Luku
20: Sielujen huutokauppa
Oli helppoa ymmärtää,
ettei kukaan salissa tahtonut loppujen lopuksi satuttaa Atlasia. Hän
oli sille ihmisjoukolle pelkkä sodan symboli, sillä hetkellä
tuskin edes aito, hengittävä ihminen. He eivät tahtoneet tehdä
mitään hätiköityä Atlasille, ja Lindri piti huolen, että
hänellä oli hyvä olla istuessaan penkissä ja katsoessaan, kun
muut äänestivät hänen kohtalostaan. Hän oli panttivanki, mutta
vain näennäisesti. Lindri varmisti, että hänellä oli jatkuvasti
hyvä olla, vaikka tosiasiassa olisi varmasti viiltänyt hänen
kurkkunsa auki, jos hän olisi yrittänyt paeta. Kaikki olivat niin
keskittyneitä äänestämään pohjoisen ja etelän sodasta sekä
Atlasista, ettei kukaan huomannut heidän uuden lelunsa sekä
Memorian aloittamaa keskustelua.
”Sinä olet näiden
ihmisten ainoa mahdollisuus”, Memoria kuiskasi Atlasille
viereisestä punaisesta tuolista, ”pohjoinen on liian jakautunut,
ymmärräthän? Kaikki täällä tahtovat sotaa, mutta kaikki eivät
tahdo tällaista sotaa.” Memoria nyökkäsi ihmisten ja
muistivihkojen suuntaan. ”Ei jokainen pidä pahan silmiä niin
mutkattomana ajatuksena kuin Lindri Aelion pitää.”
”Minä en halua sotaa”,
Atlas vastasi tiedostaen kuulostavansa naurettavalta.
”Sinä et varsinaisesti
voi asialle yhtään mitään”, Memoria vastasi aiempaa kovemmalla
äänellä, ”nämä ihmiset nimittäin aloittavat sodan ilman
lupaasikin. Sinä vain todennäköisesti nopeutat heidän
sodankäyntiään.”
”Minä en tahdo
edesauttaa kenenkään sotaa.” Atlasin ääni oli murtunut. Hän ei
voinut olla miettimättä, olisiko hän voinut estää tilanteen, jos
ei olisi koskaan tavannut Memoriaa ja päättänyt auttaa tätä
silmiensä kanssa. Nyt tytön silmät tuntuivat merkityksettömiltä,
sillä jokaisella salissa oli samanlaiset, mutta kehittyneemmät.
”Minä tiedän, että
sinä pidät tätä minun syynäni”, Memoria kuiskasi kuin olisi
lukenut Atlasin ajatuksia. ”Mutta näyttävätkö nämä ihmiset
siltä, että he suunnittelisivat sotaa vasta nyt, kun sinä olet
täällä?” Atlas pudisti päätään.
”Eivät näytä, mutta
ei se minua juuri auta”, Atlas vastasi hädin tuskin kuuluvalla
äänellä, ”sillä minä autan heitä tässä päättömässä
tavoitteessa.”
”Minusta sota etelän
ja pohjoisen välilä ei ole lainkaan päätön ajatus.”
Atlas yritti etsiä tytön
kasvoilta merkkejä siitä, että hän vain vitsailisi, muttei
löytänyt ainuttakaan. Hänen oli pakko olla tosissaan, takaisin
punareunaisiksi värjäytyneet silmätkin katsoivat häneen
luottavaisina. Memoria ei enää pitänyt lumousta silmiensä yllä,
hän oli vihdoin luovuttanut niiden suhteen.
”Jos minua kysytään
apuun, minä aion tarjota kaiken, mitä voin”, Memoria kuiskasi.
”Miksi?” Atlas ei
tahtonut kohdistaa katsettaan tyttöön, hän tahtoi puhkoa korvansa,
jottei kuulisi. Memoria oli tuntunut hänen tukipilariltaan koko
pohjoisen puolella vaeltamisen ajan, ja nyt hänen sanansa helisivät
korvissa tyhjinä ja myrkyllisinä.
Memoria ei katsonut
suoraan Atlasiin vastatessaan. Hän käänsi punarenkaisten silmiensä
katseen toisaalle ja hymyili surumielisesti, aivan kuin olisi
kertonut itselleen jotakin sellaista, jota ei aikoisi sanoa ääneen
Atlasille. Kipu vihlaisi Atlasin rintaa, kun hän ymmärsi, kuka
muukin oli tehnyt samalla tavalla kertoessaan jotakin arkaluontoista.
Miten hänellä olikaan ikävä Mercurya. Mercurya, joka oli hänen
jälkeensä ollut myös tämän tytön kanssa syystä, jota Atlas ei
tahtonut tietää. Yksinäisyydestä? Kaipuusta? Mercurynhan oli
pitänyt palata takaisin pohjoiseen, ei jäädä kevyeen
irtosuhteeseen Memoria Faithin kanssa. Atlas tahtoi kuristaa itsensä.
”Minä en ole koskaan
pitänyt etelän ja pohjoisen vastakkainasettelusta, ja nyt, kun olen
täällä, huomaan ymmärtäväni näitä ihmisiä”, Memoria
kertoi, mutta Atlas ei siltikään ymmärtänyt saati edes halunnut.
”Mutta miten? Me
tulimme tänne etsimään Mercuryn, jotta...” Atlasin ääni petti
Mercuryn nimen kohdalla, ja hän joutui puremaan hampaansa yhteen,
jotta sai jatkettua. ”Etsimme Mercurya, jotta hän voisi parantaa
silmäsi.”
”Et sinä koskaan minun
silmieni vuoksi lähtenyt.” Memoria hymyili hivenen katkerasti,
mutta aidosti.
”En niin”, Atlas
myönsi. Hän painoi päänsä alas. Ei häpeästä, mutta jostakin
hyvin sen kaltaisesta tunteesta.
”Rakastiko hänkin
sinua?” Memorian kysymys ei varsinaisesti yllättänyt Atlasia,
muttei hän silti olisi halunnut kuulla sitä aivan vielä.
”Ei Mercury koskaan
kertonut”, Atlas vastasi hymyillen hivenen. ”Ja siksi haluankin
tavata hänet vielä. Haluan vastauksia, emmekö me kaikki halua?”
Memoria nyökäsi.
”Minäkin haluan
vastauksia, mutta en Mercurylta”, Memoria kertoi tarttuen yllättäen
Atlasin käteen, ”mutta senhän sinä jo tiesitkin.” Atlas ei
ollut varma, ymmärsikö, mitä tyttö tarkoitti, mutta päätyi
kuitenkin nyökkäämään. Hän tiesi kyllä, että Memoria tahtoi
vastauksia siskoonsa ja repaleiseen elämäänsä liittyen, muttei
hän varsinaisesti uskaltanut kysyä tarkentavia kysymyksiä.
Se kaikki tuntui olevan
voimakkaassa ristiriidassa sen kanssa, että Memoria oli juuri
ilmaissut halunsa sodasta. Miksi tyttö, joka tahtoi vapautua pahan
silmistään, tahtoi muiden tuhoavan maailmaa omillaan? Atlas luuli
hetken ymmärtävänsä, mutta ymmärrys oli hajoavaista, se ei
kestänyt kauaa.
”Memoria, ei sota
auttaisi sinua. Ei vastakkainasettelu katoa, jos pohjoinen tahtoo
hallita koko Evolia. Evolista tulisi vain diktatuuri, eikä se olisi
vapautta kenellekään.”
Memoria virnisti. ”Sekin
olisi parempi ajatus kuin pohjoinen ja etelä erikseen.”
”Minä en aina aivan
ymmärrä sinun ajatuksenjuoksuasi”, Atlas kuiskasi päästäen
irti tytön kädestä. Memoria oli aikeissa sanoa, ettei Atlasin
tarvinnutkaan, mutta Lindri taputti lavalla voimakkaasti käsiään.
Hän ilmoitti kokouksen päättyneen, ja Atlas ehti kadottaa
ajatuksensa sotaa haluavasta Memoriasta. Oli hänen tuomionpäivänsä,
kaikki riippui nyt siitä, mitä Lindri hänelle kertoisi.
Ihmiset vetääntyivät
Lindrin tieltä, he antoivat tämän kävellä suoraan tuolillaan
istuvan Atlasin luo. Lindrin ilme oli kivenkova, muttei julmalla
tavalla. Hänen piirteensä olivat kauniit, mutta täysin eri tavalla
kuin isoveljellään.
”Olen pahoillani,
Atlas, mutta vieraanvaraisuutemme taisi loppua tähän.” Atlas ei
ehtinyt kyseenalaistaa sanoja, ennen kuin tunsi voimakkaan iskun
päässään. Hän ehti kuulla Memorian kiljuvan, mutta pian se
sekoittui jo syvään mustuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti