Kohtaaminen

 Oven kolahdus. Ulkona väsyneet pilvet, aurinko jossakin niiden takana, näkyvissä pelkkänä kaikuna. Avaan oven, vedän paitaa suojakseni. Housut roikkuvat ja paita repsottaa, se ei ole omani. Oven takana odottavat iloiset kasvot, joita en ole koskaan nähnyt.

”Herra Alden?”

”Olen.”

”Saanko tulla sisälle? Minä… Minulla on teille asiaa.”

”Anteeksi, mutta kuka sinä olet?”

Päässäni on pelkkää sumua. Mies edessäni on vielä nuori. Yli kolmekymmentä, mutta olemus on pelkän pojan. Yritän muistella, missä olen voinut hänet tavata. Tuijotan pitkään, liian pitkään. Hihojen alta paljastuu hienoisia haavoja. Samassa minulla välähtää. Jokin raskas istuu sisälläni edelleen. Tämä mies on joku niistä, joita autoin. Luulin auttavani. Todellisuudessa kiillotin vain sädekehääni.

”Tule… Tule ihmeessä sisälle. Pahoittelen sotkua.” Häpeä humahtaa ylitseni aaltona. Taloni on kaunis, mutta minä olen enää pelkkä vanha mies, jolla on liian suuret vaatteet ja lohkeileva iho. En kuvitellut menneisyyden tulevan ovelleni enää koskaan tällä tavalla.

Pystyn kuvittelemaan, mitä mies näkee kulkiessaan peremmälle. Vanhasta kalustuksesta on jäljellä vain punainen nojatuoli. Hän varmasti ajattelee minun hylänneen heidät kaikki. Niinhän minä teinkin. En edes muista tämän miehen kasvoja. Niissä ei ole mitään edes etäisesti tuttua. Niistä puuttuu se alistunut katse, joka kaikilla heillä aina oli.

”Istu toki”, sanon ja osoitan sohvaa. Nojatuoli on minun. Istun siihen itse ennen kuin vieras ehtii edes harkita. Istumme hiljaisuudessa. Sydämeni hakkaa. Miksi kukaan niiltä ajoilta haluaisi enää palata? Tällä miehellä on haavoja käsissään, mutta kalliit kalvosinnapit ja suora kravatti.

”Te autoitte minua. Muistatteko minut yhä?”

”Sinuttele vain, ole kiltti.” En halua olla kukaan ylempi. En enää. Älkää palvoko minua, menen rikki, jos teette niin.

”Muistatko sinä minua? Olin yksi niistä, jotka kävivät aina täällä. Minä pääsin jaloilleni sinun ansiostasi.”

Sisintäni kylmää. Ei, älä tule nyt. Ole kiltti ja anna minun vain unohtaa. Kunpa en olisi avannut ovea.

”Minä sain itseni jaloilleni. Sitten maailma alkoi muuttua. Minun kaltaiseni saivat enemmän oikeuksia. Minä käyn nykyään töissä ja pystyn ostamaan ruokaa omalla rahalla, voitko uskoa”, mies hengähtää. Hänen silmissään kiiltää. Hän ei ole lopettanut vielä. ”Mutta en olisi tässä ilman sinua. Sinä olit ensimmäinen, joka näki minut ihmisenä eikä jonakin… jonakin rikkinäisenä. Pahana. Kiitos. Kiitos… Minä olen sinulle kaikkeni velkaa.”

Joskus olisin halunut kuulla juuri nuo sanat keneltä tahansa. Tein heidät riippuvaisiksi minusta. He tulivat luokseni ja halusivat lisää. Heidän rikkinäisyyttään saattoi käyttää ketjuna, joka sitoi heidät minun armooni. Halusin heidän antavan minulle kaikkensa. Silloin, ei vielä riittävän kauan sitten, olisin tahtonut jonkun sanovan kuten mies edessäni. Nyt sanat putoavat tyhjyyteni pohjalle. Ne eivät tarkoita tälle uudelle minulle enää mitään. Itkettää. Käteni ovat kylmät ja täynnä tärinää, kuolleita odotuksia.

”Ei”, minä kuiskaan, ”et sinä ole minulle mitään velkaa. En tahdo sellaista keneltäkään.”

”Minä rakastin sinua.”

En tiedä, mitä suustani pääsee. Vien käden suulleni ja tunnen kyynelten pusertuvan silmäkulmistani. Ehkä minä kiljahdan, ehkä vain itken hiljaa.

”Moni sanoi minulle, ettei minun kannattaisi. Mutta sinä näit minut, pidit minua ihmisenä – kuinka minä en olisi voinut rakastaa sinua?”

”Minä pahoinpitelin ihmisiä.” Sanon sen niin selkeästi kuin osaan. Miehen huulet raottuvat, silmät suurenevat, mutta hän ei näytä yllättyneeltä.

”Se oli siis totta.”

Hän tiesi? Ja silti…

”Niin minulle kerrottiin. Moni meistä kävi täällä. Koski sinuun. Teki kanssasi asioita, joita minä en koskaan päässyt tekemään. Siksi et varmaan muista minua. Älä – minä näen, että et muista. Ei se mitään.”

”Minä en muista niitäkään, joita panin. Olen pahoillani.”

”Moni sanoi sinun lyöneen heitä. En uskonut heitä. Tai ehkä uskoin eikä sillä ollut minulle merkitystä.”

”Oli sillä. Oli sillä, ihan aina…”

Huomaan käpertyneeni nojatuoliini. Inhoan sitä. Hänestähän tässä on kysymys. Minun kyyneleeni ovat mykkiä. Vihaan niistä jokaista, en antanut niille lupaa tulla. Mies vaihtaa asentoa, katsoo minua sellaisella hellyydellä, että suonissani palaa.

”Se, mitä tein, ei ollut kaunista. Älä kiitä minua. En tehnyt sitä siksi, että olisin hyvä ihminen. Halusin vain… vain…” Ojentelen käsiäni. Ne vapisevat nyt kauttaaltaan. En minä ole vieläkään aivan varma, mitä halusin. Mitä tahansa. Silloin aivan mitä tahansa.

”Kyllähän minä sen näen. Mutta älä sano, että et ollut hyvä ihminen. Sinä autoit meitä kaikkia, olivat motiivisi mitkä tahansa.”

”Ei. En suostu ottamaan kunniaa siitä. Usko minua, minä en tehnyt hyvää. Kunpa olisinkin. Tahdoin joskus kovasti olla ihminen, joka haluaa aidosti, puhtaasti hyvää toisille. Mutta halusin sen kaiken palaavan itseeni. Jokaisen kohdalla. Ihan jokaisen…”

Mies ei liikahdakaan koskeakseen minuun. Arvostan sitä. En halua tuntemattomia iholleni, en ole vuosiin halunnut. Sääli ja hellyys saa jäädä katseeseen, tunnen sen siitä riittävän voimakkaana. Sekin saa minut haluamaan vain paeta hiljaa paikalta.

”Olen ajatellut sinua kaikki nämä vuodet. Tuntuu, että me kaikki emme koskaan päässeet kiittämään sinua riittävästi.”

Älä. Ole kiltti ja älä.

”Minä halusin, että sinulla olisi kaikki hyvin. Nostit minut jaloilleni. Rakastin sinua hirvittävästi, mutta tiesin, että olit jo valinnut omasi. Hän on sinun yhä edelleen, eikö olekin? Se poika, joka ei koskaan ollut yksi meistä muista.”

Sisälläni leimahtaa. Minun kaunis rakkaani. Kyllä, Julius on yhä täällä, yhä pitämässä minua kiinni elämässä. Huomaan hymyileväni. Rakkaani on tälläkin hetkellä töissä. Pyyhin kyyneliäni, ei minulla ole mitään hätää. Julius tulisi kotiin ja me tekisimme yhdessä ruokaa, nauraisimme ja olisimme toisillemme hetken kaikki kaikessa.

”Rakastan häntä”, soperran, ”me… me olemme naimisissa.” Heilutan kättäni. Sormus kiiltää kynttilänvalossa. Ääneen sanottuna kaikki tuntuu pelkältä kotileikiltä. Kuvitelmaltani. 

”Huomasin”, mies nyökkää. ”Olen onnellinen puolestasi.”

Itken jälleen. Nyökkäilen.

”Kiitos. Mutta minä… Minä en ole enää se ihminen, josta pidit. En ollut sellainen kuin ajattelit. Minä käytin teitä kaikkia. Pyysin muutama vuosi sitten anteeksi monelta, jota käytin ja löin ja… Sinä et varmaankaan ollut siinä joukkiossa.”

Hän pudistaa päätään.

”Sitten pyydän anteeksi nyt. En muista sinua enkä sitä, mitä olen sinulle tehnyt. Jos olit yksi niistä, jotka sivuutin, olen pahoillani siitäkin. Halusin panna teistä kaikkia. Jos en pannut sinua, sinä et varmaankaan kiinnostanut minua ja saatoin olla kamalan töykeä. Anteeksi. En kohdellut teitä ihmisinä. En todella. Anteeksi, että olet kuvitellut jotakin muuta.”

Mies nousee ylös. Säpsähdän. Mies on pitkä ja vaalea, en tarkalleen ottaen ymmärrä, miksi sivuutin hänet aikanaan. Hän on tavallinen ja huokuu lempeyttä. Mutta minua pelottaa. Olisipa Julius täällä. En osaa enää jutella tuntemattomille. Olen kadottanut sen taidon häpeään ja pelkoon. Tältäkö tuntuu pelätä, että joku satuttaa koko olemuksellaan? Sen on täytynyt olla hirveää. Minä leivon jotakin Juliukselle ennen kuin hän tulee kotiin. Sitten pidän häntä sylissä koko illan.

”Ei hätää. Älä pelkää. Ole kiltti äläkä pelkää minua.”

”Minä pelkään nykyään vähän kaikkia. Anteeksi. Se ei ole henkilökohtaista.”

”Tahdon sinulle pelkkää hyvää. Rakastin sinua etkä sinä koskaan satuttanut minua mitenkään. Moni hyvä asia elämässäni on ollut omaa ansiotani, mutta sinä sysäsit minut alkuun. Haluan sinun ottavan kunnian siitä. Kaiken muun sinä olet saanut jo käsitellä aivan yksin, etkö olekin?”

Nyökkään. Hiljaiset, pimeät kymmenen vuotta istuvat yhä kanssani.

”Joten älä pelkää. Uskalla elää. Olet selvästi kärsinyt jo aivan riittävästi. Toivon sinulle lämmintä ja hyvää loppuelämää. Sinulle ja aviomiehellesi.”

”Rakastan häntä niin paljon…”

”Hyvä. Ansaitset olla onnellinen.”

En pysty uskomaan siihen menneisyyteni sanomana. Tämä mies ei ole kertonut edes nimeään. Enää en uskalla kysyä sitä. Nousen ylös, saatan miehen ovelle. Luissani hakkaa ajatus, että hän tahtoo sittenkin satuttaa, että olen tehnyt hänelle jotakin kamalaa, eikä hän vain sano siitä. Jos tämä onkin kostoretki. Itken edelleen hiljaa. Jalkani toimivat vain vaivoin, mies huomaa sen, mutta ei kysy.

”En ole kovin hyvässä kunnossa nykyään. Olen pahoillani, että jouduin särkemään mielikuvasi. Ajattele mieluummin sitä enkelinkasvoista poikaa, joka olin silloin. Tai ei. Ehkä olen aina näyttänyt oikeasti juuri tältä…”

”Et ole kenellekään selitysvelvollinen siitä, mitä maailma on sinulle tehnyt. Minulle sinä olet aina ollut pelastaja. Siitä huolimatta, että tiesin, mitä teit monelle. Löydä polkusi. Täällä on paljon nähtävää. Minä kuvittelin olevani ikuisesti hyljeksitty sekä vampyyrien että ihmisten keskuudessa.”

”Olitko sinä vampyyri?”

”Sinä purit minua.”

Vai niin. Vai sillä tavalla se menikin. Minä en muista puremiani ihmisiä. He olivat usein samoja, jotka löysivät iholleni ja joita autoin taloudellisesti. Pelkkää tyhjää kaiken sen kohdalla. Nyökkäilen hiljaa.

”Anteeksi siitäkin.”

”Halusin sitä.”

”Ai… Silti.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi.”

Mies tulee lähemmäs. Kavahdan. Hän pysähtyy.

”Saanko halata sinua? Edes tämän kerran.”

Entä, jos hän puukottaa minua?

”En tahdo satuttaa sinua. Ole kiltti ja usko minua… Tulin tänne vain nähdäkseni, kuinka minun elämäni pelastanut mies voi. Halusin vilpittömästi kiittää sinua.”

”No, nyt sinä näet. Toivon, että kaikki te käyttämäni löydätte lohtua siitä, mitä minulle on tapahtunut. En aina pysty kävelemään yksin. Kehoni on täynnä haavaumia ja mustelmia. Polveni ei toimi kunnolla. Pahimpina hetkinä aviomieheni joutuu tekemään kanssani kaiken. Viemään käymälään ja syöttämään. Ehkä se antaa jollekulle teistä lohtua.”

Näen vain yhden miehen, mutta sisimmässäni ajattelen heitä kaikkia. Käytettyjä ja potkittuja. Mies kurottaa minua kohti, pyytää katseellaan lupaa. Nyökkään varoen. En pidä siitä, että vieraat koskevat minuun, haluan olla vain Juliuksen syleilyssä, mutta annan miehen vetää minut pehmeään halaukseen. Hän pitää varovasti. Kunnioittavasti. En ole koskaan saanut sellaista halausta ihmiseltä, jota en tunne. Tunnen olevani tyhjä kuori, kun halaan häntä. En oikeasti osaa olla tällä tavalla lähellä. Mutta hän pitää kiinni. Hän tuoksuu laventelilta ja mausteilta.

Mies päästää irti.

”Kiitos kaikesta. Ihan kaikesta. Minä en voi puhua kenenkään muun puolesta, mutta omasta puolestani tahdon vain kiittää. En tunne minkäänlaista vahingoniloa sinua kohtaan. Tahdon vain sinun löytävän paikkasi. Autoit niin monta, vaikka sinun olisi pitänyt auttaa itseäsi. Pystytkö siihen nyt? Voitko luvata minulle, että löydät vielä rauhan?”

”Se on paljon luvattu”, parahdan, ”mutta minä olen yrittänyt. Ihan todella.”

Mies nyökkää. Tämän parempaan en enää pysty.

Ovi aukeaa.

”Toivon sinulle kaikkea hyvää”, mies sanoo hiljaa.

”Minäkin sinulle. Todella.” Vaikka en edes tunne häntä.

”Älä pelkää enää. Maailmassa on paljon valoa.”

Valoa. Miten kaunis ajatus. Mies hymyilee, suljen oven ja romahdan lattialle. Kyyneleet täyttävät minut kaikkialta. Haluan ajatella valoa, sitä, että rakkaani tulee pian töistä ja minulla on kokonainen maailma otettavissani.

Kaikki se kipu, jonka aiheutin. Mustelmat ja haavat. Mutta myös ajatukset. Sanat. Kaikki se elää minussa edelleen, mutta niin elää myös kipinä, joka ei koskaan täysin tukahtunut. Ajatus siitä, että minä todella tahdoin kaikille niille ihmisille hyvää. Kun ajattelen miestä, joka piteli minua kuin jotakuta, jota oli rakastanut kauan sitten, tunnen valon läikkyvän rinnassani. Ensimmäistä kertaa joku heistä todella näki, millainen olin. On kuin olisin onnistunut sittenkin tekemään hyvää. Olen vuosia kuvitellut pelkästään tuhonneeni elämiä. Se, että olen onnistunut sytyttämään edes yhden liekin, riittää minulle lopuksi elämääni.

Kun rakkaani tulee kotiin, siivoan keittiötä. Mansikkakakku lepää pöydällä. Julius kietoo kätensä ympärilleni, suutelee minua hiljaa. Minä silitän hänen niskaansa.

”Rakas. Tervetuloa kotiin. Kiitos, kun olet siinä. Luoja, miten kiitollinen olen sinusta.” Ruristan häntä lujaa. En epätoivolla, en enää. Pelkästään syvällä rakkaudella.

”Onko kaikki hyvin? Kulta?”

Silloin minä alan itkeä.

”Minulla kävi tänään vieras.”

Ja minä kerron hänelle kaiken.