Syntymäpäivä

(Itse synttärithän ois 21.11. koska mulle tärkeä päivämäärä <3)

Aurinko piirtää raitoja hänen kultatukkaansa. Luomet raottuvat varoen, aamu kutsuu ne auki. Hän näyttää aina herätessään samalta. Pieni poika, joka ei tiedä, missä on. Aavistuksen eksynyt, utuinen katse, joka kirkastuu heti, kun hän näkee minut.

En malta olla hymyilemättä. Tänään on hänen päivänsä, vaikka minulle jokainen päivä on hänen. Vien käteni hänen hiuksiinsa, teen niin aina aamuisin, teen hänelle turvan päivän ensihetkiin. Tänään jokin hänessä on aiempaakin hauraampaa, odotus lepää hänen piirteissään. Vedän hänet vasten rintakehääni, pitelen hellästi.

”Huomenta, rakkaani. Hyvää syntymäpäivää.”

Suljetut silmät. Hän painuu tiiviimmin minua vasten.

”Kiitos.” Kuulen emminnän äänessä. ”Kiitos…”

Herään joka aamu hänen viereltään, hengitän häntä joka sekunti, jonka olemme yhdessä. Tunnistan, milloin hänen kehonsa on jännittynyt. Silittelen varoen, tiedän, että hän inhoaa tällaisia päiviä. Hänelle rakkaimpia ovat viikonloput, jotka voimme viettää rauhassa kaksin.

”Mikä hätänä?”

Hän pudistaa vaaleaa päätään. Nyt hän on niin liki minua kuin kahdelle ihmiselle on mahdollista olla lähellä toisiaan.

”Ei mikään. En vain pidä merkkipäivistä.” Silmät suurenevat, tunnistan paniikin niiden pohjassa. ”Mutta rakas. Älä sinä huolehdi siitä.” Hän painaa hyvittelevän, pehmeän suudelman huulilleni. Tiedän, että sen on tarkoitus rentouttaa minut. 

Hän luulee, että olen järjestänyt hänelle isot juhlat, kuten joskus uhkasin. Olisin tahtonut talon täydeltä rakkaitamme. Paljon valoja, ruokaa ja naurua. Mutta se olisi palvellut vain minua, ei häntä laisinkaan. Hän ei nauttisi sellaisista yllätyksistä. Hän inhoaa odotuksia ja ihmisten kerääntyviä katseita. Hienoinen pettymys jyskyttää rinnassani, kun tunnen, miten hän pelkää ja yrittää kaikin tavoin peittää sen minulta.

Silittelen hitaasti hänen paljasta selkäänsä, kuljetan sormiani selkärangan jokaisella nikamalla. Ei hänellä olisi mitään hätää. Toinen käteni tapailee jo hänen lanteitaan. Varoen, lupaa kysyen. Hänen huulensa raottuvat, vastaavat ilman sanoja. Kaikki tapahtuu hiljaa, kehomme puhuvat toisilleen. Ne ovat vanhoja ystäviä, tunteneet kaiken toisistaan jo niin kauan, että niiden kulmat ja notkot ovat miltei yhteen sulautuneet.

Painan huuleni hellästi hänen vatsalleen, etenen alemmas. Häpeä on hänestä poispyyhitty. Vain hetki sitten hän vielä pelkäsi tätä, ei halunnut minun rakastavan häntä tällä tavalla. Nyt hän rentoutuu allani, antaa minun mennä perille asti.

Jälkikäteen ajattelen aina, kuinka kaunis hän on päästäessään hetkeksi irti kaikesta. Hento puna kasvoilla ja tiheytyvä hengitys tekevät hänestä aidon. Herkän. Olen onnekas, kun saan todistaa sitä kaikkea niin läheltä.

Kun nousemme ylös, vaadin saada pukea hänet. Hän on yhä hengästynyt, sallii minun tehdä niin, jos se tekee minut onnelliseksi. Minä haen hänelle paidan, uuden vaaleanpunaisen, sellaisen, jota hän ei ole vielä nähnyt. Pitsiset alusvaatteet, vaaleanpunaiset nekin. Yläosa, jollaista hän ei ole aiemmin käyttänyt. Sydämeni takoo, en tiedä, mitä hän ajattelee siitä.

Hän punastuu syvästi. Sanoo olevansa liian vanha sellaiseen. Minä pujotan rintaliivit hänen ylleen, hän vapisee kuin siipirikko. Suutelen hänen olkapäitään, kerron hänelle, kuinka kaunis hän on. Hän kipuaa syliini. Eleessä on jotakin lapsenomaista, hetken hän on minulle pelkkä pieni poika. Pitelen häntä kaikella kunnioituksella ja hellyydellä. Silitän jokaista hänen ikävuottaan, minun pieni syntymäpäiväpoikani.

Kun saan puettua uuden paidan hänen ylleen, me kuljemme alakertaan yhdessä. Kannan hänet, vaikka hän on jo kauan jaksanut kävellä itse. Alakerrassa hänen silmiinsä syttyy tuttu pelko. Katse ei kuitenkaan tavoita sitä, mitä odottaa näkevänsä. Hän kääntyy minun puoleeni miltei hätääntyneenä.

”En olisi voinut tehdä sitä sinulle”, parahdan. ”Ei isompia juhlia. Ei mitään numeroa.”

Hänen ilmeensä murtuu. Sisälläni muljahtaa, hetken pelkään pettäneeni hänet. Loukkaavani häntä jättämällä juhlistukset sikseen. Sitten hän kietoo kapeat kätensä ympärilleni, halaa niin, että tärisee.

”Rakas… Kiitos. Kiitos…”

Silitän hänen hiuksiaan. Tiedän vavahteluista, että hän itkee. En vielä tänä päivänäkään osaa lukea hänen kyyneliään, en voi ennustaa, mitä ne milloinkin merkitsevät. Joskus ne haluavat, joskus vain virtaavat eivätkä sano mitään. Voin vain olla siinä, pidellä lujaa.

”Minä pelkään yllätyksiä”, hän itkee rintaani. ”Inhoan sitä, että minua katsotaan. En halua muuta kuin vanheta sinun kanssasi, siinä minun toiveeni tältä elämältä, siinä kaikki…”

”Kultapieni, tässä minä olen.”

”Meidän pitäisi päättää sinulle syntymäpäivä. Ja Fridalle.”

”Emmehän me edes tietäisi, paljonko me täyttäisimme. Juhlistan paljon mieluummin sinua.”

”Sinä olet meistä se, joka ansaitsisi isot juhlat. Miksei Fridakin, tytöt varmasti haluaisivat järjestää hänelle jotakin kaunista.”

”Me olemme siskoni kanssa oikein tyytyväisiä siihen, mitä meillä on.”

”Ja minä siihen, että minulla on sinut.”

”Muru. Mennäänkö tekemään aamiaista yhdessä? Ajattelin, että pitäisit siitä.”

Ilo syttyy hänen silmiinsä. Hän pyyhkii kyyneliään ja hymyilee. Pörrötän hänen tukkaansa. Se ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään. Hän näyttää edelleen enkeliltä. Hellyys lyö läpi, vedän hänet vielä hetkeksi syliini.

Kun olemme nauttineet aamiaisen, kuljetan hänet maalaushuoneeseen. Hän katsoo minua pitkään. En koskaan mene yksin hänen maalaushuoneeseensa, se on hänen pyhä tilansa. Se ainoa, jota hän ei tahdo jakaa kanssani. Osoitan uusia maaleja ovenpielessä. Hän vie käden suunsa eteen, mutta ei onnistu peittämään innostustaan. Lapsi hänen sisällään herää jälleen. Tällaisina hetkinä olen yhä vain tietoisempi siitä, että hänet ottaessani otin kaikki aiemmatkin versiot hänestä. Kipuineen ja suruineen. He ovat kaikki minun ja minä rakastan heitä sillä hellyydellä, jota sydämessäni kannan.

”Julius, nämä ovat niin kalliita…” Ja silti hänen kasvonsa säteilevät onnesta. Toruminen ei onnistu, hän hymyilee leveästi. Muuta en tarvitse. Hän painautuu jälleen minua vasten. ”Kiitos, rakas…”

”Ssh, nämä ovat sinulle niin tärkeitä asioita.”

Olen aikeissa suudella häntä, kun ovelta kuuluu koputus. Hätkähdämme molemmat, nauramme reaktiollemme.

”Kutsuitko sinä sittenkin…?”

Pudistan päätäni.

”En. Minä kunnioitin pyyntöäsi. Joten…”

Käymme avaamassa oven. Näen ensimmäisenä kaksoseni kasvot. Puristan Fridan tiukasti halaukseeni ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Hänen takanaan seisovat kaikki muut. Aivan kaikki, myös Ragnar Strauss. Sydämeni takoo. Kenenkään ei pitänyt tulla, en kutsunut ketään. Pettyykö hän nyt? Entä, jos pelko löytää hänet jälleen?

Mutta hän avaakin oven, kohtaa tulijoiden odottavat katseet.

”Te… Te tulitte?”

Victoria ojentaa kakkua hymy pakkasenpuremilla kasvoillaan.

”Me kuulimme, että sinä et vietä syntymäpäiviäsi, mutta…” Victoria virnistää. ”Maistuisiko kakku silti?”

”Siinä on kirsikoita!” Anri huikkaa vaimonsa takaa. Minua alkaa hymyilyttää. Frida vinkkaa minulle silmää.

”Minä… Minä en odottanut…” Hetken kuvittelen, että hän kieltäytyy ja alkaa itkeä. Sitten hän hymyilee silmissään niin surullinen katse, että tiedän sen taakse hautautuvan jotakin syvempää. En tiedä, onko hänellä koskaan ollut elämässään ihmisiä, jotka muistaisivat hänen henkilökohtaiset asiansa. Sen, että hän rakastaa taidetta ja kirsikoita, vaikka ei koskaan syökään kakkuja. Sen, että hän sisimmässään haluaa tuntea itsensä kauniiksi ja pidellyksi, vaikka ei sano sitä ääneen.

”Tulkaa sisälle. Tulkaa.” Ja kaikki tulevat. Victoria halaa häntä niin pitkään, että minun täytyy räpytellä kyyneleet omista silmäkulmistani. Ei hänellä ole koskaan ollut siskoa, joka halaisi häntä syntymäpäivänä. Victoria tietää sen. Victoria on hetken hänelle sisko, halaa kaikkien menneiden vuosien edestä, eikä hän halua päästää irti.

Vieraat eivät viivy myöhään iltaan kuten yleensä. He tietävät, että haluamme viettää illan loppuun kahden kesken. Halaamme heitä ovella, kiittelemme kovasti. Frida pörröttää tukkaani, käskee tulemaan seuraavana viikonloppuna heidän luokseen. Ja me tulisimme. Tietenkin me tulisimme.

Kun vieraat ovat menneet, käännyn rakkaani puoleen. Ilme hänen kasvoillaan on sekoitus syvää liikutusta ja jotakin, jota olen todistanut vain hänellä. Kyyneleet valuvat poskille, mutta hän näyttää aidon onnelliselta.

”Ihanaa, että annoit heidän tulla. Vannon, etten tiennyt tästä mitään.”

”Uskon sen. Oli heiltä kaunista tulla. Toivat ruokaakin…” Hymy leviää hänen kasvoilleen. ”En olisi uskonut, että he todella… että he…”

”Wilhelm. Sinua rakastetaan.”

Kaappaan hänet syliini. Hän hengähtää, mutta kietoo kätensä ympärilleni ja sallii minun kantaa hänet olohuoneen nojatuoliin. Samaan vanhaan punaiseen, joka on kulkenut kanssamme aina. Hän sulaa käsivarsilleni, kun riisun hänet alusvaatteisilleen. Kaikki tapahtuu saumattomasti ja pehmeästi. Olemme aivan lähellä, hengitämme toisiamme sisään.

Kaiken jälkeen keskustelemme myöhään yöhön. Pyörittelen hänen suortuviaan ja hän silittää rintaani, niin me istumme aina, kun olemme mukavasti. Kun hän lopulta nukahtaa syliini, painan hennon suudelman kultaiselle päälaelle ja kiitän häntä siitä, että saan jakaa tämänkin päivän hänen kanssaan.