Sudensilmät: luku 22

Luku 22: Rakkaudesta

Lava oli liekeissä. Koko talo oli. Atlas istui tuoliin tiukasti sidottuna, ja ainoa muistikuva, joka hänen mielessään oli, oli Lindri kertomassa hänelle, ettei aikoisi olla enää vieraanvarainen. Muistoa seurasi suunnaton kipu päässä, ja kipu selitti hänelle nykyisen tilanteen. Liekkimeri lähestyi uhkaavasti tuolia, ja lähestyvän pakokauhun haju leijaili ilmassa. Naru oli kiedottu huolella hänen ympärilleen, sitä ei saisi pois rimpuilemallakaan. Mitä todennäköisemmin rimpuilu vain lisäisi tiukkuutta.

Silmät, Atlas. Sinulla on ne vielä. Oli kulunut jo kauan aikaa siitä, kun Atlas oli kuullut ne sanat Mercuryn huulilta, mutta liekkien nuollessa hänen tuolinsa jalkoja sanat kipusivat takaisin alitajuntaan.

Ei kulunut useatakaan sekuntia käyttää silmiään eliminoimaan liekkejä. Atlas ei tahtonut vapauttaa itseään, hän tahtoi pelastaa pahan silmien omistajien päämajan liekeiltä. Liekit olivat tuhonneet hänen siihenastisessa elämässään jo liian paljon, oli parempi tehdä kaikkensa estääkseen niitä tuhoamasta jonkun muun todellisuutta. Mitä todennäköisemmin Lindri oli jättänyt hänet tänne kuolemaan ja tehnyt jotakin myös Memorialle, mutta siitäkin huolimatta Atlas tahtoi sammuttaa liekit. Hän piirsi mielessään vettä, näki sen satavan täydellä voimallaan liekeille ja sammuttavan ne. Savu täytti huoneen, pölystä ei ollut enää tietoakaan. Ne liekit, joihin Atlasin silmät eivät ylettäneet, sammuivat, kun hän sulki silmänsä ja kuvitteli niiden tilalle jotakin kauniimpaa.

Sudensilmät. Atlasilla oli ne yhä, ja hän osasi ja tahtoi yhä käyttää niitä. Oliko itsekästä pelastaa itsensä varmalta kuolemalta, vai oliko sankarillista pelastaa hänen vihollispuolensa rakennus suurelta tuholta? Sekä että, Atlas ajatteli. Teoilla ei ollut merkitystä, niiden seurauksilla oli.

Jostakin kuului taputusta. Sen jälkeen seurasi kaksi voimakasta piippausta huoneen laidoilta, ja taputus lisääntyi. Atlasilta meni muutama sekunti laskea yhteen yksi plus yksi. Häntä oli vedätetty, tämä oli tapahtunut tasan siksi, että Lindri Aelion oli tahtonut sen tapahtuvan. Ei kenenkään tarkoitus ollut jättää Atlasia kuolemaan, he olivat vain tahtoneet todistusmateriaalia siitä, että Atlasin silmät yhä toimivat. Atlasin itsekkyys oli kuin olikin potkaissut hänet yli reunan.

Huone oli kunnossa, vain satunnaiset vesipisarat tippuivat penkeiltä lattialle. Tulesta ei ollut jälkeäkään, kun Lindri käveli käytävää pitkin lavalle, Atlasin luo. Aikaa oli täytynyt kulua useampi tunti, sillä Lindri oli vaihtanut pitkän takkinsa tyylikkääseen, ruudulliseen pukuun. Se näytti kalliilta ja varmasti myös oli sitä.

”Kiitos, Atlas Moorcroft”, Lindri sanoi hymyillen ensi kertaa tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Atlasin selkää, ”sinä sait äskeisellä episodilla aikaan sodan. Me kaikki kiitämme sinua.”

Memoria seisoi Lindrin takana, hänkin uusia vaatteita yllään. Yhä pitsiä ja kuvioita, mutta tällä kertaa pelkkää mustaa. Päässäkin oli musta, joutsenta muistuttava koriste. Tummat vaatteet korostivat tytön ihon kalpeutta, ja Atlasin mielestä pastellivaatteet olivat olleet huomattavasti paremmat hänen yllään. ”Minä taidankin jättää teidät kahdestaan”, Lindri tokaisi hymyillen Memorialle ja astellen takaisin muiden luo. Heillä oli tehtävää, vasta kuvattu todistusmateriaali oli saatava pyörimään kaikissa tiedoitusvälineissä. Atlas näki äitinsä istumassa television äärellä puristaen hänen kuvaa kädessään, kenties pistellessään siihen reikiä. Kaikki kuvat poistettaisiin isän ja pikkusiskon kuvien viereltä, kun hänen valheensa tulisi julki. Se oli isompi asia kuin sota.

Eikä Memoria hymyillyt. Atlasin mielestä hän näytti enemminkin olevan pahoillaan.

”Sinä taisit auttaa heitä tässä, etkö tainnutkin?”

Tyttö pudisti päätään. ”En”, hän sanoi, ”minä halusin sotaa, mutten missään nimessä tällä tavalla. En satuttaen sinua.”

”Päästä minut sitten vapaaksi.”

”Tiedät, etten voi!” Memoria vilkaisi taakseen syyllisyyden puristaessa sydäntä. Kukaan ei kuullut heidän keskusteluaan, ovet saliin oli suljettu. ”Jos minä päästän sinut vapaaksi, he saavat heti tietää siitä. Ja osammeko me liikkua pohjoisessa ilman Lindriä?”

”Emme, mutta voin yrittää käyttää silmiäni karttana.”

”Tai sitten sinä käytät niitä suoraan Mercuryn etsimiseen.” Memorian ääni oli kova.

”Minä en uskalla”, Atlas sanoi, mutta ääni kuulosti enemmän vinkaisulta kuin puheelta. ”Minä en oikeasti ole vielä valmis kohtaamaan häntä.”

”Mitä?” Memorian naama vääntyi rumaan, epäuskoiseen ilmeeseen. Hän näytti siltä, että häneen olisi sattunut. ”Olet matkannut kanssani tänne asti, ja kerrot tämän nyt vasta? Olen sattunut odottamaan sopivaa tilaisuutta mainita sinulle siitä, että voisit jo yrittää etsiä Mercurya, ja sinä... sinä...”

”Anteeksi, Memoria, ei minusta ole tähän. Ei koskaan ollut.”

Tyttö haukkoi henkeään. Hänestä tuntui naurettavalta, että sama ihminen, joka oli ollut hänen tukenaan enemmässä ja vähemmässä istui nyt tuoliin sidottuna ja täysin lamaantuneena. Vaikka hänen ruumiinsa olisikin ollut vapaa, hänen mielensä oli solmussa. Atlas olisi voinut vapauttaa itsensä silmiensä avulla, mutta siinä ei ollut ideaa, sillä jokaisella samaisessa talossa oli suunnilleen samat voimat. Pahan silmiä vastaan hän ei voisi mitään. Ja Memoria katsoi häntä silmät verestäen, itkuaan pidätellen, eikä hän osannut sanoa mitään. Hän olisi tahtonut halata tyttöä ja sanoa, ettei Mercury osaisi parantaa hänen silmiään, ei kukaan osaisi. Puhe jäi kurkkuun, se ei suostunut tulemaan ulos, vaikka Atlas pakotti.

”Onko tässä nyt kyse koko tilanteesta? Siitä, että kohta koko Evol on sodassa? Siitä, ettet luota minuun, koska olen pukeutunut Lindri Aelionin antamiin vaatteisiin? Vai Mercurysta?” Kysymystulva pysähtyi hetkeksi, Memoria veti henkeä. Hänen silmänsä luovuttivat lumouksen suhteen, punaisuus paistoi läpi. Tavallisten silmien voimat eivät olleet niin voimakkaat kuin sudensilmien. ”Mitä sinun ja Mercuryn välillä oikein tapahtui, kun viime hetkellä jänistät hänen tapaamisestaan?”

Atlas ei halunnut katsoa Memoriaan, hän ei halunnut tämän katseen sivaltavan itseään. Tyttö oli puristanut kätensä nyrkkiin, ja hänen silmäkulmansa nyki. Atlas ei tahtonut nähdä sitä. Hän ei tahtonut kertoa totuutta, mutta samalla äskettäin salia liponeet liekit muistuttivat hänelle, mitä edellinen valhe oli aiheuttanut. Ei enää valheita, hänen kielensä palaisi pian niistä tuhkaksi. ”Hyvä on, Memoria”, hän kuiskasi luovuttaneena, ”ota hyvä asento. Tämä ei ole lyhyt tarina.”

Sudensilmät: luku 21

Luku 21: Mustaa sadetta

Sellaista aluetta ei edes pitänyt olla etelässä. Vuoret ulottuivat korkealle, ne kurottivat taivasta, joka peitti pilvillään korkeimpien vuorien huiput. Maisema oli karu, mutta luonnollisella tavalla kaunis. Vuorten alla näkyi Rajakylä ja sen vierellä suuri kivimuuri, jonka yli saattoi juuri ja juuri nähdä. Sen takana oli pohjoinen puoli Evolista. Pohjoisesta erottui vuorille ainoastaan autioituneen näköistä maata, joka ei juuri houkutellut luokseen. Siellä ei ollut kaunista kuten tässä osassa eteläistä Evolia. Vuorilla oli aina sumuista ja kylmää, mutta maisemat peittosivat kaikki epäkohdat.

Mercurylla oli yllään tummansininen villakangastakki ja hän oli kietonut pitkät hiuksensa kaulansa ympärille pitkälle letille. Hänellä ei ollut tänään silmämeikkiä, mutta tummansininen huulipuna oli paikallaan. Atlas oli puolestaan pukenut lämpimän toppatakin ja varautunut nahkarukkasillakin. Siltikään hän ei ollut suojellut vehnänvaaleaa päätään millään, hän antoi hiustensa mennä tuulen matkassa. Tuuli leikitteli niillä aikansa, kunnes kyllästyi ja vaihtoi suuntaa. Atlasin oli vaikea nähdä maisemia, kun suortuvat pyrkivät kaikin tavoin hänen naamalleen. Mercury nauroi näylle, mutta Atlasia ei juuri naurattanut.

”Minä olen aina miettinyt erästä asiaa”, Mercury aloitti kietoen kätensä Atlasin ympärille lämmittääkseen tätä. Atlasin keho värähti hivenen, eikä Mercury osannut arvioida, johtuiko se hänen läsnäolostaan vai pelkästään siitä, että he olivat useiden metrien korkeudessa eikä kummallakaan ollut läheskään tarpeeksi vaatetta yllään.

”Mitä asiaa?” Atlas kysyi kurottaen antamaan häntä pitemmälle Mercurylle suukon poskelle. Hänen ihonsa tuntui kylmältä.

Tuuli puhalsi Mercuryn vastatessa niin voimakkaasti, että sanat katosivat sen mukana. Mercury odotti hetken tuulen laantumista, mutta ymmärsi pian, että se vain kiihtyisi entisestään. Hän päästi Atlasista irti ja katsoi tuulen heiluttamia puita alla laaksossa, ja kuvitteli tuulen kietoutuvan niiden ympärille. Tuuli käpertyisi puun oksalle nukkumaan, se jättäisi vuoret hetkeksi rauhaan. Korvissa ei enää suhissut, vuorilla ei tuullut. Lehdetkään eivät vapisseet laaksossa, Mercury ei kuullut niiden tanssivan. Hän oli vaimentanut tuulen.

”Vuorilla kuuluu tuulla”, Atlas huomautti, ”sudensilmillä ei saisi vaikuttaa luonnonvoimiin.”

Mercury pyöräytti silmiään, hän ei liiemmin piitannut luonnonlakien kunnioittamisesta. Tuuli oli ollut hänen tiellään, joten se oli saanut väistyä hetkeksi. ”Se, mistä haluan tänään keskustella, liittyy nimenomaan sudensilmiin”, Mercury kertoi.

Atlas vetäytyi taaksepäin, hänen katseensa kieli epämukavuuden tunteesta. Atlas ei nauttinut ollenkaan silmistä puhumisesta, sillä juuri silmät olivat aiheuttaneet kaiken mahdollisen pahan. Hän ei tahtonut olla erityinen, eikä ollut vuosiin ollutkaan.

”Tiedän, ettet pidä tästä, mutta minun on saatava tietää eräs asia”, Mercury sanoi punoen lettiään auki nyt, kun tuuli ei ollut sitä enää sotkemassa. ”Haluan nimittäin tietää, miten tämä hetki on mahdollinen.” Mercuryn tapa puhua arvoituksin raivostutti Atlasia. Tämä ei koskaan voinut sanoa suoraan sellaisia asioita, joista puhuminen hermostutti häntä itseäänkin. Ne piti verhoilla kauniisiin sanoihin ja odottaa, että Atlas ymmärtäisi. Hän ei ymmärtänyt, joten hän kysyi.

”Minä haluan tietää, miksi voit sudensilmäisenä ihmisenä kulkea täysin vapaana. Miksei kukaan täältä tahdo käyttää silmiäsi hyväkseen?” Mercuryn ääni oli hillitty, hän oli tarkoin harjoitellut näiden sanojen lausumista.

Valhe oli käpertynyt Atlasin vatsanpohjaan, se pisteli ja repi terävillä kynsillään häntä riekaleiksi. Atlas tiesi tarkalleen, mikseivät ihmiset halunneet käyttää häntä enää hyväkseen. Kaikki oli tapahtunut, koska hän itse oli aikanaan päättänyt niin. Hän oli halunnut normaalin elämän, oman ateljeen ja eroon ikuisesta kahvilatyöstään.

”He eivät pidä minua enää erityisenä”, Atlas sanoi käyttäen tarkoituksella sanaa, jonka tiesi olevan Mercurylle vaikea. Hän tahtoi edes muutaman sekunnin niskan päällä, hän halusi nauttia Mercuryn kiemurtelusta. Atlas ei ollut ilkeä, mutta aihe ei oli riisunut hänen ihmispukunsa pois ja jättänyt eläimen tilalle. Hän ei halunnut olla sillä hetkellä Mercurylle tärkeä, hän halusi keskustelun loppuvan, vaihtuvan ja ennen kaikkea unohtuvan. Valhe poltteli entisestään.

”Miksi he eivät pidä sinua erityisenä?” Mercuryn valkoiset silmät siristyivät. Eläin, joka oli valmis hyökkäämään. Atlas unohti hetkeksi, että hän rakasti tätä miestä.

”Minä tahdoin rauhallisen elämän”, Atlas kertoi puristaen kätensä rukkasten sisällä tiukasti nyrkkiin, ”halusin eroon kansalaisten katseista ja tyhjistä sanoista.”

”Tiedän. Miten sinä onnistuit siinä?”

”Valehtelemalla”, Atlas sanoi tuntien korventavan tunteen pahenevan sisällään. ”Kerroin äidilleni, että eräänä aamuna en enää saanutkaan aamutohveleita lentämään jalkoihini, kun yritin. Hän ei tietenkään uskonut minua, vaikka jankkasin sitä useita viikkoja.”

Mercury ei sanonut mitään, hän nyökkäsi Atlasille merkiksi jatkaa. Seuraava vaihe oli pahin, se ei ollut koskaan tullut kokonaisena ulos. Se oli hänen syntinsä, se, joka kiristyisi vielä joskus köydeksi hänen kaulalleen.

”Minun piti vain tehdä jotain radikaalimpaa saadakseni äitini uskomaan, että silmäni eivät enää olleetkaan voimakkaat.”

Mercury näytti järkyttyneeltä, hänen katseensa pakotti Atlasin sulkemaan silmänsä.

”Sytytin meidän talomme palamaan.” Ääni oli säälittävä kuiskaus, Mercury sai siitä hädin tuskin selvää. Hän ei sanonut edelleenkään mitään, Atlas ei ollut vielä lopussa. ”Äiti huusi minulle yläkerrasta, että minä osaisin kyllä sammuttaa palon, kunhan käyttäisin silmiäni. Hän väitti minun keksineen koko voimien menetyksen päästäni. Äiti näki aina esitykseni läpi.” Atlas nielaisi kuuluvasti. Hän ei vieläkään uskaltanut avata silmiään, sen sijaan kädet olivat jo niin voimakkaasti nyrkkiin puristetut, että se sattui. ”Mutta minä en sammuttanut paloa, en, vaikka olisin osannut edelleen. Tiesin, että vain olemalla sammuttamatta paloa saan äitini uskomaan, että sudensilmäni eivät ole enää mitään. Olen voimaton, ja saan elää tavallista elämää sen jälkeen.”

”Tuossa ei ole vielä kaikki.” Mercury tiesi jo. Atlas avasi silmänsä ja katsoi häntä voimattomasti. Hän ei edes tiennyt hymyilevänsä sanoessaan: ”Isäni ja vuoden vanha pikkusiskoni kuolivat tulipalossa.”

Normaalit ihmiset olisivat alkaneet itkeä tai vieneet kädet järkyttyneenä huulilleen, mutta Mercury vain arvioi traumaansa uudelleen elävää Atlasia katseellaan. Hän kiersi tämän pientä kehoa useaan kertaan, ennen kuin pysähtyi lopulta silmiin ja pakotti tämänkin katsomaan häneen. Kohtaa pelkosi, kohtaa minut.

”Ja kun äitisi ystävällisesti kertoi tapahtuneesta tiedotusvälineille, kaikki nuolivat pettyneinä näppejään ja totesivat, että eivät enää tämän elämänsä aikana saisi uutta sudensilmäistä lasta”, Mercury sanoi yhdistellessään mielessään palasia kammottavaksi kokonaiskuvaksi. Hän näki kuvassa itsensä virumassa Aelionin kartanon tyrmässä, kädet sidottuina ja kyyneleet huulille kuivuneina. Samaan aikaan Atlas oli todennäköisesti syönyt päivän toista ateriaa ja miettinyt, mitä aikoisi maalata iltapäivällä.

”Ja jostain syystä sinä et koskaan halunnut pohjoiselle kerrottavan siitä, että silmäsi olivat mystisesti menettäneet voimansa.” Mercuryn koko keho vapisi, mutta hän sai urheasti pidettyä hurjistuneen katseensa Atlasissa. ”Jos perheeni olisi sattunut uskomaan valheeseesi, minun kärsimyksestäni olisi tullut huomattavasti lyhyempi.”

Atlas ymmärsi. Hän katsoi silmät lasittuneena arvokkuutensa menettänyttä, vapisevaa Mercurya, ja ymmärsi tämän kipua. Jos pohjoisessa ei oltaisi tiedetty Atlasin silmien voimista, Mercurya ei oltaisi koulittu ja vaalittu useita vuosia tappamaan Atlas. Ei se silti olisi poistanut kahdeksantoista vuoden maagista ikää, jolloin silmien voima oli vahvimmillaan. Ikää, jonka Mercury oli jo ylittänyt, eikä hänen sukunsa saisi kelloja pyörimään taaksepäin.

”Jos ja jos”, Atlas vastasi yrittäen parhaansa mukaan olla hymyilemättä, ”kaikki on jo tapahtunut, Mercury. Me kaikki olemme itsekkäitä olentoja, enkä voi puolustella tekojani millään. Isäni ja pikkusiskoni kuolivat, mutta en tunne mitään. En yhtään mitään. Minulla oli ja on vapaa elämä ilman jatkuvaa sudensilmien taakkaa.”

”Mutta sinullahan on vielä nuo silmät.” Mercury kuulosti enemmän rikkinäiseltä kuin vihaiselta. ”Sinä voit vielä käyttää niitä, tiedät niiden voiman.”

”Mutta minä en käytä niitä enää”, Atlas sanoi ottaen askeleen lähemmäs Mercurya, askeleen lähemmäs reunaa, ”eikä sinunkaan tarvitsisi käyttää omiasi. Me olemme täällä kaksin, et tarvitse sukuasi enkä minä omaani. Eikö tämä hetki riitä sinulle?”

Atlasin tarkoitus oli todennäköisesti olla lohduttava, mutta kun hän painoi kylmät huulensa Mercuryn omille, hän ei maistanut enää halua vaan pelkän kuoleman. Kuolema tuntui ilmassa, se tanssi heidän ympärillään. Tuulikin puhalsi jälleen, ja se toi tullessaan lisää kuiskauksia, joista jokainen kertoi lähestyvästä lopusta.

Mercuryn keho tuntui vahalta, hän oli hetken ajan tuskin edes olemassa.

Sudensilmät: luku 20

Luku 20: Sielujen huutokauppa

Oli helppoa ymmärtää, ettei kukaan salissa tahtonut loppujen lopuksi satuttaa Atlasia. Hän oli sille ihmisjoukolle pelkkä sodan symboli, sillä hetkellä tuskin edes aito, hengittävä ihminen. He eivät tahtoneet tehdä mitään hätiköityä Atlasille, ja Lindri piti huolen, että hänellä oli hyvä olla istuessaan penkissä ja katsoessaan, kun muut äänestivät hänen kohtalostaan. Hän oli panttivanki, mutta vain näennäisesti. Lindri varmisti, että hänellä oli jatkuvasti hyvä olla, vaikka tosiasiassa olisi varmasti viiltänyt hänen kurkkunsa auki, jos hän olisi yrittänyt paeta. Kaikki olivat niin keskittyneitä äänestämään pohjoisen ja etelän sodasta sekä Atlasista, ettei kukaan huomannut heidän uuden lelunsa sekä Memorian aloittamaa keskustelua.

”Sinä olet näiden ihmisten ainoa mahdollisuus”, Memoria kuiskasi Atlasille viereisestä punaisesta tuolista, ”pohjoinen on liian jakautunut, ymmärräthän? Kaikki täällä tahtovat sotaa, mutta kaikki eivät tahdo tällaista sotaa.” Memoria nyökkäsi ihmisten ja muistivihkojen suuntaan. ”Ei jokainen pidä pahan silmiä niin mutkattomana ajatuksena kuin Lindri Aelion pitää.”

”Minä en halua sotaa”, Atlas vastasi tiedostaen kuulostavansa naurettavalta.

”Sinä et varsinaisesti voi asialle yhtään mitään”, Memoria vastasi aiempaa kovemmalla äänellä, ”nämä ihmiset nimittäin aloittavat sodan ilman lupaasikin. Sinä vain todennäköisesti nopeutat heidän sodankäyntiään.”

”Minä en tahdo edesauttaa kenenkään sotaa.” Atlasin ääni oli murtunut. Hän ei voinut olla miettimättä, olisiko hän voinut estää tilanteen, jos ei olisi koskaan tavannut Memoriaa ja päättänyt auttaa tätä silmiensä kanssa. Nyt tytön silmät tuntuivat merkityksettömiltä, sillä jokaisella salissa oli samanlaiset, mutta kehittyneemmät.

”Minä tiedän, että sinä pidät tätä minun syynäni”, Memoria kuiskasi kuin olisi lukenut Atlasin ajatuksia. ”Mutta näyttävätkö nämä ihmiset siltä, että he suunnittelisivat sotaa vasta nyt, kun sinä olet täällä?” Atlas pudisti päätään.

”Eivät näytä, mutta ei se minua juuri auta”, Atlas vastasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä, ”sillä minä autan heitä tässä päättömässä tavoitteessa.”

”Minusta sota etelän ja pohjoisen välilä ei ole lainkaan päätön ajatus.”

Atlas yritti etsiä tytön kasvoilta merkkejä siitä, että hän vain vitsailisi, muttei löytänyt ainuttakaan. Hänen oli pakko olla tosissaan, takaisin punareunaisiksi värjäytyneet silmätkin katsoivat häneen luottavaisina. Memoria ei enää pitänyt lumousta silmiensä yllä, hän oli vihdoin luovuttanut niiden suhteen.

”Jos minua kysytään apuun, minä aion tarjota kaiken, mitä voin”, Memoria kuiskasi.

”Miksi?” Atlas ei tahtonut kohdistaa katsettaan tyttöön, hän tahtoi puhkoa korvansa, jottei kuulisi. Memoria oli tuntunut hänen tukipilariltaan koko pohjoisen puolella vaeltamisen ajan, ja nyt hänen sanansa helisivät korvissa tyhjinä ja myrkyllisinä.

Memoria ei katsonut suoraan Atlasiin vastatessaan. Hän käänsi punarenkaisten silmiensä katseen toisaalle ja hymyili surumielisesti, aivan kuin olisi kertonut itselleen jotakin sellaista, jota ei aikoisi sanoa ääneen Atlasille. Kipu vihlaisi Atlasin rintaa, kun hän ymmärsi, kuka muukin oli tehnyt samalla tavalla kertoessaan jotakin arkaluontoista. Miten hänellä olikaan ikävä Mercurya. Mercurya, joka oli hänen jälkeensä ollut myös tämän tytön kanssa syystä, jota Atlas ei tahtonut tietää. Yksinäisyydestä? Kaipuusta? Mercurynhan oli pitänyt palata takaisin pohjoiseen, ei jäädä kevyeen irtosuhteeseen Memoria Faithin kanssa. Atlas tahtoi kuristaa itsensä.

”Minä en ole koskaan pitänyt etelän ja pohjoisen vastakkainasettelusta, ja nyt, kun olen täällä, huomaan ymmärtäväni näitä ihmisiä”, Memoria kertoi, mutta Atlas ei siltikään ymmärtänyt saati edes halunnut.

”Mutta miten? Me tulimme tänne etsimään Mercuryn, jotta...” Atlasin ääni petti Mercuryn nimen kohdalla, ja hän joutui puremaan hampaansa yhteen, jotta sai jatkettua. ”Etsimme Mercurya, jotta hän voisi parantaa silmäsi.”

”Et sinä koskaan minun silmieni vuoksi lähtenyt.” Memoria hymyili hivenen katkerasti, mutta aidosti.

”En niin”, Atlas myönsi. Hän painoi päänsä alas. Ei häpeästä, mutta jostakin hyvin sen kaltaisesta tunteesta.

”Rakastiko hänkin sinua?” Memorian kysymys ei varsinaisesti yllättänyt Atlasia, muttei hän silti olisi halunnut kuulla sitä aivan vielä.

”Ei Mercury koskaan kertonut”, Atlas vastasi hymyillen hivenen. ”Ja siksi haluankin tavata hänet vielä. Haluan vastauksia, emmekö me kaikki halua?” Memoria nyökäsi.

”Minäkin haluan vastauksia, mutta en Mercurylta”, Memoria kertoi tarttuen yllättäen Atlasin käteen, ”mutta senhän sinä jo tiesitkin.” Atlas ei ollut varma, ymmärsikö, mitä tyttö tarkoitti, mutta päätyi kuitenkin nyökkäämään. Hän tiesi kyllä, että Memoria tahtoi vastauksia siskoonsa ja repaleiseen elämäänsä liittyen, muttei hän varsinaisesti uskaltanut kysyä tarkentavia kysymyksiä.

Se kaikki tuntui olevan voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, että Memoria oli juuri ilmaissut halunsa sodasta. Miksi tyttö, joka tahtoi vapautua pahan silmistään, tahtoi muiden tuhoavan maailmaa omillaan? Atlas luuli hetken ymmärtävänsä, mutta ymmärrys oli hajoavaista, se ei kestänyt kauaa.

”Memoria, ei sota auttaisi sinua. Ei vastakkainasettelu katoa, jos pohjoinen tahtoo hallita koko Evolia. Evolista tulisi vain diktatuuri, eikä se olisi vapautta kenellekään.”

Memoria virnisti. ”Sekin olisi parempi ajatus kuin pohjoinen ja etelä erikseen.”

”Minä en aina aivan ymmärrä sinun ajatuksenjuoksuasi”, Atlas kuiskasi päästäen irti tytön kädestä. Memoria oli aikeissa sanoa, ettei Atlasin tarvinnutkaan, mutta Lindri taputti lavalla voimakkaasti käsiään. Hän ilmoitti kokouksen päättyneen, ja Atlas ehti kadottaa ajatuksensa sotaa haluavasta Memoriasta. Oli hänen tuomionpäivänsä, kaikki riippui nyt siitä, mitä Lindri hänelle kertoisi.

Ihmiset vetääntyivät Lindrin tieltä, he antoivat tämän kävellä suoraan tuolillaan istuvan Atlasin luo. Lindrin ilme oli kivenkova, muttei julmalla tavalla. Hänen piirteensä olivat kauniit, mutta täysin eri tavalla kuin isoveljellään.

”Olen pahoillani, Atlas, mutta vieraanvaraisuutemme taisi loppua tähän.” Atlas ei ehtinyt kyseenalaistaa sanoja, ennen kuin tunsi voimakkaan iskun päässään. Hän ehti kuulla Memorian kiljuvan, mutta pian se sekoittui jo syvään mustuuteen.