä Silas minun haluaa näkevän. Keskellä huonetta on ikkuna.

Kurotan eteenpäin. Valkeus särkee silmiäni, mutta erotan, mitä Silas tarkoittaa. Ikkunan takaa erottuu muotoja. Täällä on niin kirkasta, että tuntuu lähes mahdottomalta kohdentaa katsetta minnekään. Aivan kuten talvella, kun lumi saa silmissä kipunoimaan.

Ikkunan takaa erottuu portaikko. Punainen tapetti, tuttu kuvio. Minun taloni portaikko. Vilkaisen Silasia. Mies nyökkäilee hiljaa. Onko portaikko todella tuolla, vai leikkiikö tila meillä? Kurotan kohti ikkunaa. Virhe. Jossain särähtää. Vetäydyn taaksepäin. Selvä. En koske ikkunaan.

Kuuntele”, Silas sanoo ja nyökkää kohti ikkunaa. Siristän silmiäni. En kuule mitään. Huoneessa on jatkuva surina, alitajuntainen ääni, joka ei katoa. Suljen silmäni ja kuuntelen. Puhetta. Vaimeaa, mutta silti puhetta. Muistan etäisesti ajan, jolloin olisin käpertynyt pelosta kuullessani vierasta puhetta. Nyt minua itkettää. Kyllä, puhukaa vain, antakaa meille vihjeitä. Mitä vaan.

Kaksi erilaista ääntä. Toinen kirkas, mutta väsynyt. Toinen tummempi ja kiihkeämpi. Vilkaisen jälleen Silasia. Hän nyökkää. Puhujat ovat me itse. Mitkä versiot meistä? Minuja mahtuu tähän taloon monta. Aika on pelkkää verkkoa, joka levittäytyy joka suuntaan. Se ei ole lineaarinen jatkumo, ei ole koskaan ollutkaan, eikä mikään minun aiemmin tuntemasta logiikasta voi minua siltä pelastaa.

Sinähän etsit itseäsi, eikö niin?” Silas kysyy.

Missä tahansa tilanteessa kysymys tuntuisi kornilta. Nyt vain nyökkään. Siellä minä olen. Joku versio minusta. Natisisiko aika liitoksistaan juuri sen verran, että mennyt minä kuulisi minut nyt? Olisi pakko yrittää. Menen lähemmäs ikkunaa. Ikkunalautaa ei ole, ikkuna tuntuu kaksiulotteiselta kuvalta seinässä. En anna sen häiritä. Ei ole mitään, mitä tämä tila ei olisi minulle jo näyttänyt.

Koputan. Ei ääntä. Vedän syvään henkeä. En aio kysyä, miksi kuulen Silasin puheen, mutta en koputusta ikkunassa. Mikään täällä ei tee järkeä kuitenkaan. Kokeilen huutaa. Ääni jää kieppumaan ympärilleni, se muodostaa kalvon. Pudistan päätäni.

Eivät he kuule meitä.”

Pääsisimmeköhän jotenkin tuonne?” Silas istuutuu lattialle ja ristii rimppakinttunsa.

Ei kannata yrittää. Jos menemme ajasta toiseen… Luoja, oletko koskaan nähnyt elokuvia, joissa ihmiset tekevät niin?”

Itse yrität huutaa itsellesi! Sekö ei muka riko aikoja?”

Ei, jos en tunnista itseäni.”

Sinun logiikkasi pohjaa vain katsomiisi tieteiselokuviin.”

Ja sinä olet nisti, joten turpa kiinni, minä ajattelen nyt.”

Silas näyttää minulle keskisormea. Minä irvistän. Elämässä kaikki on lopulta vain toistantoa niistä kiistoista, joita lapsena käydään hiekkakakkuja tehdessä. Tuo varasti lapioni, äiti äiti, tuo oli ilkeä. Minulla on synnynnäinen oikeus kaikkiin lapioihin.

Pudistelen ikkunalle päätäni. Jos tämä tila ei olisi niin kertakaikkisen mielivaltainen, minä olisin jo ulkona täältä. Huoneessa ei ole mitään, mihin tarttua. Korvissani sirittää. Sitten minä katson Silasia. Hänellä on vielä korkokengät jaloissaan.

Kumarrun alas ja tartun Silasin jalkaan.

Ai, nytkö sinä haluat sitten panna?”

En, idiootti, minä haluan sinun kenkäsi.”

Miksi ihmeessä?”

Näet sitten.”

Ne ovat hyvät kengät. Älä tee niille mitään pahaa.”

Haluatko sinä pois täältä vai et?”

Sinulla on omatkin kengät!”

Anna ne nyt vain.”

Irvistän. Minun ovat kaikki lapiot tässä maailmassa, miten se menikään?

Kiskaisen Silasin toisen korkokengän pois. Heitän sen kohti ikkunaa. Hetken kuvittelen sen kimpoavan takaisin. Kuulen räsähdyksen, mutta en ikkunasta. Ikkuna pysyy koskemattomana. Tilassa humisee. Ääni muistuttaa etäisesti tuulen huminaa taloni seinissä.

Askelia. Jokin sisälläni jännittyy, kiristyy kuin viulunkieli. Käperryn Silasin viereen, en halua nähdä itseäni ulkopuolelta. Kuulen kaiken, on kuin seinää välissä ei olisikaan. Väsynyttä keskustelua. Tyhjästä ilmestynyt korkokenkä. Satunnaista ihmettelyä. Valvotut yöt kuultavat omasta äänestäni, olisinpa kuullut sen silloinkin. Rykäisen kurkkuani. Mennyt minä on nyt siinä. Valkoisen seinän takana.

Sulje makuuhuoneen pikkuovi. Sulje se.” Selkeitä sanoja. Ei menetetyn tai seonneen miehen puhetta. Minulla on vielä ote tästä. Silas nyökkäilee hiljaa vierelläni.

Puheensorina katkeaa. Meidän menneet versiomme kuulostelevat.

Sulje makuuhuoneen pikkuovi!” Tällä kertaa kovempaa. Jos mennyt minä tunnistaa oman äänensä, en tiedä, onko kaikki lopullisesti pilalla. Todellisuus rätisee edelleen. Olen lähempänä loppua kuin koskaan.

Kuulitko sinä tuon?” mennyt minä kysyy menneeltä Silasilta. ”Joku… Joku puhui.”

Se sanoi jotakin ovesta. Onko sinun makuuhuoneessasi jokin pikkuovi?”

O-… On.”

Kuulitko sinäkin sen? Se ei ollut vain minun päässäni?”

Kuulin minä.”

Mennään yläkertaan.”

Askelia. Hyvä. Mennyt minä oli peloissaan, kerrankin siitä on hyötyä. Hänen on pakko totella. Jos en saa ovea suljettua, en pääse täältä koskaan. Painaudun vasten Silasia, suljen silmäni ja toivon, että askeleet johdattavat menneen versioni totuuden äärelle.


Painajainen: luku 15

 Luku 15 (SILLOIN)

Sumuisia päiviä, päistään taipuisia. Alistair tuskin erotti päivää yöstä. Molempina tuuli, yöllä yleensä hienoisesti enemmän. Tuulikin oli pelkkää luonnon ivaa, kieli, jota Alistair oli oppinut ymmärtämään. Maailma nauroi hänen nurkissaan, tuuli vavisutti perustuksia. Ei ollut pakoreittiä. Alistair ei mennyt kauppaan hakemaan ruokaa. Hän ei soittanut poliisille. Siskoa ei löytynyt. Alistair lakkasi etsimästä. Hän piilotti itsensä nurkkaan ja pysyi siellä.

Yläkertaan Alistair ei mennyt. Siellä haisi ruumiilta. Sen olisi vielä kestänyt, mutta ullakolta kantautuva itku tunkeutui säälimättömänä hänen uniinsa, piti häntä valveilla silloinkin, kun hän nukkui. Koko talossa ei ollut enää sohvaa. Alistair nukkui salinsa lattialla viltteihin kääriytyneenä.

Hyvä puoli päivien saumattomuudessa oli se, ettei Alistair enää tiennyt, tapahtuiko hänen asunnossaan jotakin. Ihmisen kadottaminen oli viimeinen seikka, jonka Alistairin juoksevat ajatukset rekisteröivät. Ehkä sisko oli kadonnut itse. Auto oli vielä pihassa. Kuka sitä lopulta muka tunsi toisen, olihan sisko voinut vaikka kävellä mereen, mistä sen tiesi. Samalla Alistair tiesi tarkalleen. Sisko oli yhä täällä. Jossakin tasojen takana, jonne Alistair itse ei osannut kurottaa.

Päivien virrassa ei ollut katkoksia. Alistair yritti parhaansa nukkua, mutta ajatukset löivät läpi. Hän vietti suurimman osan ajasta peitellen korviaan, jotta talon äänet eivät olisi käyneet väkivaltaisina päälle. Kun joku jonakin määrittelemättömänä ajankohtana koputti ulko-oveen, Alistair alkoi huutaa. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut hiljaa, sillä oman äänen kuuleminen sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä.

Alistair ei ollut enää edes eläin häkissä. Hän oli ihminen, pohjimmiltaan. Äärimmilleen venytetty tuotos, jonka jalat eivät enää kantaneet. Ihmisyyttä sellaisena kuin se syvällä on. Alistair ei yrittänyt analysoida. Hän nousi ylös, hoiperteli seinistä kiinni pitäen ovelle. Jokin alkukantainen ääni hänen tajunnassaan sanoi, että oven takana oli elävä ihminen, lihaa ja verta kuten hänkin. Sillä erotuksella, että hän oli nähnyt kokonaisen maailman.

Oven avautuessa Alistair ei tiennyt, ketä odotti. Äitiä, isää, jumalaa, mitä tahansa. Talon sisäiseen maailmaan ei mahtunut muita, johan talokin oli tehnyt sen selväksi. Kun tuttu pörröinen hiuskuontalo ja sumuiset silmät pilkistävät ovenraosta, Alistairin sisälle syttyi jokin muiston kaltainen. Heiveröinen olemus, mustelmaiset polvet ja korkokengät. Nämä Alistair muisti osaksi elämäänsä. Tämä pieni olento kuului talonsisäiseen maailmaan. Alistair veti ystävän sisälle sanomatta sanaakaan.

Heti oven sulkeuduttua Alistair kiskoi Silasin syliinsä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin halannut toista miestä. Hän ei juuri halaillut. Edellisin muistikuva pidellyksi tulemisesta oli lapsuudessa, kuvalla oli pehmeät reunat. Vähän jo mustunut otos. Mutta talon sisällä hän saattoi olla mitä tahansa. Alistair piti Silasia siinä, sydäntänsä vasten, oikeutetulla paikallaan.

Voi, Silas, et arvaakaan, miten paljon kaipasin sinua. Onneksi olet nyt siinä”, Alistair sanoi hengittäen Silasin hiuksia. Hän ei tiennyt kaivanneensa sotkuista miestä syliinsä. Hän ei edes muistanut tämän olemassaoloa. Oli vain hetkiä, jotka sattuma ompeli yhteen. Niiden raioista ei pilkistänyt valoa, vaan pelkkää mustaa.

Hidas hengitys. Ei raskaalla tavalla, ainoastaan pysähtyneellä. Hetki oli pysäytetty, pölykään ei tanssinut ilmassa, seisoi vain. Kaappikello ei koskaan tikittänyt loppuun. Alistair oli varma, että hänen sydämensäkin pysähtyi. Sitten kaikki jatkui taas. Alistairin päässä keinui. Hän painautui tiukemmin vasten Silasia, aivan kuin olisi tahtonut imeä miehen sisäänsä, olla niin lähekkäin kuin mahdollista. Sisälmykset vasten sisälmyksiä.

Luoja. Tälle piti tulla loppu. Kaikelle tälle. Alistair vetäytyi taaemmas, sähähti. Silas ei tehnyt elettäkään palatakseen Alistairin syliin.

Ei saatana… Kauanko minä olen vain pyörinyt täällä?”

Oletko katsonut itseäsi peilistä?”

Alistair pudisti päätään. Ei peilejä. Niistä saattoi nähdä muutakin. Pyöriviä muotoja ja tavaroita, jotka eivät kuuluneet minnekään. Ei-kenenkään materiaa. Sitä oli tässä maailmassa liikaa. Alistair lyhistyi lattialle, nojasi seinään ja haroi punaista hiuskuontaloaan.

Silas istuutui Alistairin vierelle. He eivät enää koskettaneet toisiaan. Hyvä. Alistair ei halunnut hukkua syvemmälle sinne, mistä ei ollut paluuta. Tämä talo oli vienyt voiton hänestä. Nyt piti vain sinnitellä. Ei peilejä. Ei ovia. Pelkkiä yksinkertaisia asioita. Ei vaikeita. Alistair oli aina inhonnut vaikeita juttuja.

Minä muistan, kuinka lapsena kaiversimme siskoni kanssa kurpitsoita ja odotimme Halloweenia”, Alistair naurahti Silasille. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi se tuli hänen mieleensä nyt. Ehkä aivot toistivat kuvia satunnaisesti nyt, kun missään ei ollut enää järkeä. Logiikan surkastuttua alkoivat painajaiset.

Silas nyökkäili. Mies oli alusta asti tuntunut näkevän tähän hetkeen. Hänen eleensä olivat luonnollisia, miltei kuin ennalta opeteltuja.

Silloin oli niin kivaa tuntea pientä jännitystä. Ajatella, sellaisia lapset ovat. Piittaamattomia. Herttaisiakin, kai, riippuu keneltä kysytään.”

Mitä sinä yrität sanoa?”

Että minä olen hukassa. Pahasti hukassa. En tiedä, missä olen.”

Talossasi. Tarvitsetko osoitteen kirjoitettuna otsaasi, vai mihin pyrit?”

Ei… En ole pitkään aikaan ollut talossani. Minä olen unessa. Näen unta.”

Et näe. Älä viitsi.”

Alistair alkoi nauraa. Katonrajassa liikkui jokin. Ei sillä niin väliä. Missään ei enää itkenyt tai koputellut kukaan. Viis liikkeestä. Sitä nyt mahtui elämään. Jos kaikki oli pelkkää unta, ehkä Silaskin oli pelkkä kuvitelma. Miksi Alistair olisi kuvitellut jonkun sellaisen? Heiveröisen ja käsittämättömän. Vaikka sellainenhan hänkin pohjimmiltaan oli. Pieni poika, joka oli kadottanut kaiken, viimeisenä siskonsa.

Oliko se totta, kun sinä kerran kysyit minulta huumeista? Tapahtuiko se oikeasti, vai oliko se pelkkää kuvitelmaani?”

Kysyin minä.”

Sinä siis käytät?”

Silaskin naurahti.

No eikö se nyt näy ulospäin?”

Alistair tyrskähti. Niin kai. Hän ei vain olisi halunnut olettaa. Vaikka kyllähän hän nämä piirit tunsi.

Minullakin on menneisyys.”

Tiedän.”

Ethän tiedä. En ole kertonut.”

Ei sinun ole tarvinnut.”

Minä en koskaan käyttänyt mitään. Mutta…” Alistairin päässä suhisi. Katonrajassa ei liikkunut enää mitään. Mitä hän menettäisi, jos kertoisi? Ei ollut kuin tämä talo, ja se oli jo uuvuttamassa häntä kuin laineet hukkuvaa. ”Mutta en minä näitä rahoja tyhjästä saanut.”

Tiedän senkin.”

Ei kysymyksiä. Alistairia ei oikeastaan kiinnostanut. Hän oli lähtenyt vähin äänin. Jos joku tunsi hänet, nimeä ja naamaa ei voinut enää yhdistää toisiinsa. Ei sukunimiä. Eihän Alistairkaan tiennyt Silasin omaa. Nimet olivat pelkkiä naamioita, joita saattoi käyttää mielensä mukaan ja riisua tarpeen tullen. Oli menneisyys, jota saattoi muistella. Sisko ja Halloweenin lempeä odotus. Sitten oli se tarina, jota hän ei kertonut kenellekään. Nyt Silas tiesi siitä särön.

Ehkä Alistairin maine oli jättänyt jotakin jälkeensä ja Silas oli joku niistä, jotka olivat joutuneet kierteeseen Alistairin bisneksen vuoksi. Ei se Alistairia lopulta liikaa painanut. Ei vain voinut soitella polisiille siskosta ja talosta. Hieman epäkäytännöllistä, mutta ei se mitään. Kaikki alkoi pyöriä muutenkin. Spiraalin kerran käynnistyttyä loppua ei tullut.

Oli huojentavaa tietää, että Silas oli lopulta pelkkä nisti. Ei mikään harhakuva tai talon keino sitoa hänet itseensä. Alistairia nauratti. Kuinka hän oli saattanut olla niin taikauskoinen? Hän oli aina halveksinut ihmisiä, jotka kuvittelivat asioita. Alistairille totta oli vain raha ja mahdollisuus jatkaa eteenpäin.

Sinä pyöritit etelässä bisnestä ilmeisen kauan”, Silas hymähti. ”Kyllästyitkö, vai halusitko aloittaa alusta?”

Molempia. Joten älä puhu minulle kamasta. Minulla ei ole enää mitään siihen liittyvää. Kaikki minuun koskaan liittyneet ihmiset ovat jo muualla.”

Muualla – tarkoitatko, että he ovat kuolleita vai karkumatkalla?”

Alistair piti suunsa kiinni. Vaikeita asioita. Hän muisteli mieluummin lapsuutta, irrallisia tarinoita, joilla ei ollut mitään yhteyttä siihen todellisuuteen, jossa hän nyt eli. Taloon, joka nieli hänen elämänsä kokonaisena.

Kuulehan. Minusta tuntuu, etten koskaan pääse tästä talosta. Etkö kertoisi minulle jotakin ihanaa sen kunniaksi? Nyt, kun olemme täällä yhdessä.” Alistair nousi ylös, sipaisi puolivahingossa Silasin olkaa noustessaan. Hän etsi paikkaansa, mutta ei tiennyt tarkalleen, mistä.

Oli ajatus drinkeistä. Yksistä vain, vaikka mitä merkitystä sillä oli. Ajatus tyssäsi. Liikettä silmäkulmassa. Alistair näki kaiken jälleen hidastettuna. Hengitys rahisi jossain kaukana. Keittiötä ei ollut. Sen tilalla oli kylmä, musta seinä. Elävämpi kuin hän oli koskaan ollut. Ei taloilla voinut olla sielua.

Kun Silas tuli Alistairin vierelle ja hivutti kätensä hänen omalleen, Alistair tiesi, ettei paluuta mihinkään entiseen olisi enää koskaan.

Painajainen: luku 14

 Luku 14 (NYT)

Olemme kiertäneet neljätoista huonetta sen jälkeen, kun Silas palasi. Olemme kohdanneet jokaisen huoneen sellaisenaan, kulkeneet eteenpäin, vaikka pelko on venyttänyt mieliämme, yrittänyt vääntää meitä muottiinsa. Silas on hajoillut vähemmän kuin minä. Aina tilaisuuden tullen pelko upottaa jäiset kyntensä sisuksiini ja saa minut karjumaan. Silloin Silas tulee lähelle ja silittää minua.

Mikään kuvio ei enää toistu. Huoneet käyvät sitä surrealistisemmiksi, mitä syvemmälle astumme. Vauvanukkeja ja muotoja, jotka eivät käy järkeen. Asioita, jotka eivät koskaan olisi niin suuria todellisuudessa. Vaikka mistä minä tiedän, onko tämä totta ja kaikki aikaisempi pelkkää kuvitelmaa. Ehkä elämä on simulaatio, jossa ajattelen ajatuksia ja joku tekee niistä totta. Itkettää taas.

Istumme kaupan maitohyllyä muistuttavassa tilassa jalat ristissä ja tuijotamme heijastuksiamme lasista. En tiedä, pystyisikö maitoa todella juomaan. Täällä ei tule nälkä eikä jano. Ruumiimme eivät toimi. Mikään tavanomainen ei pelaa, on kuin keho olisi hetkeksi painettu pois päältä.

Minun tekisi mieli testata, pystyisimmeköhän juomaan noita”, nyökkään kohti maitotölkkejä. Silas imitoi oksennusrefleksiä.

Älä edes ajattele. Emme voi syödä mitään tämän tilan synnyttämää.”

Paitsi jos olemme talossani, ja –”

Hyi”, Silas nauraa, ”hyi, lopeta, minä en tosissani syö sinun painajaisruokiasi. Näytähän vähän sitä meidän karttaamme. Mitä seuraavaksi?”

Tunnen poskieni punehtuvan.

Ei, kun tahdon aivan oikeasti nähdä kartan. Jos haluaisin sinun vain riisuvan, riisuisin sen itse…”

Silas ja hänen iänkaikkinen suoruutensa. Hymähdän. Missähän minä olisin, jos hän ei olisi täällä seuranani? Napitan takkini auki ja jätän sen hetkeksi kylmälle lattialle. Vetäisen paitani kokonaan pois, sillä olemme piirtäneet karttaa pitkälle yläruumiiseeni.

Kuljetan sormiani kuvioilla. Silas on sanonut tämän kaiken olevan maanista, mutta nyt hän tutkii viivoja ja geometrisia kuvioita pinnallani. Hänen sormensa käyvät jokaisen yksityiskohdan läpi. En ole kirjoittanut ihooni mitään, muuten se täyttyisi heti. Tämä tila voi viedä minulta vihon, välineen, jolla yrittää ymmärtää sitä, mutta kehoani se ei vie.

Silasin sormet pysähtyvät kylkeeni. Punainen piste eikä mitään jatkoa. Umpikuja. Muistan, missä mielentilassa piirsin sen.

Mikä tämä on? Kaikki muut viivat jatkuvat, mutta tämä ei. Miksi piste?”

Tämä”, vien käden pisteelle, ”on ulko-ovi.”

Silasin silmät suurenevat.

Olen sijoittanut sen juuri näihin viivoihin sen perusteella, mitä kerroit. Sanoit eksyneesi pienen oven taakse, ja yhdistin viivat aiempiin huoneisiin. Katso, tuo viiva tuossa…”

Sormeni liikkuvat kehokartallani kuin pelinappula. Silas kysyy, missä me olemme kartalla juuri nyt. Osoitan hänelle paikan solisluultani. Silasin ilmeessä on jotakin irtonaista. Silmät eivät ole sameat, kenties poika ei ole enää huumeiden vaikutuksen alaisena. Eihän se minulle kuulu.

Suuri jääkaappi vieressämme kirahtaa. Kaupan maitohylly. Kaikkea sitä. Silas tutkii yhä karttaa. Minun ajatukseni lipuvat jälleen kauemmas. Tämä tila hajottaa niitä. Ne ovat kuin kirjoja, jotka jätetään ullakolle keräämään kosteutta. Ajatukseni hapertuvat ja vettyvät, ne eivät pysy kasassa.

Silasin sormi pysähtyy. Hänen suunsa on raottunut, kulmansa epätavallisen kohonneet. Hän nyökkäilee kuten nyökkäillään tilanteessa, jossa ymmärrys on läpäissyt mielen.

Hmm?”

Nämä pienet ovet johtavat ulos.”

Mitä?”

Niin. Jokainen viiva, jonka olet yhdistänyt ulko-oveen, kulkee pienen oven kautta. Olemme kulkeneet niistä muutamia kertoja yhdessä ja erikseen.”

Suuni aukeaa. Sulkeutuu. Aukeaa taas.

Hetkinen. Keksitkö sinä juuri keinon päästä täältä pois?”

Silasin kasvoille leviää poikamainen, viaton hymy. Sellaisen ihmisen ilme, joka ei ole tottunut tekemään jotakin oikein. Tunnistan ilmeen missä vain.

Myös yksi toinen juttu. Nämä ovet… Pikkuovet vievät joka kerta myös toiseen pisteeseen. Tämä kohta…” Silas vie sormensa kämmenelleni. ”Onko tämä tässä alku?”

Tuijotan risteymäkohtaa. Viivakeskittymää, josta moni viiva sikiää eri suuntaan. Siinä on muistiinpanojeni alku. Jäljensin sen karttaan mahdollisimman samankaltaisena kuin se vihossani oli. En voi kirjoittaa muistiinpanoja, joten käytän muita keinoja. Kohta kädessäni on eräänlainen alku.

Alistair. Onko sinun talossasi minkäänlaista pientä ovea?”

Pudistan päätäni. Ei tietääkseni. Ovia on paljon, erilaisia komeroita löytyy, mutta en keksi ainuttakaan pikkuista ovea. Mihin ihminen tarvitsisi sellaista?

Oletko aivan varma? Minusta tuntuu, että näillä viivoilla on jokin yhtymäpiste sinun todellisessa talossasi. Niillä täytyy olla. Mistä tämä kaaos olisi muuten räjähtänyt käsiin? Ensin liikkuvat tavarat, sitten huoneet, lopulta koko todellisuus. Mieti nyt. Mieti, Alistair.”

Ajatuksieni kohdalla on vettynyttä sotkua. Olen pienessä veneessä ilman airoja, ja yritän sormin kauhoa itseäni eteenpäin. Valtameressä siitä ei ole juuri apua. Mistä täältä olisi tarkoitus löytää edes yksi selkeä ajatus? Tartun Silasia kädestä ja suljen silmäni. En uskalla nykyään laisinkaan sulkea silmiäni ilman, että kosken häneen. En halua tilan taas muuttuvan ja vievän minua kauemmas.

Valtameren keskellä on majakka. Yksi selkeä ajatus. Menen sitä kohti. Kelaan koko elämääni talossa. Sisko, Silasin ilmestyminen, viskilasi. Taaemmas, taaemmas, nämä muistot minä muistan omikseni. Lähestyn selkeää ajatusta. Majakkaa merellä. Yhtäkkiä minä ymmärrän. Ensimmäinen päiväni talossa. Pieni ovi.

Voi helvetti”, hengähdän. ”On minulla sellainen pieni ovi. Makuuhuoneessani! Sitä tuskin huomaa. Se on tapetoitu. Sen takana ei ole mitään. Ei kai se vain…?”

Keskity siihen.”

Ei hitto… Se saattaa todella olla etsimämme alkupiste. Sen avaamisen jälkeen kaikki on mennyt sekavammaksi ja sekavammaksi.”

Silas nyökkää.

Luoja… Voi luoja. Niin sen täytyy olla. Tiedätkö mitä? Meidän täytyy etsiä minut.”

Silasin silmissä hehkuu epäusko. Tässä vaiheessa en enää edes jaksa pahoitella ilmaisujeni sekavuutta. Puhun mitä sattuu ja piirrän punakynällä karttaa iholleni. Jos joskus pääsen täältä pois, en enää koskaan ajattele tätä.

Etsiä… sinut?”

Niin! Minä tiedän! Tai siis… Mennyt minä tietää. Äh. Ymmärräthän. Limittyneet ajat. Olen kuullut menneen itseni useasti. Jos saan huudettua hänelle, että sulkee sen oven, tilkitsee sen lopullisesti, me pääsemme täältä pois!”

Vai lakkaammeko me olemasta?”

Älä ajattele sitä! Mehän olemme vankina täällä. Mennään.”

Pue päällesi.”

Ah, aivan…”

Puettuani tuijotan Silasia hymyillen. Olemme lähempänä ovea kuin koskaan. Tiedän sen. Ei pelkästään pientä ovea, vaan ulko-ovea, sitä, joka lopulta päästää meidät täältä pois. Puristan Silasin itseäni vasten.

Kiitos. Kiitos… Olen niin iloinen sinusta, että voisin suudella sinua.” Sitten muistan, että olen tehnyt niin jo monesti. Hymyillen painan huuleni Silasin omille, annan hänen maistaa kiitollisuuttani. Silaskin hymyilee. Pidämme toisiamme käsistä, jotta emme eksy. Avaan maitokaapin oven ja kohotan kulmiani. Ei täällä muitakaan ovia ole. Me astumme yhdessä maitokaapin sisään. Tila ympärillämme alkaa muuttua.

Painajainen: luku 13

 Luku 13 (SILLOIN)

Minä menen ullakolle. Kolua sinä alakerta. Älä käy kellarissa, portaat ovat pirulliset.”

Koluan joka nurkan. Pahoittelen, jos löydän kaikki piilottamasi salaisuudet.”

Hitot minä sellaisista, jos vain löydämme ratkaisun tähän!”

Alistairin ääni oli korkeampi kuin koskaan. Sohvaa ei löytynyt enää edes alakerrasta. Aluksi sisko katsoi veljeään kuten aina siihenkin saakka. Kyseenalaistaen. Ajatellen, että kaikki oli vain Alistairin päässä. Sitten alakerta huusi sohvattomuuttaan ja siskon ilme muuttui samanlaiseksi kuin Alistairinkin. Epätoivo levisi ilmeestä toiseen. Alistair tunsi nimetöntä vahingonriemua siitä, että sisko oli kerrankin väärässä. Alistair ei ollut sekoamassa. Nämä asiat todella tapahtuivat, ja siskokin näki ne. Kaikki lipui hiljalleen kohti kuhisevaa hulluutta. Se antoi Alistairille lisää liikkumavaraa.

Sisko jäi alakertaan Alistairin ryhtyessä koluamaan ullakkoaan. Hän oli käynyt siellä ainoastaan kerran. Pelkkä tarkistuskäynti, aivan kuten nytkin. Ullakoista oli tehty kymmenittäin kammottavia elokuvakohtauksia, joista jokainen kieppui Alistairin tajunnassa hänen kiivetessään tikkaat ylös. Ei taikauskoa. Ei hulluutta. Johan tästä on keskusteltu. Silti jokainen rasahdus sai sydämen hakkaamaan lujana rinnassa.

Alistair sohi läpäisemätöntä pimeyttä taskulampulla. Hämähäkinseittejä, edellisten asukkaiden pahvilaatikoita ja kasapäin sanomalehtiä. Tilaa juuri niin paljon, että jos joku haluaisi hautautua sanomalehtiin, täällä se olisi mahdollista. Alistairin siirrellessä laatikoita ja pöyhiessä lehtiä hän tuli ajatelleeksi, että ullakko oli täysin hiljainen. Mitkään Alistairin kuulemista koputuksista eivät olleet peräisin täältä. Täällä räpistelivät korkeintaan linnut.

Alakerrastakaan ei kuulunut mitään. Sisko tuskin löytäisi ketään tai mitään. Alistair oli jo kömpimässä takaisin makuuhuoneeseensa, kun jostakin kaikui vaimea ääni. Alistair pysähtyi, sammutti taskulamppunsa ja kallisti päätään. Sydän sykki niin lujaa vasten rintakehää, että se miltei peitti kaikki muut äänet alleen. Silti jostakin kuului vaimeaa, toistuvaa ääntä. Pimeys oli rikkoutumaton. Alistair ei nähnyt eteensä, mutta mitä enemmän hän kuunteli, sitä enemmän ääni alkoi kuulostaa itkulta. Katkeilevalta, nykivältä itkulta. Hän tunnisti sen tavan itkeä, ne olivat häpeävän kyyneliä.

Veri jäätyi suonissa. Niska oli hikinen, koko keho tuntui hiljalleen luovuttavan. Päästävän irti. Alistair yritti sytyttää lamppua uudelleen, mutta se tippui hänen hikoavista käsistään. Kolahdus. Itku sammui. Alistair nieleskeli. Ullakko haisi mädältä. Ehkä se oli jokin menehtynyt lintu. Kuoleman haju. Aivan selvä kuolema. Itkua ei enää kuulunut. Haju voimistui, kun sitä veti henkeensä, kuinka Alistair ei ollut huomannut sitä aiemmin?

Alistair luovutti valon suhteen. Pimeä oli verkostoitunut kaikkialle, se oli paksua ja tahmeaa. Sitä ei päässyt pakoon. Alistair peruutti takaisin tikkaille. Nyyhkytys palasi, se oli selkeää ja epätoivoista.

Helvetin helvetti”, Alistair hengähti, ”tämä on minun taloni. Mene sinne, mistä tulitkin. Mene pois. Minä asun täällä nyt.”

Entä, jos kaikki tämä olikin talosta lähtöisin? Alistairin koko keho vapisi. Jos kaikki sykki talosta käsin, mitään ei ollut tehtävissä. Lähde pois. Kapteenikin hylkää laivansa, jos siihen tulee reikä. Ei. Tämä talo oli maksanut Alistairille kaiken. Koko edellisen elämän. Hän jäisi, vaikka jokainen huonekalu siirtyisi itsestään ja mätä haju peittäisi kaiken alleen.

Alistair juoksi yläkerran käymälään ja tyhjensi peilikaapin sisällön lattialle. Vanhoja lääkkeitä, hammasharja ja -tahna, ei mitään tärkeää. Vika ei ollut hänessä. Ei voinut olla. Hän ei käyttänyt mitään. Ei ylimääräisiä pillereitä. Silti se piti tarkistaa. Alistair sohi esineitä lattialle, meteli jäi kiertämään seiniin, vaikka sellainen ei ollut mahdollista. Ympäristö toisti kaiken. Mutta nyyhkytystä ei enää kuulunut, mekkala peitti sen alleen. Se riitti Alistairille hetkeksi.

Peilistä katsoi väsynyt mies, jonka letti roikkui pesemättömänä selässä. Alistair oli aina ollut siisti mies. Hän pukeutui korostaen sitä, mikä hänessä oli muille kaunista katsoa. Leveät hartiat, kapea vyötärö ja symmetriset piirteet. Nyt peilistä katsoi joku muu, miltei ihminen. Kaiken uuvuttama. Itku kuului taas. Alistair vei kädet korvilleen. Hän käveli takaisin käytävään jättäen pilleripurkit lattialle. Kunpa hän olisikin ihminen, joka olisi voinut pistää kaiken sairauden tai aineiden piikkiin. Mutta hän oli terve. Hänellä oli menneisyys, ja hän oli aina kyennyt elämään sen kanssa.

Ullakon luukku oli kiinni, tikkaat piilossa. Alistair otti kädet korviltaan. Ei itkua. Haju vain. Sitten yhtäkkinen tömähdys vasten luukkua. Alistair hätkähti. Tömähdys oli riittävän raskas ollakseen mikä tahansa. Ihminen. Entä, jos se on ruumis? Alistair juoksi portaisiin. Tämä oli tarpeeksi. Hänelle riitti. Hän etsisi siskon ja ajaisi tämän kanssa kaupunkiin juomaan päänsä täyteen. Talo saisi odottaa.

Sisko! Sisko, luoja, minä en jaksa tätä enää! Missä sinä olet?” Huhuilu kierteli seiniä. Alistair varoi koskemasta mihinkään. Pintoihin ei voinut luottaa, joinakin päivinä ne mukailivat ihmisruumista. Niinä päivinä tuuli ei ollut vain tuulta, vaan hengitystä. Laskettavaa, rytmillistä hengitystä, joka lauloi Alistairin uneen pimeässä yläkerrassa.

Alistair jatkoi huhuilua. Ei vastausta. Ei kai sisko ollut sittenkin mennyt kellariin? Alistair kiersi salin, katsoi jopa huonekalujen takaa. Ulkona tuuli lujaa, aallot olivat korkeita kuin muurit. Ne jättivät talon suojiinsa.

Huhuilu jatkui. Sisko ei vastannut. Alistair tarkasti kellarin, palasi yläkertaan. Siskon auto oli yhä pihalla. Alistair siirtyi ulos, juoksi kallioilla, huusi pellolle. Ei ääntäkään. Tuuli se vain riehui, laineet hakkasivat kallioita, mutta sisko ei ollut missään.

Alistair palasi takaisin sisälle, kiersi talon vielä kerran. Haju yläkerrassa oli vain voimistunut, mutta kaikki huoneet pysyivät äänettöminä. Yksikään peili tai lipasto ei kertonut, minne oli siskon piilottanut. Hengästyneenä Alistair lyhistyi eteisen kuvioidulle matolle ja painoi pään polviinsa.

Talo oli kadottanut esineitä. Niiden menon saattoi kestää, ne eivät olleet Alistairin alun perinkään. Mutta nyt sisko oli poissa. Meri huusi ulkona, mutta siskoa ei löytynyt. Todellisuus oli niellyt naisen kokonaisena.

Painajainen: luku 12

 Luku 12 (NYT)

Pelko istuu rinnallani eikä irrota. Se on upottanut kyntensä syvälle ihooni. Ei vihkoa. Ei muistiinpanoja, ei keinoa hahmottaa huoneiden jäsentymistä. En kykene unohtamaan valesiskon luomettomia kasvoja, vääntyneitä ääniä. Kuin jokin olisi hajoillut ihon alla. En löydä vihkoa mistään. Haron lattiaa, mutta sormeni tavoittavat pelkkiä muruja. Tämä on jonkinlainen varasto. Minua ei jaksa tässä vaiheessa edes hetkauttaa.

Hapuilen taskuani. Kynä on yhä tallessa. Minulla oli vihossani hatara kartta. Summittainen kuva siitä, kuinka huoneet liikkuvat. Vedän hihani ylös ja piirrän kuvion hahmotelman käteeni punakynällä. Luojan kiitos kukaan ei ole näkemässä minua nyt. Kykenen kuvittelemaan itseni ulkopuolelta. Epätoivoinen mies, joka piirtää hämärässä ihoonsa, koska on eksynyt ja yrittää löytää uuden kartan avulla perille.

Huone ei muistuta mitään olemassa olevaa paikkaa, jossa olen käynyt. Kaikkialla on harmaata. Toistuva teema. En saa kirjoitettua sitä ylös. Muuten kehostani loppuu tila liian pian. Kauanko minä joudun vielä vaeltamaan omassa kartanossani?

Istun eräänlaisessa varastossa. Ahdasta, mutta turvallisen tuoksuista. Hyllyt ovat tyhjiä, mausteinen tuoksu on jäänyt leijumaan ilmaan. Kaikkien hyllyjen alla on pieni ovi. Missä minä olen nähnyt sellaisen aikaisemmin? Hetkeäkään epäröimättä avaan oven. Käteni osuu johonkin pehmeään. Säpsähdän. Kuva valesiskosta kieppuu alitajunnassani. Tärisen kauttaaltani. Se, johon osuin, liikahtaa. Minä huudan taas. En voi enää kontrolloida reaktioitani. Minulta on viety kuori, luontainen suoja. Olen pelkkää verestävää ihoa ja avohaavoja, jotka ovat kaikkien sörkittävissä.

Alistair?”

Nimeni on liikkuvan, aristavan möykyn huulilla. Sydämeni hakkaa yhä, hajut kääntyvät minua vastaan, mutta muodot alkavat tasoittua. Möykky edessäni ei ole pelkkä sotkuinen kasa erilaisia muotoja, joista jokainen haluaa tuhota minut. Pörröinen tukka ja sameat silmät. Korkokengät tiessään. Jalat taipuneet kulmaan, joka ei näytä todelliselta.

Silas?”

Hän liikkuu minua kohti. Sydämeni jättää kierroksen välistä, kun tajuan ehtineeni unohtaa hänen piirteensä. Hän ei välttämättä ole todellinen. Jos hän on kuten painajaisen luoma siskokin? Pelkkä kuvajainen, jonka takana ei ole ketään. Huomaan itkeväni. Pelko on vihdoin saanut voiton minusta. Silas tulee lähemmäs, mutta en tiedä, onko hän Silas, voinko kutsua häntä hänen nimellään. Kyyneleet virtaavat poskilleni, hetkeen en ole varma, olenko itsekään enää täällä. Kaikki katoaa. Joka ikinen asia. Ystävä, sisko ja vihko. Kaikki, joka piti minut kiinni itsessäni. Nyt en enää tiedä, mikä versio itsestäni olen.

Hän tulee iholle. Kietoo pienet kätensä ympärilleni, painaa pääni alas ja kurottaa kohti huuliani. Itken edelleen. En ehdi reagoida, kun hän suutelee minua. Hän, jonka todenperäisyydestä en saa otetta. Kuvittelenko tämän menevän näin? Jos tämä on minun untani, omaa tuotostani, toivon, ettei se lopu aivan vielä.

Hän päästää irti. Mies, joka voisi olla Silas. Kunpa se olisi hän. Haluan hänen suutelevan minua, koska en muista enää itseäni, mutta muistan halunneeni hänet iholleni.

Silas. Oletko sinä Silas? Minä kadotin sinut… Anteeksi…”

Tuo ovi. Minä jäin sen taakse viimeksi.”

Se todella olet sinä…”

Nyt minä suutelen häntä. Minä, jonka ei pitänyt sitoa itseään mihinkään maalliseen. Ei varsinkaan pieneen, heiveröiseen mieheen, joka kauan sitten halusi minulta vain aineita. Ei minulla ole hänelle sellaista antaa. Nyt minulla ei ole enää itseänikään annettavana. Vain kartaksi muuttunut ihoni. Ei ketään sen sisällä.

Silas avaa suunsa, mutta minä vien sormen hänen huulilleen. Ssh, ei sanaakaan, tai unohdan, että olemme syvällä talossani, mielessäni, missä olemmekaan. Kaukana kaikesta yhtä kaikki. Pitelen häntä siinä, ainoaa reittiäni johonkin todelliseen. Pitelen ja suutelen, jätän kaiken muun pois.

Alistair… Voi, ah, odota…”

Ei. Minä en pysty tähän enää.”

Minä löysin oven.”

Mitä?”

Ihan oikean oven!”

Etkä kävellyt ulos?”

En päässyt! Olin lukittuna aivan kuten silloin, kun olimme taksissa.”

Muistan sen yhä. Se, että hänkin muistaa, tekee hänestä yhä vain todellisemman. Suutelen häntä jälleen. Hän nauraa. Voi, miten rakastan sitä. En päästä häntä enää koskaan pois.

Ovi. Tajunnassani keinuu. Hän puhuu ovesta. Minun pitäisi kuunnella. Olla kiinnostunut. Muuten en pääse koskaan pois. Entä, jos jäisin sittenkin tänne? Syvälle. Ei kukaan minua kaipaisi. Tämähän on minun oma maailmani. Vihdoin kaikista velvotteista vapaa. Ikävistä, vaikeista jutuista.

Pudistan ajatukselle päätäni. Silas tuijottaa minua pitkään. Hän tarttuu minua harteista ja ravistaa. Herätys. Älä vajoa itseesi. Vien kädet Silasin kasvoille, silitän hänen piirteitään. Piirrän ne uudelleen. Ne piirtävät minut. Hän katsoo minua itku katseessaan.

Kuinka kauan sinä olet ollut täällä yksin?” Silasin ääni on murtunut.

Minä en…” Vedän hihaani alemmas. Tuijotan piirtämääni kuviota. Minulla oli vihossa hahmotelma ajasta. Sitä on mahdotonta laskea tarkasti, sillä ulos ei näe edes silloin, kun talo antaa minun armosta nähdä ikkunan.

En enää tiedä”, hengähdän katsoen kuviota kädessäni. Se ei kerro minulle ajasta eikä paikasta. Se on pelkkä kokoelma punaisia viivoja. ”Kerro minulle ovesta.” Minä tahdon kyetä vielä haaveilemaan.

Ymmärrys leviää tajuntaani kuin muste veteen. Mustana ja häikäilemättömänä se muistuttaa minua siitä, etten enää tiedä, miltä viileä ulkoilma tuntuu kasvoja vasten. Täällä on aina tunkkaista. Meren haju ei ole koskaan raikas. Sitäkään en ole kirjoittanut ylös. Meren haju. Tämä paikka leikittelee sillä, mikä on totta elämässäni. Piirrän käteeni pisaroita, ne jäävät osaksi viivakartastoa.

Silas katsoo kättäni pitkään, piirtää sormellaan viivaa kyynärtaipeeseeni. Hän silittää kättäni kuten äidit silittävät lapsiensa kolhuja.

Alistair…”

Niin?”

Tämä on kuumeista.” Hän silittää yhä kättäni. Hellyys on ehdollista.

Minä kadotin vihkoni.”

Sekin oli kuumeista. Tätä paikkaa ei voi ymmärtää.”

Tässä on selvä mekaniikka! Sinä et vain ymmärrä!”

Ei, en ymmärrä. Mutta minä näin oven.”

Ovi. Mitkä reitit johtavat sinne? Punaiset viivat risteilevät ihollani. Hetken olen varma, että ne liikkuvat itsestään. Ohjailevat minua kuin narut. Silas tulee lähelle, kietoo kätensä ympärilleni. Hän on heiveröinen ja lyhempi kuin minä, mutta jokin hänen lämmössään tekee minulle kodin hetkeen.

Minua pelottaa”, kuiskaan Silasin pehmeään tukkaan. ”Minua pelottaa…”

Minä tiedän.”

Kuvat käyvät sameammaksi päässäni. Ne sekoittuvat. Silas pitää minua lähellä, mutta pelko leikkaa syvältä. Hetkeksi sokeudun, en kykene päästämään irti. Puristan Silasia ja rukoilen, että emme huku nyt.

Painajainen: luku 11

 Luku 11 (SILLOIN)

Talossa ei ollut ketään. Ei missään. Alistair ei mennyt takaisin yläkertaan, hän ei kyennyt kohtaamaan käytävällä ilkkuvaa sohvaa uudelleen. Miksi tilannetta piti oikein kutsua? Murtautumiseksi? Siltä se näytti. Mutta kuka siirtää sohvan niin hiljaa, ettei siihen herää viereisessä huoneessa?

Tilanteelle piti olla järkevä selitys. Alistair ei hyväksynyt muuta. Hän ei voinut soittaa kenellekään, kaikkein viimeisimmäksi poliisille. Virkavallasta ei koskaan ollut apua. Se ei ollut hänen puolellaan. Hän ei voinut soittaa, sille oli selvä este. Mitä vähemmän poliisi kiinnitti hänen elämäänsä huomiota, sitä parempi.

Kunpa Alistair olisi voinut soittaa Silasille. Silas tuntui olevan kuten talokin. Tuli ja meni. Yllätyksiä täynnä. Alistair ei saanut otetta. Hän unohti ihmiset elämässään ja ryhtyi kiertämään taloaan. Oli aika käydä kellarissa.

Hämärään piirtyi sumeita varjoja. Alistair ei juuri käynyt kellarissaan. Hän kuvitteli eteensä kuunkalpeat kasvot, joissa seisoi pimeän aristamat silmät. Ei. Ei täällä ketään ole. Kukaan ei asunut hänen talossaan. Hämähäkinseitit erottuivat kelmeää valoa vasten. Kylmyys hiipi iholle. Alistair totesi kellarin tyhjäksi ja kapusi jyrkät portaat takaisin ylös.

Kulkiessaan hän yritti miettiä, mihin asettuisi, jos olisi tunkeilija toisen kartanossa. Mitä enemmän Alistair asiaa ajatteli, sitä tietoisemmaksi hän tuli siitä, kuinka suuri hänen talonsa oli. Hän ja mahdollinen vieras voisivat aina karttaa toisiaan, pysyä eri puolilla taloa, jos vieras olisi riittävän nokkela. Ehkä tässä oli todella kyse jostakin sellaisesta. Kammottavasta, mutta inhimillisestä.

Kellarin ovi oli kiinni. Alistair tiesi jättäneensä sen apposelleen. Alistairin kädet vapisivat ovea avatessaan, mutta eivät kylmästä. Takana oli tyhjää. Pelkkä mahtipontinen eteinen. Ei kasvoja. Ei askelia. Alistair ei kuullut mitään. Hän muisti yhä taannoisen koputuksen. Ehkä seinien sisällä on joku.

Alistair huusi taas. Itselleen, talolle, kenelle tahansa.

Nyt lopetat sen pelleilyn! Täällä ei ole ketään! Ei ketään!”

Kolahdus keittiössä. Aivan selvä kolahdus. Aiheutettu. Melkein kuin vastaus. Alistair juoksi keittiöön kädet valmiiksi nyrkkiin puristettuina. Kun sisko seisoi pilkkomassa tomaatteja, Alistair putosi polvilleen. Ei vierasta. Pelkkä sisko vain.

Itketti. Teki mieli huutaa lisää. Alistair ei noussut, vaikka siskon silmät laajenivat ja kulmat kaartuivat. Alistair istui ja hengitti raskaasti. Kaiken paino oli asettunut häneen eikä irrottanut. Erilaiset koputtelut kaikuivat yhä hänen mielessään. Silmiä aristi kellarin pimeän jälkeen. Alistair haroi punaista tukkaansa ja painoi pään polviinsa. Sisko laski veitsen leikkuulaudalle ja kyykistyi veljensä tasolle.

Mitä helvettiä, veli?”

Sitä samaa. Ihan sitä samaa, siskoseni.”

Mitä täällä tapahtuu?”

Kuinka sinä olet siinä? Miten pääsit sisälle? Et kai se ole ollut sinä kaiken tämän aikaa? Piinaatko minua kostoksi siitä, että lähdin?”

Läimäys. Kenties oikeutettu. Alistair ei ollut varma. Hän tuijotti hysteria katseessaan siskoaan, jonka olemus ei päästänyt mitään läpi. Sisko pyyhki käsiä essuunsa ja tarttui Alistairia ranteista. Sama ote kuin lapsena. Periksiantamaton, mutta sisimmässään luovuttanut. Ei siskoa Alistairin meno kiinnostanut, mies oli siitä varma. Kaikki hänen elämässään halusi peilata itseään hänestä. Ihmiset. Työ. Kaikki. Kaikki ennen taloa. Ja nyt talokin oli lipumassa hänen otteestaan.

Mistä sinä puhut? En ymmärrä alkuunkaan.”

Minun tavarani liikkuvat. Ne löytyvät paikoista, joista niiden ei pitäisi. En ymmärrä, mitä tapahtuu. Kuinka sinä pääsit sisälle?”

Olit jättänyt oven auki.”

E-… En minä…”

Olit sinä. Usko nyt. Miksi minä siirtelisin sinun tavaroitasi?”

En tiedä! Saadaksesi minut sekoamaan? Hitostako minä tiedän! Sinäkö se olet? Millä sinä sait sen sohvan yläkertaan?”

Sohvan? Siirtyikö sinun sohvasi itsestään yläkertaan?”

Vaisuja nyökkäyksiä. Siskon ilme muuttui hiljalleen, samoin tapa, jolla hän piti Alistairin käsistä. Otteeseen livahti pelkoa. Alistair tunsi sen.

Herranjumala… Soita poliisille. Entä, jos täällä on joku?”

Sitähän minä olen tässä yrittänyt selvittää.”

Paha juttu. Erittäin paha.”

Alistair pyöräytti silmiään.

Sisko nousi ylös. Kaivoi puhelimen taskustaan. Alistairilla välähti miltei liian myöhään. Hän singahti ylös lattialta ja kiskaisi puhelimen siskonsa kädestä. Sisko älähti, mutta Alistair ei antanut puhelinta takaisin.

Ei poliiseja! Emme sotke virkavaltaa tähän.”

Sinun talossasi saattaa olla tunkeilija!”

Ei virkavaltaa, usko jo! Se ei vain käy. Okei?”

Mitä helvettiä sinä oikein olet tehnyt, veli? Mitä sinä pakenit tänne?”

Minä… Minä…”

Alistair pudisteli päätään. Oli asioita, joista ei puhuttu näiden seinien sisällä. Tämä talo kuuli kaiken. Tila imi kaiken tiedon itseensä. Alistairilla ei ollut varaa sellaiseen. Siskon silmät olivat kuten ihmisellä, joka esitti myötätuntoista saadakseen yhden pöyristyttävän kahvipöytäkeskustelun lisää. Niin, niin. Sellaista se minun veljeni puuhasi. Enkä minä tiennyt mitään! Niinpä! Kamalaa, kerrassaan kamalaa.

Anna se. Me emme ole enää lapsia.”

Emmekö? Alistair ei osannut väittää vastaan. Jokin hänessä oli ikuisesti lapsuudessa. Pelkkä pieni poika leikkimässä omaa elämää isossa talossaan. Mitä sekavammaksi kaikki kävi, sitä enemmän hänestä tuntui pelkästään eksyneeltä.

Anna se helvetin luuri nyt. En minä soita poliiseja. Hajoa elämääsi ihan rauhassa, jos haluat. Anna nyt vain se puhelin.”

Alistair ojensi kättään. Hän ei luottanut siskoon, mutta hän luotti itseensä vielä vähemmän.

Sisko veti puhelimen taskuunsa ja jätti sen sinne. Alistair huokaisi syvään, kaatoi molemmille drinkit ja käveli keittiöön. Sisko protestoi olevansa autolla. Alistair kohotti kulmiaan, sisko kumosi juoman alas yhdellä kulauksella.

No niin, kerrohan minulle, minkä kummitustalon olet oikein ostanut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?”

Sisko ei antanut veljelleen tilaa kieltäytyä. Mielikuva yläkertaan siirtyneestä sohvasta eli luomien takana. Se ei jättänyt häntä rauhaan. Nurkkaanajetussa tilassa hän kertoi mielellään.

Se alkoi viskilasista.”

Vai alkoiko? Alistair ei ollut enää varma, mikä oli tullut ensin. Talo oli täynnä yksityiskohtia, jotka halusivat vetää hänet yhä syvemmälle verkkoonsa. Mihinkään ei voinut luottaa. Täällä täytyi olla joku muu. Alistair kertoi kaikesta, vaikka muistikuvat juoksivat jo pakoon toisesta päästä. Oliko viskilasi todella mennyt rikki? Enää se ei ollut. Oliko hän särkenyt sen itse vai oliko se ollut joku muu? Ja entä seinässä ollut jälki?

Veli… Veli, hidasta vähän. Sinä et ole asunut täällä puolta vuottakaan. Mistä sinä todella voit tietää, ettei täällä ole joku muu?”

En mistään! Talo on liian iso tutkittavaksi. Kyllähän minä kuulen ääniä. Mitä kummallisimpia ääniä. Silaskin kuuli ne.”

Silas?”

Ai niin. Tosiaan.”

Alistair ei voinut olla varma, oliko Silas vain osa koko sotkua. Mies korkokengissä ja minihameissa ilmestyi miten sattui, tuntui enemmän harhakuvalta kuin oikealta, hengittävältä ihmiseltä. Silti Alistair uskoi Silasin palaavan hänen luokseen yhä uudelleen ja uudelleen. Huumeosuus nuorukaisen puheista piti vielä selvittää, mutta siitä siskon ei tarvinnut tietää mitään.

Sisko nyökkäili hiljaa. Hänen katseensa oli jo muualla nielemässä yksityiskohtia, jotka olivat hienompia kuin hänen omassa kodissaan. Siskon välitys oli räikeää vain, koska sen takana oli jotakin. Kyllä Alistair sen tiesi.

Jos se mies ei koskaan ole todella lähtenyt täältä. Jos hän asuu nurkissasi?” Sisko tuijotti ikkunasta merelle. Sitä Alistairkin teki aina, kun ei voinut muutakaan.

En usko, että se on hän. Jos olisit nähnyt hänet, ymmärtäisit varmasti.”

Sanoitko, että hänellä oli pelkkä minihame tällaisessa maastossa? Hänen täytyy olla jotenkin epäilyttävä.”

Alistair ajatteli Silasin puhetta kamasta, mutta hymyili siskolleen. Ehei. Kaikkea sisko ei saisi.

Hän sekoittaa päätäni ilmestymällä miten sattuu, mutta en usko, että hän asuu täällä. Hän on sellainen raukka. Tässä on kyse jostakin muusta.”

Yläkerrassa kolahti. Sisaruksista kumpainenkin hätkähti. He tuijottivat toisiaan hetken ääneti ja nousivat sitten molemmat ylös. Sisko vei sormen suulleen, shh, hiljaa nyt. Yhdessä he askelsivat portaat yläkertaan, Alistair näytti, mitkä portaat narahtivat. Laahaava ääni kuului käytävältä. Alistair huomasi vapisevansa. Hän ei katsonut siskoonsa. Siskon käsi oli hivuttautunut hänen omalleen, eikä hänellä ollut valtaa vetää sitä pois.

Hämärä oli jo ehtinyt laskeutua. Alistair puristi siskonsa kättä kuin poika, joka ei koskaan ollut lähtenyt yksin kotoa. Talon seinissä natisi, tuuli lauloi lauluaan. Käytävä seisoi tyhjänä. Hämärässä Alistair odotti näkevänsä sohvan pilkkaavan muodon. Se oli poissa.