Kiitos

 Suljetut silmäluomet ja kaikkien vuosienkin jälkeen pikimusta tukka, joka valuu pehmeänä kasvoille. Hellyys puristaa minua syvältä, en tohdi koskea häntä, jotta hetki ei mene rikki. Tämä on ensimmäinen kerta kuukausiin, kun minä herään ennen häntä. Nukkuessaan hän näyttää pieneltä pojalta. Siltä kauniilta nuorukaiselta, joka käpertyi jo ensimmäisinä iltoina viereeni kuin olisi aina ollut siinä. Hän ei koskaan päästä ääntäkään unissaan, vaikka nukkuisi syvää unta, uneksisi kaukaisista maailmoista.

Minä nostan itseni varoen pystyyn. En tahdo herättää häntä nyt, kun hän vihdoin nukkuu. Jään hetkeksi siihen, katson kaikkea sitä, mitä hän minulle on. Syvä, sikeä uni tekee hänen piirteistään pehmeämmät. Kaunis. Hellä. Saan kylmiä väreitä. Tämä mies on huolehtinut minusta niin suurella voimalla, että uni on vihdoin saavuttanut hänet. Hyvä. Jätän hänet lepäämään huoltaan pois ja kävelen paljain jaloin keittiöön.

Kananmunia. Leipiä. Puuroa, joka on liian tarkoituksella liian makeaa. Kuinka hän tekee ne kaikki joka aamu? Minä uuvun jo ajatuksesta. Vilkaisen yläkertaan. Kuulostelen. Hän ei heräisi pitkään aikaan nyt, kun vihdoin nukkuu. Hän tekee aina aamuksi sitä, mitä tarvitsen. Mutta mitä hän tarvitsee? Mies, joka ei koskaan sano haluavansa muuta kuin minun hymyni. Kyyneleet löytävät silmäkulmani ennen kuin ehdin ajatella niitä.

Etsin keittiön kaapeista äitini vanhan keittokirjan. Se on rispaantunut ja käsin kirjoitettu. Sivut on nidottu omin käsin yhteen. Hymyilyttää. En muista äidistäni paljoakaan. En henkilökohtaisesti. Hänellä ei ollut sellaista lempeää naurua kuin moni on kuvaillut omallaan olleen. Mutta tämä kirja on yhä täällä. Osa taloa. Minun jatkeeni. Hymy sattuu, kyyneleet kuivuvat poskille.

En katso, kauanko laitan aamiaista. En halua ajatella sitä. Välitystä ei voi laskea tunneissa. Pöytä on katettu kahdelle. Miltei unohdin tehdä oman annokseni. Vasta ajatus siitä, että hän pettyisi, jos en huomioisi itseäni, sai minut kattamaan toisenkin paikan. Sydämeni läpättää. En ole tehnyt tätä aikoihin. En ole tehnyt mitään aikoihin. Olen vain käynyt töissä. Siivonnut haavojani. Itkenyt, kunnes kyyneliä ei ole enää tullut. Mutta hän on aina ollut siinä. Vierelläni.

Yläkerrasta ei kuulu vielä ääniä. Hymyilyttää. Hän todella nukkuu yhä. Miltei juoksen portaat ylös kuten ennen, kunnes muistan, että jalkani eivät ole enää niissä vuosissa. Ne ovat hädin tuskin missään. Kampean itseni varoen yläkertaan, astelen sängyn vierelle. Tiedän, miten paljon hän rakastaa herätessään nähdä minut ensimmäisenä. Hivuttaudun vällyihin, silitän hiljaa hänen poskeaan. Hän ei herää. Rinnassani muljahtaa. Näinkö väsynyt hän todella on ollut? Minua itkettää edelleen. Räpyttelen kyyneleet pois.

Lopulta hän avaa silmänsä. Yhä yhtä kirkkaan ruskeat, kuin kaksi palanutta aurinkoa. Sisälläni on liekki, mutta se ei syty roihuun, se on lempeä ja lämmin kuten katse hänen silmissään. Sen ei tarvitse roihuta juuri nyt. Tämä riittää.

”Huomenta, rakas.”

Kurotan painamaan pehmeän suudelman hänen huulilleen. Hän silittää hiuksiani, käy jokaisen suortuvan läpi kuin tervehtisi niitä vanhoina ystävinään.

”Huomenta. Nukuinko minä todella sinua myöhempään?”

Hymyilen.

”Ansaitsit joka minutin.”

”Kulta…”

Kiepsahdan puoliksi hänen päälleen, hivelen hänen kasvojaan. Tänään minä tahdon tuntea hänestä kaiken. Sivellä jokaisen kulman ja kaarteen, muistaa, miksi tämä mies on minulle kalleinta tässä maailmassa. Annan kehoni kertoa sen hänelle. Piirrän meidät tähän aamuun, annan valon tarttua joka ilmeeseen.

”Anteeksi, että en ehtinyt herättää sinua ja valmistaa aamiaista”, hän sanoo hiljaa. ”Jouduit heräämään aivan yksin.”

”Ssh. Tule.” Vedän hänet hellästi kädestä mukaani. ”En minä herännyt yksin. Minä heräsin katselemaan maailman kauneinta maalausta.”

”Rakas, minä punastun.”

”Et sinä koskaan punastu! Hassu…”

Naurua. Suudelmia portaikossa. Olemme jälleen kaksikymppisiä, hullaannumme toisistamme. Hänen kätensä kiertävät minua, minä yritän nauraen ohjata häntä keittiöön, mutta hän suutelee niskaani ja saa minut hengähtämään.

”Rakas… Kuulehan nyt.”

”Mmm… Mitä?” Hän silittää jälleen tukkaani. En kykene peittelemään reaktiotani, ilme kasvoillani on raaka ja peittelemätön. Hänen lämpönsä muovaama.  ”Ihanaa, kun olet siinä.”

”Varastit minun sanani. Senkin.”

”Se on minun tehtäväni”, hän sanoo suukottaen päälakeani.

Hän kiskoo minut mukanaan keittiöön, odottelen reaktiota. Hetken kauhu lävistää kehoni, miltei kaadun. Miksi hän ilahtuisi? Typerää. Täysin typerää. Mitä sinä yritit? Ajatus lamaannuttaa minut portaisiin, hätyytän sen pois, ettei hän huomaa. Hän on selin. Pakotan pelon syvälle. Ei nyt.

Hän kääntyy minuun päin ihmettä ilmeessään.

”Rakas… Teitkö sinä tämän kaiken itse? Kun minä nukuin?”

En kykene sanomaan mitään. Varovainen hymy. Miltei rikkinäinen.

”Voi…”

Hän tulee luokse, vetää syliinsä, pitää tiukasti, vaikka eihän tässä minusta ollut kysymys. Vien kädet hänen poskilleen, silitän, pitelen. Kaunein maalaus, toden totta.

Leivän tuoksu leviää kaikkialle, se saa minutkin hymyilemään. Leipää ja kakkua. Hänen kaikkein tärkeimmät.

”Kakkua… Voi rakas, missä välissä…”

”Annoin sinun nukkua.”

”Kiitos… Kiitos.”

Hänen kiitoksensa on kaikki, mitä voin toivoa. Jäämme siihen, vasten aamua, hämärästään heräilevää päivää. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän on painautuessaan minua vasten.