Näen sinut

Hänellä on tänään vaaleanpunainen paita. Väri on iloinen, se sopii hänen ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Kasvoihin, joilla ei ole tänään ilmettä lainkaan. Sanoisin, että hän on surullinen, jos en tietäisi, ettei hän näyttäisi suruaan julkisesti. Ilme on pelkästään neutraali, täysin vailla merkkiä mistään sisäisestä tuntemuksesta. Kuin joku olisi tyhjentänyt hänet sisältä, jättänyt muutaman reiän keskelle vartaloa, jotta tuuli pääsisi puhaltamaan hänen sisälleen. Minä katson häntä yhä vain intensiivisemmin, mutten vieläkään näe edes pilkahdusta siitä hymystä, joka tekee hänestä hänet.

 

Vaaleanpunaisen paidan lisäksi hänellä on lähes häiritsevän lyhyt vekkihame, joka jättää reidet paljaaksi ja alttiiksi kaikkien katseille. Minun katseelleni. Jalat eivät ole pitkät saati kauniit, ja pystyn täältäkin asti näkemään, että hän on kaatunut polvensa auki. Siinä on suuri, avonainen haava, jota hän ei ole vaivautunut paikkaamaan tai edes pesemään. Haavan vieressä on tomua.

 

Hiukset on laitettu korkealle nutturalle, sotkuiselle, kuten nyt on tapana. Mietin, mitä tiedän hänestä, ja päädyn siihen lopputulokseen, että tämän päivän ulkonäköä ei ole harkittu lainkaan. Hän ei koskaan laittaisi hiuksiaan noin. Ei ikinä. Hän ei tee niin kuin yleensä tehdään. Hän rikkoo sääntöjä, pyyhkii liitutaulun tyhjäksi niistä ja kirjoittaa omat sääntönsä tilalle, kunnes liitu menee katki. Sellainen hän on. Ja hän hymyilee aina tehdessään niin.

 

Minä katson epäuskoisena sitä, miten hän kävelee samaa tietä samalla tavalla kuin aina ennenkin, mutta kaikki hänessä on muuttunut ratkaisevalla tavalla. Vaaleanpunaisen paidan minä kestän, lyhyen hameenkin, nutturalle laitetut hiukset pakotettuna. Mutta ilme, tai pikemminkin sen puute. Hän ei hymyile ja katso puhelintaan nauraen näkemilleen kuville. Hän ei itke tai huuda. Hän kävelee yhtä nopeasti kuin ennenkin vahamaisine kasvoineen.

Hän kävelee tasan kolme minuuttia sellaista reittiä, jota minä voin seurata jokainen aamu. Katson kelloa vasemmassa kädessäni, ja näen puolen ajasta kuluneen. Sekunnit ovat kalliita, sillä jokainen niistä paljastaa minulle jotakin uutta hänestä. Tiedän jo paljon, mutta ihminen ei koskaan voi tietää tarpeeksi, ihminen on luotu tiedonkeruuta varten. Ja minä tahdon tietää kaiken hänestä. Tahdon ottaa selvää siitä, mikä on pyyhkinyt hymyn hänen kasvoiltaan.

 

Viimeinen mutka. Hän kääntyy nopeasti, nopeammin kuin koskaan aiemmin. Hänen pieni päänsä kääntyy jopa katsomaan taakseen, mutta ei tavalla, joka varmistaisi jotakin. Minusta ele näyttää pikemminkin siltä, että hän viestittäisi jollekulle valitsemastaan suunnasta. Hän kääntyy tästä toiselle tielle jokaisena aamuna, mutta vain tänään sillä on merkitystä. Vain tänään hän katsoo taakseen kuin jättääkseen jonkin pysyvästi sinne.