torstai 19. marraskuuta 2020

Päivänkakkara

 Unen esirippu on jo laskeutunut, kun hätkähdän silitykseen kyljessäni.
”Rakas?”
”Mm….mitä?”
”Oi ei, nukuitko sinä jo? Anteeksi…” Suukko poskelle. ”Sinulla oli tarina vasta aluillaan.”
”Oliko?”
”Nuku vain, kulta, ei tässä mitään.”

Wilhelm kiepsahtaa kiini kylkeeni, painaa pään rintakehälle. Ensimmäistä kertaa kuukausiin hän tuntuu lämpimältä minua vasten, vaikka emme ole tehneet muuta kuin kertoneet toisillemme tarinoita. Iltasatuja sellaisille, jotka eivät niitä koskaan lapsena kuulleet. Se on meidän pieni tapamme.

”Mistä minä kerroinkaan?”
Wilhelm nauraa. Hän kuulostaa nykyään itseltään nauraessaan. Ei siltä, että vihaisi kaikkea, mitä on.
”Kymmenestä vuodesta, jotka vietimme erossa.”
Tosiaan. Kuinka saatoinkaan unohtaa? Uni tanssii vielä luomieni takana, mutta annan sen hiipua. Tämän minä haluan kertoa loppuun.
”Niin. Ne ihmiset, joista etsin sinua.”
”Sinä puhuit vaaleahiuksisesta tytöstä ennen kuin nukahdit.”

Nyökkään. Tätä en voisi unohtaa. En siksi, että muistaisin tytöstä enää edes kasvoja. En siksi, että hän olisi saanut minut nauramaan. Vaan siksi, että ilman häntä minä en vieläkään tietäisi, ketä rakastan.

*

Hänellä oli vaaleat, pitkät laineet ja rusottavat, terveet posket. Suuret tummanruskeat silmät. Sievä, sen muistin edelliseltä kerralta. Hän oli hengittänyt raskaasti, voihkinutkin, mutta en silti nähnyt hänen pohjaansa saakka. Päällä oli aina jotakin. Suojaava kalvo, joka ei puhjennut millään.

Hänen poskensa punehtuivat entisestään, kun pujotin päivänkakkaran hänen korvansa taakse. Hymy paljasti tasaisen hammasrivistön. Varakkaamman suvun tytär, hienot silkkihanskat käsissään. Hän tahtoi minun vetävän hänet mukanaan pinnan alle. Minä olin vasta saanut katon pääni päälle, haavat huusivat ihollani ja syyhysivät joka yö, jonka vietin puhtaissa lakanoissa. Minulla ei ollut tytölle tarjota muuta kuin päivänkakkara korvan taakse, mutta se tuntui riittävän hänelle.

Minulla oli muutama ennen tyttöä, joka avasi suunsa raolleen halutessaan kysyä jotakin. Tyttöä, joka nyki minua hihasta ja nauroi, kun silitin häntä niskasta. Kukaan ennen häntä ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Oli niin miehiä kuin naisiakin. Epätoivoisia, ylimielisiä, suloisia, pehmeitä, kovia. Kaikenlaisia ihmisiä. He eivät tuntuneet miltään ihollani. He eivät pyyhkineet minusta sitä elämää, jonka jokainen soluni tahtoi vain unohtaa.

Mutta kun tyttö silkkihansikkaissa tuli, minussa liikahti jokin. Hän oli viaton, tiesin sen heti ensimmäisistä kerroista alkaen. Vaikka hänessä oli suojakuori, jota en osannut läpäistä, kykenin viemään hänet puhtaisiin lakanoihini. Siihen maailmaan, joka ei tuntunut vielä omaltani. Yhtä hyvin hänkin saattoi olla siellä.

Olin tapaillut tyttöä hieman yli puoli vuotta, kun hän vierelläni maatessaan tiputti syliini sanat, jotka rikkoivat kaikki kalvot. Niin hänessä kuin minussakin. Jotain meni pysyvästi hajalle.
”Ketä sinä ajattelet, kun suutelet minua?”
”Anteeksi?”
En saattanut uskoa, että hän sanoi niin. Vastasin, että häntä tietenkin. Olinhan viettänyt hänen kanssaan kuusi merkillistä kuuta, katsellut katulamppujen syttyvän ja sammuvan. Tuonut päivänkakkaran ja silittänyt niskasta.

”Sen näkee sinusta. Kuka sinua satutti?”
Siinä ne olivat. Sanomattomat sanat välillämme. Jokin, jonka olin kuvitellut piilottavani. Aloin itkeä. Tyttö silitti kämmenselkääni, mutta ei tullut iholle. Silloin minä ymmärsin sen. Hän ei koskaan tulisi sen lähemmäs. Ei, vaikka olimme jakaneet kehomme jo kuuden kuun verran. Tyttö oli nähnyt haavani. Hänen oli täytynyt ymmärtää. Osa niistä oli vielä niin tuoreita, että jäljet loistivat iholtani kuin tähdensirpaleet.

Meidän välillämme ei ollut enää mitään. Kalvo oli puhki. Minä kerroin tytölle kaiken. Kerroin hänelle miehestä, jolla oli yönsyvä ääni ja kiharat kuin enkelillä. Miehestä, joka ei koskaan hymyillyt. Oli olemassa hän, jota pyyhin iholtani jokaisella uudella ihmisellä. Kerroin tytölle kivusta. Hän pudisti päätään, sanoi, että kehoni oli jo kertonut kaiken tarpeellisen. Sain pitää kivun itselläni, sillä maailmassa oli vain kaksi, joiden tarvitsi tietää siitä. Minä ja hän, jonka tuoksua ajattelin aina ennen kuin nukahdin.

En tavannut tyttöä enää koskaan sen jälkeen. Annoin hänelle kirjan väliin säilömäni päivänkakkaran, joka oli säilynyt hyvänä, vaikka talvi oli jo kerääntynyt talon nurkkiin. Tyttö sanoi säilyttävänsä sen aina. Minä kiitin häntä. Mistä, hän kysyi. Kaikesta. Siitä, että hän antoi minun nojata häneen silmänräpäyksen verran. Että hän antoi minun ymmärtää, kenen kiharoita todella halusin silittää viimeiseksi illalla. Ja kenen kipua kannoin ihollani. Tyttö hymyili, puristi kättäni eikä sanonut hyvästejä.

Hän oli viimeiseni. Viimeinen ennen sitä elämää, jonka halusin. Minä ajattelen häntä edelleen aina, kun näen päivänkakkaroiden keinuvan kevättuulessa vailla huolta.

*

Wilhelm makaa aivan hiljaa kiinni kyljessäni. Hän on lakannut kuljettamasta kättään rintakehälläni.
”Kiitos, rakas… Kiitos, että kerroit. Se oli kaunis tarina.” Äänessä on aavistus itkua.
”Ilman häntä en olisi ymmärtänyt, miten paljon minulla oli vielä käsiteltävänä siihen aikaan. Ja…” Pidän pienen tauon. Tiedän, että Wilhelm itkee. Hän on oppinut tekemään sen aivan hiljaa. ”Ja minä tiedän, että ilman sitä kohtaamista en olisi ymmärtänyt, miten paljon kaipasin sinua.”

Vedän peittoa meidän päällemme, otan Wilhelmin tiukemmin syliini.
”Minä uskon, että jotkin kohtaamiset ovat portteja seuraaviin.”
”Tiedän sen. Uskon niin myös. Mutta minä… minä…”
”Rakkaani, älä. Tiedän, mitä ajattelet.”
”En minä sitä ajatellut. En ole ollut mustasukkainen sinusta vuosiin.”
Hiljenen. En aina pysy perillä siinä, miten paljon hän kehittyy lyhyessä ajassa. Hän, joka ei vielä hetki sitten kyennyt edes kävelemään yksin.

”Olen ylpeä sinusta. Olet niin hieno ihminen niin monille, ihan todella olet”, Wilhelm kuiskaa vasten rintakehääni. ”Toivottavasti sillä tytöllä on nyt kaikki hyvin.”
”On hänellä. Tiedän sen.”
”Kuinka sinä voit sellaista tietää?”
”Jotkin asiat vain tiedetään sydämessä. Ja minä tiedän, että hän voi nyt hyvin. Valo kertoi minulle.”

Wilhelm naurahtaa. Tiedän, että hän tuntee valon. Me olemme molemmat puhuneet sille.
”Ja me voimme hyvin”, hän sanoo. ”Me voimme hyvin…”
”Onneksi olemme nyt tässä.”
”Vaikka sinun pitäisi kyllä olla nukkumassa.” Pisteliäs sävy. Voi rakas.
”Ihan kohta…” Vedän hänet lähemmäs, suutelen pitkään. Silitän kultaisia kiharoita, joita minun oli aina niin kovin ikävä. Tällä kertaa tiedän, että hän ei menisi minnekään. Tämän valon me kannamme yhdessä loppuun saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti