Luku
17: Totuudella on rumat kasvot
Pahan silmien omistajilla
ei ollut hienoa yhteisnimikettä, kuten ei ollut heidän
kokoontumispaikoillakaan. Niitä oli ripoteltu pitkin pohjoista,
mutta yhtäkään ei oltu menty nimeämään. Herättäisi ihmetystä,
jos useampi henkilö puhuisi paikasta, josta tavallinen kansa ei
ollut koskaan kuullutkaan. Vielä pahempi virhe olisi, jos joku
erehtyisi kutsumaan koko porukkaa yleisnimellä, josta heidät
tunnistettaisi.
Pääkokoontumispaikka
oli keskellä Havnan kylää, se ei olisi voinut olla näkyvämmällä
paikalla. Sen vieressä sijaitsi pieni kirjasto ja vastapäätä
kaksi ruokakojua. Toinen kojuja pitävistä naisista omisti Lindrin
kertoman mukaan myös pahan silmät, joten heidän päämajaansa
tarkkailtiin aina myös omien toimesta. Se oli jopa Atlasista ja
Memoriasta melko hyvä idea.
Ennen kokoontumispaikalle
menemistä he pysähtyivät rakennuksen eteen Lindrin käskystä.
”Haluan teidän tietävän, että ulkopuolisten tuominen on
erittäin riskialtista”, Lindri totesi ja Memoria osasi kuvitella
hänen luovan maskinsa takaa tappavia katseita häneen. ”Joten
Memoria Fray, sinä olet erittäin etuoikeutettu. Ja onnekas siitä,
että minä satun johtamaan koko joukkoa.” Lindrin ääni oli
pehmeä, joten sitä kuunnellessä unohti hyvin usein sen, mitä hän
oikeastaan edes sanoi. Se oli ehkä hyväkin.
”Miten sinä onnistuit
tappamaan itsesi ja jäämään eloon?” Memoria kysyi täysin
odottamatta, Atlasin potkaistessa häntä nilkoille.
”Me voimme puhua siitä
jokin toinen kerta, nyt haluaisin meidän menevän sisälle
mahdollisimman nopeasti”, Lindri kehotti kuulostamatta siltä,
ettei haluaisi puhua aiheesta. Hän ei vaikuttanut valehtelijalta,
hän oli siihen mennessä ollut yllättävän avoin. Atlas oli
kiitollinen siitä, että edes Mercuryn pikkuveli osasi pysyä
totuudessa toisin kuin isoveljensä.
”Minulla on paha tunne
siitä, ettei toista kertaa välttämättä tule. Ei ainakaan
kaikille meistä.” Memoria oli oikeassa, ja Atlas antoi tukensa
tytölle.
Lindri huokaisi. ”Pahan
silmät saa ihminen, joka tappaa itselleen tärkeimmän henkilön, ja
minä tapoin itseni”, Lindri kertoi, ”ei siinä ole juuri
kertomista.”
Memorian punaiseksi
maalattu suu loksahti auki. ”Sinä – hetkinen –”
”Niin”, Lindri sanoi
huvittuneena ja avasi rakennuksen oven. ”Menisimmekö?”
Sisällä oli täysin
erilaista kuin ulkoasu antoi olettaa. Päämajan ovi oli tavallista
loistokkaampi ja talo näytti kaikin puolin puhtaalta. Sisällä
ensimmäinen huomion kiinnittävä asia oli kuitenkin pöly. Sitä
leijui kaikkialla ilmassa, sitä oli laskeutunut jokaisen tavaran
päälle. Ja tavaroita oli paljon. Kirjoja pinoissa, tuoleja
päällekäin ja tarpeettoman paljon tauluja seinillä. Kukaan tuskin
enää muisti, keitä taulut olivat joskus esittäneet.
Eteiskäytävä oli
ahdas, ja ne taulut, joiden mallin saattoi vielä nähdä, katsoivat
perään käytävää kävellessä. Pöly leijui ilmassa tappavan
tasaiseen tahtiin, se erottui ikkunasta sirottuvaa auringonvaloa
vasten vieläkin paremmin.
Lindri kiikutti kaksikon
perässään käytävää pitkin suureen saliin. Matkan varrella
käytävällä ehti olla ainakin viisi ovea, jotka olivat kaikki
tiukasti kiinni. Memoria olisi tahtonut kysyä niistä, mutta tiesi
Atlasin suuttuvan, jos hän avaisi nyt suunsa.
Salikaan ei ollut
kummoinen. Se muistutti hivenen entisten aikojen suuria teattereita,
edessä oli tilaa gladiaattoritaistelijoille. Tai tässä tapauksessa
Lindrille, joka osoitti kaksikolle kädellään vapaita paikkoja
eturivissä ja asteli itse lavalle. Penkit olivat vanhentuneen
punaisia ja nukkaisia, ja Atlas irvisti istuessaan sellaiselle.
Memoria sen sijaan tunsi olonsa kotoisaksi, hänhän nautti
epätäydellisyydestä.
Sali oli pieni, mutta
täynnä ihmisiä. Kaikki oli pelottavan laskelmoitua. Jokainen
hiljentyi Lindrin astellessa eteen, eikä Atlas voinut olla
miettimättä, että tämä hetki oli aikataulutettu tarkasti
etukäteen. Lindri ei ollut tyhmä, eikä ollut tuskin kovin moni
muukaan tästä salista.
Atlas kuuli kellojen
raksuttavan jossain takanaan, eikä osannut sanoa, kuuluiko ääni
salissa oikeasti vai oliko se olemassa vain hänen päänsä sisällä.
”Tänään”, Lindri
aloitti puheensa riisuen samalla maskinsa, ”löysimme jotakin,
jonka saamisesta emme olleet uskaltaneet edes haaveilla. Te tiedätte,
miksi olemme tänään kokoontuneet, ja te myös näette, kenen
seurassa astelin tänne. Hyvät seuraajani, Atlas Moorcroft.” Hän
viittoi vastahakoista Atlasia astelemaan lavalle, ja poika pakotti
itsensä nousemaan penkistä. Ensimmäistä kertaa homehtunut penkki
tuntui turvallisemmalta kuin mikään muu tilassa.
”Hänen avullaan me
voimme aloittaa sodan etelää vastaan”, Lindri julisti korottaen
ääntään huomattavasti. Hän tarttui Atlasia voimakkaasti
hartioista pakottaen tämän muistamaan, miten voimakas hän oli.
Lindri oli harteikas ja älykäs, ja jo se riitti pitämään Atlasin
kuuliaisena. Lisäksi he olivat poissa hänelle turvalliselta
alueelta, he olivat pohjoisessa. Kaikki nämä ihmiset voisivat tehdä
hänelle mitä tahansa, vaikka hänellä olikin sudensilmät. Eihän
hän niitä kenenkään satuttamiseen käyttäisi, ei, vaikka he
satuttaisivat häntä ensin.
Lindri ei ollut
varsinaisesti uhkaava, päin vastoin. Hän oli ollut varsin
miellyttävä siihen mennessä, mutta Atlas ei siltikään tuntenut
oloaan mukavaksi hänen otteessaan useiden ihmisten katsellessa.
”Kerrohan, Atlas, mitä
meidän tulee tehdä ennen kuin julistamme minkäänlaista sotaa”,
Lindri sanoi, ja ensi kertaa Atlas älysi heidän todella olevan eri
puolilla. Lindri ei ollut uhkaava, sillä hänen ei tarvinnut. Hän
ei ollut sadisti, hän ei tehnyt mitään turhaa vain nähdäkseen
ihmisten kärsivän. Lindri eli tietylle päämäärälle, ja osasi
tehdä kaikkensa sen eteen. Atlas tiesi, mitä Lindri halusi hänen
sanovan. Hän ei uskaltanut avata suutaan, ennen kuin huomasin
Memorian katsovan häntä rohkaisevasti. Memoria ei pitänyt
tilanteesta yhtään sen enempää kuin hänkään, mutta heidän oli
tehtävä se, mikä oli pakollista.
”Meidän täytyy
vakuuttaa etelä siitä, että minulla todella on yhä sudensilmät”,
Atlas kuiskasi toivoen äänensä pettävän, jottei hänen
tarvitsisi jatkaa. ”Minä olen jo valehdellut heille, että menetin
voimani.”
Kokoukseen osallistuvat
ihmiset hurrasivat. Oli mahdotonta ajatella, että nämä ihmiset
eivät olleet näytelmän tai oopperan yleisö vaan ainoastaan
tietynlaisten silmien omistavien ihmisten joukkio, joka oli
kokoontunut tavalliseen tapaansa. Heidän silmänsä kiilsivät, ja
hurraahuudot yhdistyivät äänekkääseen käsientaputukseen. Kaikki
oli hillittyä, mutta kuulosti silti ulkopuolisen korviin
suunnattomalta ja päälle vyöryvältä melulta. Atlas tunsi
kuolevansa siihen paikkaan, pöly ja valot pyörivät hänen
silmissään.
”Uskomatonta, Lindri!”
kuului korkea naisääni yleisöstä. Siihen vastasi muutama
matalampi ääni, kunnes koko yleisö oli noussut seisomaan
tuijottaen yhä haltioissaan lavalla seisovaa Atlasia. Sitä kesti
hetken, kunnes Lindri nosti kätensä. Ihmisten huudot katkesivat
kuin pysäytetty filmi, jokainen istuutui takaisin punaisille
tuoleille.
”Ja sitten, rakkaat
ystävät, me päätämme siitä, kuinka tuomme etelän tietoisuuteen
sen, että meillä on Atlas, jolla on yhä voimansa”, Lindri lausui
varoen sanomasta mitään Atlasia halventavaa. Jokainen yleisössä
kaivoi kukin taskustaan, kukin laukuistaan muistivihon ja kynän. He
toimivat kuin järjestäytyneet sotilaat, ja Atlas saattoi vain
katsella hämmentyneenä silmiensä edessä avautuvaa näkymää.
Muissa oloissa se olisi voinut olla ihailtavaa, mutta nyt se toi
kylmiä väreitä Atlasille. Oli omituista ajatella, että nämä
ihmiset olivat tappaneet muita saadakseen suunnattomia voimia, ja
suunnittelivat tälläkin hetkellä sotaa. Sotaa Atlasin puolta
vastaan. Ensi kertaa Atlas kirosi vastakkainasettelun. Mitä hyötyä
siitä oli ihmisille alunalkaenkaan ollut? Nämäkin ihmiset
näyttivät sivistyneiltä ja kunnolliselta, kun heitä katsoi, ja
Atlas olisi kovasti tahtonut ylläpitää sitä mielikuvaa. Jos sotaa
ei olisi verhottuna heidän ylleen, he olisivatkin täysin tavallisia
kansalaisia. Ja jos vastakkainasettelua ei olisi, halua sodasta ei
olisi, ja kaikki saisivat liikkua koko maassa.
Ja Atlas saisi
oikeutuksen tunteilleen ilman sukujen vihaa. Hän saisi vapaasti
istua hotellihuoneen sängyllä ja katsoa Mercurya, rakastaa häntä
koko vapaasta sydämestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti