Perhoset

Hänen kätensä vapisevat. Kauniit, siroluiset kädet, jotka ovat silittäneet niskaani joka ilta jo niin usean vuoden ajan. Sydämeni hakkaa vankilassaan, vedän syvään henkeä. Ei mitään hätää. Tämä menisi hyvin. Olisi pakko mennä.

Siitä on kaksi päivää, kun hän saapui kotiin monta tuntia tavallista myöhemmin. Minä olin ehtinyt käydä läpi jokaisen pelkokuvan. Menetin hänet omille ajatuksilleni. Kun hän viimein tuli, jokainen ajatus tehtiin tyhjäksi jollakin paljon suuremmalla, selittämättömämmällä. Hän ei ollut kyllästynyt tai peloissaan. Hän oli lyöty. Joku oli sitonut hänen päänsä, joku, joka en ollut minä. Huuli auki, pieni keho kuin eksyneellä lapsella. Liian suuri puvuntakki pahensi näkyä. Minä tiesin heti, miksi hän ei halunnut tulla kotiin.

Menneisyys. Se oli vihdoin löytänyt hänet. Työmatkalla. Hänen ei tarvinnut kertoa minulle kaikkea. Minä tiesin heti, kun hän käveli itkien sisään ja pyysi anteeksi. Ei tervehdystä. Ei rakkaudenosoituksia. Pelkät kolme sanaa. Olen pahoillani. Kaikesta.

Ihmiset, joita hän oli käyttänyt, olivat saaneet hänet kiinni. Ne, joita hän ei koskaan tavoittanut. Ne, joilta hän ei koskaan ehtinyt pyytää anteeksi. Se oli liikaa. Minun kaunis rakkaani meni hajalle, tiesin sen, kun hän painautui minua vasten ja päästi irti. Mikään maallinen ei enää pitänyt häntä kiinni itsessään. Minä silitin häntä. Minä en ollut yksi niistä, jotka hän sotki vyyhtiinsä. Minä olin oma lukunsa.

Sinä yönä me hajosimme toisiimme pitkästä aikaa. Pesin hänen haavansa, silitin kuivaa, lohkeilevaa ihoa. Pitelin hänen runneltua ruumistaan varovasti, vaikka pelko leikkasi syvältä. Me molemmat tunsimme sen. Tiesimme, millainen pimeys meidät nielisi, jos avaisimme suumme ja puhuisimme. Teimme sen silti. Sinä yönä hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, miltä tuntui pelätä oman selkärankansa murtumista. Sinä yönä hän tiesi, mitä oli tehnyt minulle. Minä tunsin sen myös. Kun hän vapisi rintaani vasten, kuvittelin, että se olin minä, joka olin saanut hänen kehonsa kukkimaan mustelmia. Aloin itkeä. En olisi koskaan kyennyt siihen. Minun pieni enkelini, minä en ikinä voisi tehdä hänelle niin. Mutta hän oli tehnyt niin minulle, emmekä me kyenneet sittenkään etenemään siitä.

Silloin me puhuimme. Pelkäsimme yhdessä jotakin, jonka olimme kuvitelleet jääneen taakse. Sen jälkeen emme ole ottaneet sitä puheeksi. Kumpikaan ei ole kyennyt siihen. Nyt hän on siinä, edessäni, vaikka ei näekään minua vielä. Hän pyyhkii pesemiään astioita täydellisen keskittyneenä. Olen nähnyt sen. Hänen surunsa. Hän on meistä se, joka ei ole koskaan voinut jatkaa. Hän eikä minä. Suru pitää häntä otteessaan, tempoo häntä syvemmälle pinnan alle. Nyt lujemmin kuin koskaan, sillä hän tietää, mitä hänen aiheuttamansa kipu merkitsee.

Ei hätää, sanon itselleni, kun lähestyn häntä. Hän kääntyy, enkelinkutrit keinahtavat, hellyys ja kipu risteilevät rinnassani. Sattuu. Menen lähelle. Kurotan, en koske, en uskalla, en tahdo rikkoa hetkeä. Hän laskee kupin ja liinan alas, tulee minua vastaan. Me olemme tässä yhdessä.

”Sinä… Sinä olet kantanut sitä mukanasi jo riittävän kauan.”

Ilmeestä näen, että hän tietää, mitä aion sanoa. Lohduton ilme. Joskus oli aika, kun hän sanoi, etten saa koskaan antaa hänelle anteeksi. Silloin minä ajattelin, että en ikinä voisikaan. Että on olemassa tekoja, jotka ovat anteeksiantamattomia. Mutta kuinka me voimme jatkaa, jos emme anna anteeksi? Tässä maailmassa on paljon kauniita asioita. Ystävien syysyössä kaikuvat naurut, lempeät valot, jotka syttyvät pimeään. Kesäiset iltapäivät. Ne ovat kaikki meidän otettavissamme. Emme ole enää siellä. Emme ole pitkään aikaan olleetkaan. Hän ei ole se, joka löi, enkä minä se, jota sai lyödä. Olemme perhosia, uudestisyntyneitä, anteeksiannon vapauttamia. Ja minä tahdon lentää korkealle hänen kanssaan.

”Minä annan sinulle anteeksi. Kaiken sen.”

Itkua. Hiljaista. Silloin minä sallin itseni mennä iholle. Vedän hänet kehoani vasten, hän takertuu paitaani. Tunnen, kuinka hänen jalkansa miltei pettävät. En anna sen tapahtua. Me pitelemme toisiamme, piirrämme toisemme tähän maailmaan.

”Mutta minä…”

”Ei. Minä ymmärrän vihdoin. Me ansaitsemme uuden mahdollisuuden.”

”Sinä olet antanut minulle jo niin monta…”

”Ja sinä olet lunastanut niistä jokaisen. Et ole antanut minulle muuta kuin onnea. Et ole rikkonut minua vastaan.”

”En puhu pelkästään lyömisestä. Minä en… minä en ole helppo ihminen. En aina tiedä, ansaitsenko jokaista uutta mahdollisuutta. En tiedä, kuinka voisin tulla sinun arvoiseksesi.”

”Tuo pohjaa ajatukseen siitä, että olisit minulle jotakin velkaa. Ei ihmisyys toimi siten. Emme me voi laskea tekojemme painoa vaakakupissa. Joskus asioita vain tapahtuu. Ja minä olen antanut sinulle anteeksi. Ymmärsin sen, kun tulit kotiin kaksi päivää sitten. Ymmärsin sen viimein…”

Kuljetan kättäni hänen kiharoillaan. Joskus näen hänet edelleen sinä nuorena miehenä, joka nojasi keittiötasoon ja katsoi minua tietäen, että halusin häntä. Sen nuoren miehen luo minä palasin ja me suutelimme jo ovella, vaikka emme tunteneet toisistamme edes kuorta. Olen saanut nähdä, kuinka se mies on murtunut ja yrittänyt, noussut jaloilleen aina uudelleen. Hän on kantanut vastuunsa. Luoja, hän on kantanut vastuunsa, enkä minä vaadi häneltä enempää. Ei hänkään vaadi minulta.

Me olemme nyt naimisissa. Olemme yrittäneet uudelleen niin monta kertaa. Olen nähnyt hänen itkevän lohduttomasti satoja kertoja, mutta nyt hän itkee ensimmäistä kertaa sinä itsenään, joka hän on tänä päivänä. En näe enää petetyn lapsen kyyneliä. En myöskään sen miehen, joka ensin vietteli minut ja sitten iski minut lattiaan. Tämä mies ei itke itseään eikä mennyttä. Näen sen selvemmin kuin koskaan. Sen version, jonka olen antanut tulla toiseksi ihokseni, osaksi minua.

Kumarrun suutelemaan häntä varoen. Hillitysti. Rakastaen. En halua satuttaa häntä rakkaudellani. En missään muodossa. Hän tietää sen. Maistan kyyneleet hänen kasvoiltaan, mutta se ei haittaa, minä annan niiden tulla. Me molemmat itkemme aivan hiljaa.

”Kiitos. Kiitos… En tiennyt, että odotin tätä. En tiennyt haluavani anteeksiantoa…”

”Me kaikki ansaitsemme uuden mahdollisuuden, vaikka kaikkea ei tarvitsekaan koskaan antaa anteeksi. Tämä oli minun päätökseni. Ja minä tahdon koko sydämestäni antaa sinulle anteeksi.”

”Ja minä olen siitä uskomattoman kiitollinen. En ota sitä itsestäänselvyytenä.”

”Tiedän sen.”

”Kiitos, kun olet siinä. Rakas.”

”Sinä myös. Älä anna sen viedä sinua. Voit vihdoin päästää sen pois. Se on osa sinua, mutta se ei ole syntynyt sinusta. Se voi jäädä taa.”

Hän katsoo minua silmät kiiltäen. Varovainen hymy. Kasvot ovat vielä mustelmilla. Silitän ehjää ihoa, painan pienen suukon hänen nenälleen.

”Se voi jäädä taa”, hän toistaa hiljaa.

Jäämme siihen. Siitä on hyvä jatkaa, lentää vasten aamuauringon punertamaa taivasta.