Voikukkatyttö

Tyttö on kuusitoista, hänellä on sirot, mutta vahvat kädet ja kukkia vaaleissa hiuksissa. Hiukset ovat vielä lyhyet ja suihkun jäljiltä kiharat, mutta hän on silti yrittänyt asetella niitä kuin olisi juhlissa. Katse on epävarma, suorastaan pelokas.

Pihakäytävä tuntuu kestävän useita kymmeniä minuutteja, ja tyttö toivoo, että se kestäisi vielä useamman. Hän ei tahdo päästä puutarhan tuolirykelmän luo, hän ei tahdo nähdä sitä, mikä siellä odottaa. Ja silti hän kävelee, kiristää jopa tahtiaan aivan kuin vastustaakseen pelkoaan.

Sisko ystävineen istuu tuoleilla, ja tyttö huomaa ystävien olevan uusia. Hän ei ole nähnyt ketään heistä aiemmin. Halvalle muovipöydälle on jätetty muutamia siideritölkkejä, ja tytön tekee mieli irvistää. Ilmassa tuoksuu alkoholi ja halpa rakkaus.

”Esme”, tyttö sanoo siskonsa nimen ääneen, ja tietää tämän olevan merkityksellinen hetki. Tämä on se hetki, josta hän aikoo maalata kuvia, tämän hän muistaa kutoessaan sukkia kiittämättömille lapsenlapsille. Hengitys ei salpaannu, sekunnit matavat merkityksetöntä tahtiaan. Yksi siskon uusista ystävistä nostaa päätään ja nauraa. Tyttö hymyilee hänelle, mutta ei haastavasti.

”Mitä ihmettä?” sisko kysyy epäuskoa ja halveksuntaa äänessään. Hänen silmänsä kiertävät tytön kauttaaltaan, pysähtyvät tämän valkoiseen mekkoon. Tyttö on laittanut ruskeisiin silmiinsä ripsiväriä, mutta kukaan ei katso niitä. Kaikki katsovat mekkoa ja kukkia hänen hiuksissaan.

”Tuollaisiako ne nykyään ovat?” yksi Esmen ystävistä kikattaa alkoholin sumentamalla äänellä.

”Esme, minulla on sinulle asiaa.” Tyttö ei korota ääntään vaikka mustatukkainen poika Esmen vieressä alkaa nauraa. Nauru on pitkää ja teeskenneltyä, se tulee ulos vain, koska sillä halutaan satuttaa.

Isosisko nousee ylös ja kuiskaa ystävilleen jotain. Todennäköisesti sen, ettei aio olla kauaa poissa, että hän palaa varmasti aivan pian heidän luokseen ja selittää kaiken.

Kuluu monta pihakäytävällä käveltyä minuuttia, ennen kuin tyttö johdattaa isosiskonsa heidän talonsa vierellä sijaitsevalle pellolle. Se ei ole ollut viljapeltona pitkään aikaan, sen jokainen nurkka on täynnä kukkia. Värikäs meri.

”Mitä helvetin pelleilyä tämä on?” Esmen silmissä palaa tuli. Erilainen tuli kuin koskaan aiemmin, paljon syvempi, vihaisempi, todellisempi. Tyttöä ei pelota katsoa siskonsa raivostuneita silmiä.

”Minulla ei ole varaa menettää uuden kylän ystäviä tuollaisen sekoilun takia”, Esme laukoo sanojaan pitämättä taukoa, hänen pienet kätensä ovat puristuneet nyrkkiin. ”Tuo on minun mekkoni, nuo ovat minun meikkejäni. Ja onko sinulla helvetti vielä rintaliivitkin? Sinä olet –”

”Tyttö.” Ääni on kuulas. Tyttö on valmistautunut kaikkeen, hän miltei tahtoisi pitää nyt tauon päästääkseen siskonsa lopunkin vihan ulos. ”Minä olen tyttö, Esme.”

Esme nauraa epäuskoisena. Katkonaista ja vihaista naurua, jollaista tyttö ei ole koskaan kuullut hänen suustaan. Hän ei voi uskoa, että on joskus pitänyt isosiskoaan kauniina. Nyt tämän kapeat sääret, vaaleat hiukset sekä täydellisen kaartuvat ripset näyttävät vain irvokkailta hänen naurunsa rinnalla.

”Ei luoja”, Esme sanoo pudistellen päätään. Nauru on lakannut, jäljelle jää tyhjä epäuskoisuus. Hän kieltäytyy katsomasta tyttöä. ”Minä menen takaisin ja sanon, että sinä leikit. Kiusaat vain.”

Tytön ei tarvitse kieltää isosiskoaan. Hän tietää sanomattakin, ettei tämä mene enää koskaan uusien ystäviensä luo. Yhdenkään siideritölkin sisältö ei enää valu hänen kurkustaan alas. Tyttö koskettaa pois kävelevää siskoaan ranteeseen, ja sisko kääntyy yhä vihaa silmissään. Tyttö hymyilee. Tietenkin hän hymyilee.

Esme ei havaitse mitään, ennen kuin hän on jo maassa. Tyttö on vahva, hänellä on pitkät ja voimakkaat kädet. Esmen keho on pieni, naurettavan pieni. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tyttö on tyytyväinen siitä, ettei syntynyt Esmen kehoon, tuohon pieneen ja heiveröiseen, täysin kyvyttömään kehoon. Tyttö on pitkä, tytöllä on vahvat kädet. Sellaiset kädet, jotka puristuessaan pienikokoisen isosiskon kaulalle estävät hengittämisen täysin.

Tyttö yllättyy siitä, miten kauan isosisko jaksaa rimpuilla. Elämän pakeneminen tapahtuu muutamissa sekunneissa, niin nopeasti, että tyttö puristaa Esmen kaulaa vielä kauan senkin jälkeen, kun tämä on jo lakannut hengittämästä. Se on niin helppoa, ja niin vaarallisen nopeaa.

Tyttö nousee ylös ja katsoo isosiskoaan ensimmäistä kertaa ilman ihailun harsoa. Esme näyttää niin haavoittuvalta, täysin mitättömältä. Nuo kasvot eivät koskaan olleet kauniit, hän huomaa sen vasta nyt.

Pellolla on edelleen kukkia kaikissa väreissä, tuuli tuulee edelleen. Mutta tyttö on vihdoin se, keneksi hänet on luotu. Valkoinen, auringonvalon hivenen kuluttama mekko ei ole enää isosiskon, se on hänen. Ja kun hän kurottaa ottamaan jonkun Esmen humalaisen ystävän tämän korvan taakse laittaman voikukan, hän tietää tekevänsä jotain suurta. Tyttö siirtää voikukan oman korvansa taakse, ja sillä sekunnilla kaikki määräytyy. Siinä on kaikki.

Hän hymyilee pienesti ja kävelee takaisin tielle, tiedostaen, että isosisko makaa hengettä pellolla. Ei tule makaamaan kauaa, sillä kaikki rakastavat Esmeä, kaikki tulevat etsimään häntä. He eivät kuitenkaan löydä enää Esmeä, he löytävät sen hennon kuoren, joka hänestä on jäänyt.

Tyttö kävelee tietä pitkin tuntien auringonsäteet kasvoillaan ja voikukan korvansa takana. Voikukkatyttö. Voittaja. Hän vie käden varovasti korvalleen ja kuiskaa itselleen ikään kuin varmentaakseen: ”Minun nimeni on Esme. Ja minun isosiskoni on kuollut, isosisko, jonka nimen olen jo unohtanut.” Tuuli puhaltaa kevyesti hänen vaaleita hiuksiaan pudottaen muutaman kukan niistä. Hän ei vaivaudu nostaman niitä. ”Minä olen Esme”, hän kuiskaa vielä kerran itselleen ennen kuin alkaa juosta.